Isäntämallisista miehistä ja joulukorttiaikuisista
Tällä viikolla olen pohtinut monenlaisia asioita. Listaan niistä muutamia.
1. Ihmisten välinen etäisyys toisistaan Helsingissä
Maanantaina odottaessani ystävää rautatieasemalla en oikein tiennyt, miten päin olisin. Viimeisimmästä vierailustani Helsinkiin oli jo yli puolitoista kuukautta aikaa, joka tuntuu hurjan paljolta. Pikkukaupungissa vietetty aika saa syntyperäisen helsinkiläisen kummastelemaan ensimmäisinä lomapäivinä ihmispaljoutta ja siirtämään olkalaukkunsa etupuolelle. Kaupungilla vieraat ihmiset kulkevat läheltä ja hengittävät niskaan kulkuvälineissä. Tajuan, että pienissä kaupungeissa ihmiset tottuvat siihen, että heidän reviirinsä on huomattavasti laajempi kuin suurempien kaupunkien asukkailla. Seinäjoella ihmiset kulkevat sopivan etäisyyden päästä eikä kukaan oikeastaan käytä olematonta joukkoliikennettä. Muutama päivä Helsingissä riittää palauttamaan mieliin sen, kuinka ihmiset tässä kaupungissa toimivat.
Tästä tulikin mieleeni hämmentävä tilanne joskus muutama kuukausi sitten. Istuin joskus viiden aikoihin eräässä kouluni tietokoneluokassa yksin. Sisään tuli vieras poika, joka istui viereiselle paikalle, vaikka muuallakin luokassa olisi ollut tilaa. Se tuntui siinä tilanteessa uskomattoman ahdistavalta. Suomalaiset ihmiset valitsevat aina sellaisen paikan, joka on vähintäänkin kohtuullisen matkan päässä toisesta ihmisestä.
2. Sivistyneen ihmisen on oltava kiinnostunut ruokakulttuurista
Kaikki normaalit nuoret naiset, ehkä miehetkin, rakastavat sellaisia ruokia kuin fetajuustoa tai
kylmäsavulohta. Lasten on sopivaa olla pitämättä tuollaisista ruoista, mutta kun aikuiset niitä maistavat, he rakastuvat niihin. Viimeiset kaksi vuotta olen todistellut itselleni sitä, ettei muu Suomi eroa niin kovinkaan paljoa Helsingistä tai muista suurehkoista kaupungeista, joissa perheet syövät tänä päivänä mieluummin katkarapuwokkia kuin nakkikastiketta ja muusia. Kun kohtaan nuoria ihmisiä, jotka inhoavat kaikkea sellaista, mitä trendihelsinkiläiset pitävät ihan tavallisena arkiruokana, kummastun. Voisin ehkä vielä ymmärtää keski-ikäisten ja vanhusten ennakkoluuloisuuden kaikkea vierasperäistä ruokaa kohtaan, mutta nuorten aikuisten junttiutta en oikein käsitä.
Toki voi olla hankalaa valmistaa Tikka Masalaa markettitarvikkeista, jos ei ole koskaan syönyt intialaisessa ravintolassa, joita ei löydy jokaisesta Suomen kyläpahasesta. En silti tiedä, voinko pitää sellaista ihmistä sivistyneenä, joka ei ole kiinnostunut eri maiden ruokakulttuureista eikä suostu maistamaan muuta kuin jo valmiiksi tuttua ruokaa. No, itsehän he siinä menettävät, ja mitä menettävätkään!
3. Tuleeko minusta koskaan joulukorttiaikuista?
Tänään aatonaattona katselen ärtynyttä äitiäni, joka ripustaa lamppuun kultaista tähtikimallenauhaa, tuskailee kukka-asetelmien kanssa ja kirjaa ylös, kuka on lähettänyt tänä vuonna joulukortin ja kuka ei. Minä en omista ainuttakaan joulukoristetta enkä lähettänyt yhtäkään joulukorttia tänä vuonna. Pidän kyllä joulusta, mutta en tiedä, tuleeko minusta sellaista aikuista, jonka mielestä koti on jouluisin koristeltava viimeisen päälle, joulukortit väkerrettävä niille sukulaisille, joita ei ole nähnyt vuosikausiin ja piparit leivottava, vaikka kukaan ei niistä erityisemmin piittaa. Kymmenen vuoden päästä ajattelen kuitenkin toisin ja naureskelen 22-vuotiaalle itselleni.
4. Pitkät laihat pojat vs. isäntämalliset miehet
Maanantain syntymäpäiväjuhlilla muistin, että Helsinki on täynnä popparipoikia, jotka ovat tyylilleen uskollisesti langanlaihoja, oikeita ruipeloita. Sellaiset pojat mahtuvat uskomattoman tiukkoihin farkkuihin ja käyttävät tennareita läpi talven. Muistan vielä ajan, jolloin niillä kaikista ihanimmilla pojilla oli tuollainen popparin vartalo, punainen tiukahko t-paita sekä tietenkin mustat hiukset. Tällä viikolla olen nimennyt ihanat pojat isäntämallisiksi miehiksi: sellaisiksi, joiden kehot ovat vantteria ja joilla kasvaa mukava parta. Kiintymykseni isäntämallisiin miehiin saattaa toki johtua siitä, että olen vihdoin muistanut katsoa peiliin. Seinäjoella eivät popparipojat juhli.
1. Ihmisten välinen etäisyys toisistaan Helsingissä
Maanantaina odottaessani ystävää rautatieasemalla en oikein tiennyt, miten päin olisin. Viimeisimmästä vierailustani Helsinkiin oli jo yli puolitoista kuukautta aikaa, joka tuntuu hurjan paljolta. Pikkukaupungissa vietetty aika saa syntyperäisen helsinkiläisen kummastelemaan ensimmäisinä lomapäivinä ihmispaljoutta ja siirtämään olkalaukkunsa etupuolelle. Kaupungilla vieraat ihmiset kulkevat läheltä ja hengittävät niskaan kulkuvälineissä. Tajuan, että pienissä kaupungeissa ihmiset tottuvat siihen, että heidän reviirinsä on huomattavasti laajempi kuin suurempien kaupunkien asukkailla. Seinäjoella ihmiset kulkevat sopivan etäisyyden päästä eikä kukaan oikeastaan käytä olematonta joukkoliikennettä. Muutama päivä Helsingissä riittää palauttamaan mieliin sen, kuinka ihmiset tässä kaupungissa toimivat.
Tästä tulikin mieleeni hämmentävä tilanne joskus muutama kuukausi sitten. Istuin joskus viiden aikoihin eräässä kouluni tietokoneluokassa yksin. Sisään tuli vieras poika, joka istui viereiselle paikalle, vaikka muuallakin luokassa olisi ollut tilaa. Se tuntui siinä tilanteessa uskomattoman ahdistavalta. Suomalaiset ihmiset valitsevat aina sellaisen paikan, joka on vähintäänkin kohtuullisen matkan päässä toisesta ihmisestä.
2. Sivistyneen ihmisen on oltava kiinnostunut ruokakulttuurista
Kaikki normaalit nuoret naiset, ehkä miehetkin, rakastavat sellaisia ruokia kuin fetajuustoa tai
kylmäsavulohta. Lasten on sopivaa olla pitämättä tuollaisista ruoista, mutta kun aikuiset niitä maistavat, he rakastuvat niihin. Viimeiset kaksi vuotta olen todistellut itselleni sitä, ettei muu Suomi eroa niin kovinkaan paljoa Helsingistä tai muista suurehkoista kaupungeista, joissa perheet syövät tänä päivänä mieluummin katkarapuwokkia kuin nakkikastiketta ja muusia. Kun kohtaan nuoria ihmisiä, jotka inhoavat kaikkea sellaista, mitä trendihelsinkiläiset pitävät ihan tavallisena arkiruokana, kummastun. Voisin ehkä vielä ymmärtää keski-ikäisten ja vanhusten ennakkoluuloisuuden kaikkea vierasperäistä ruokaa kohtaan, mutta nuorten aikuisten junttiutta en oikein käsitä.
Toki voi olla hankalaa valmistaa Tikka Masalaa markettitarvikkeista, jos ei ole koskaan syönyt intialaisessa ravintolassa, joita ei löydy jokaisesta Suomen kyläpahasesta. En silti tiedä, voinko pitää sellaista ihmistä sivistyneenä, joka ei ole kiinnostunut eri maiden ruokakulttuureista eikä suostu maistamaan muuta kuin jo valmiiksi tuttua ruokaa. No, itsehän he siinä menettävät, ja mitä menettävätkään!
3. Tuleeko minusta koskaan joulukorttiaikuista?
Tänään aatonaattona katselen ärtynyttä äitiäni, joka ripustaa lamppuun kultaista tähtikimallenauhaa, tuskailee kukka-asetelmien kanssa ja kirjaa ylös, kuka on lähettänyt tänä vuonna joulukortin ja kuka ei. Minä en omista ainuttakaan joulukoristetta enkä lähettänyt yhtäkään joulukorttia tänä vuonna. Pidän kyllä joulusta, mutta en tiedä, tuleeko minusta sellaista aikuista, jonka mielestä koti on jouluisin koristeltava viimeisen päälle, joulukortit väkerrettävä niille sukulaisille, joita ei ole nähnyt vuosikausiin ja piparit leivottava, vaikka kukaan ei niistä erityisemmin piittaa. Kymmenen vuoden päästä ajattelen kuitenkin toisin ja naureskelen 22-vuotiaalle itselleni.
4. Pitkät laihat pojat vs. isäntämalliset miehet
Maanantain syntymäpäiväjuhlilla muistin, että Helsinki on täynnä popparipoikia, jotka ovat tyylilleen uskollisesti langanlaihoja, oikeita ruipeloita. Sellaiset pojat mahtuvat uskomattoman tiukkoihin farkkuihin ja käyttävät tennareita läpi talven. Muistan vielä ajan, jolloin niillä kaikista ihanimmilla pojilla oli tuollainen popparin vartalo, punainen tiukahko t-paita sekä tietenkin mustat hiukset. Tällä viikolla olen nimennyt ihanat pojat isäntämallisiksi miehiksi: sellaisiksi, joiden kehot ovat vantteria ja joilla kasvaa mukava parta. Kiintymykseni isäntämallisiin miehiin saattaa toki johtua siitä, että olen vihdoin muistanut katsoa peiliin. Seinäjoella eivät popparipojat juhli.