Päivitän kaikkien teidän laiskimusten edestä, saatana
Vanhemmat palasivat viikon lomalta Rhodokselta. En oikein osannut keskittyä kuuntelemaan niiden juttuja vanhastakaupungista, viikon suosikkiravintolasta, huonosti järjestetystä hotelliaamiaisesta viimeisenä aamuna ja Kreikasta ylipäätään, jossa turisteja keplotellaan edelleen "minu vaimo suomalaine" -huudoilla. Tuliaiseksi minä ja siskomme saimme silmälasikotelon kokoiseen rasiaan ujutetut heppoiset sateenvarjot, joiden kanssa joutuu käyttämään väkivaltaa saadakseen varjon ylhäällä pitävän lukituksen toimimaan. Vähän ne minusta, kulutustottumuksistani ja vihastani leikkisateenvarjoja kohtaan tietävät.
Viimeiset päivät olen ollut pääosin yksin kotona. Olen pessyt pyykkiä, kuunnellut kahta uutta levyä, istuttanut basilikan ruukkuun, korjannut laukun ja ommellut napin takkiin, katsonut kaksi elokuvaa, syönyt pussillisen muuhun tarkoitukseen ostettuja Pihlaja-karkkeja ja käyttänyt paljon rahaa tarpeellisuuksiin, esimerkiksi uusiin kenkiin. Poikaystävä sen sijaan on ollut skootterimatkalla viimeiset viisi päivää ja olen ihan oikeasti potenut suunnatonta ikävää. Se on kuulemma voittanut ajoista Lambretta-rannekellon, johon tytöt ja pojat käyvät kuumana. Luulen, että niin minäkin.
Joka ikinen vuosi kesä saa minut vastahakoiseksi. En kuulu niihin, jotka ovat ensi tilassa kirmaamassa puistopiknikille, bikinirannalle, sidukkaterassille tai paljastamassa kalpeita jalkojaan auringolle. Itse asiassa olen viettänyt kokonaisia kesiä ilman joitakin edellä mainituista asioista. Pidän ehkä enemmän sellaisesta säästä, jolloin saa käyttää pitkähihaista paitaa, muttei takkia: lämpenen kesälle hitaasti. Kesäisin kaksitoistavuotiaasta asti toiseensa osuneet reidet hankaavat ihon aran tulipunaiseksi ja kengät muuttuvat haiseviksi, koska ne jalat nyt vaan täytyy tunkea niihin lempiavokkaisiin ilman sukkia.
Ystävyyssuhteeni ovat olleet retuperällä jo vuosia. Asialle on kai tehtävä jotain. Viihdyn vain niin hyvin yksin, kunhan saan käydä välillä töissä tuulettumassa.
Viimeiset päivät olen ollut pääosin yksin kotona. Olen pessyt pyykkiä, kuunnellut kahta uutta levyä, istuttanut basilikan ruukkuun, korjannut laukun ja ommellut napin takkiin, katsonut kaksi elokuvaa, syönyt pussillisen muuhun tarkoitukseen ostettuja Pihlaja-karkkeja ja käyttänyt paljon rahaa tarpeellisuuksiin, esimerkiksi uusiin kenkiin. Poikaystävä sen sijaan on ollut skootterimatkalla viimeiset viisi päivää ja olen ihan oikeasti potenut suunnatonta ikävää. Se on kuulemma voittanut ajoista Lambretta-rannekellon, johon tytöt ja pojat käyvät kuumana. Luulen, että niin minäkin.
Joka ikinen vuosi kesä saa minut vastahakoiseksi. En kuulu niihin, jotka ovat ensi tilassa kirmaamassa puistopiknikille, bikinirannalle, sidukkaterassille tai paljastamassa kalpeita jalkojaan auringolle. Itse asiassa olen viettänyt kokonaisia kesiä ilman joitakin edellä mainituista asioista. Pidän ehkä enemmän sellaisesta säästä, jolloin saa käyttää pitkähihaista paitaa, muttei takkia: lämpenen kesälle hitaasti. Kesäisin kaksitoistavuotiaasta asti toiseensa osuneet reidet hankaavat ihon aran tulipunaiseksi ja kengät muuttuvat haiseviksi, koska ne jalat nyt vaan täytyy tunkea niihin lempiavokkaisiin ilman sukkia.
Ystävyyssuhteeni ovat olleet retuperällä jo vuosia. Asialle on kai tehtävä jotain. Viihdyn vain niin hyvin yksin, kunhan saan käydä välillä töissä tuulettumassa.