Yösydännä ajatus sanoo fiuu.
Ilmassa tuoksuu kevät ja olotila leijuu maanisen vaiheilla. Kun vielä pimeänä aikana nukuin koko ajan, itkin toisen ja kierin itseinhossa lopun, nyt olen viikon paukuttanut menemään -en niinkään tärkeitä asioita, mutta laskujen maksua, kotitöitä, viimeiset laukut hakenut entisen asunnon kellarista. Viikko mennyt nopeaan ja nyt olen uupunut. Hyvällä tavalla, kuitenkin. Toivottavasti.
Olo on viikon ollut reippaampi ja toiveikas.
Kävelin töihin alkuillasta toimistolle ja kuulin taas mustarastaan laulun. Kaunein ääni maailmassa mielestäni, saa minut aina haikean onnelliseksi ja herkistymään. Tuli mieleen menneet keväät. Huomasin, etten enää niin muista aikoja taaksepäin, en kuten joskus. Ennen muistini oli täydellinen, etenkin muistomuisti. Nyt viikko taaksekin päin on hankalaa.
Nyt olen istunut hiljaisessa asunnossa sohvani nurkassa tietokoneen ruutua tuijotellen, mustamarjamehua juoden, kissoja rapsutellen ja miettinyt kauniita asioita.
Vanhoja ikkunalaseja. Värilasi-ikkunoita. Spektrejä, lasiheijastuksia seinillä kun valo osuu kristallikruunuuni. Keltainen mekko päälläni ja mitä se saa minut tuntemaan. Katsekontakti, joka jää mieleen (vanhoja sellaisia). Kostean ruohon tunne iholla (kesä, tule jo). Odotus (kevään). Mustarastaan laulu. Välitön ystävällisyys lähes tuntemattomalta. Puskeva, kehräävä kissa. Tunne, kun viihtyy kehossaan. Kirjan tuoksu. Luonnonvalo. Asunto, joka kylpee raukeaa alkuillan hämyä. Unissaan puhuva kissa. Tuore pulla heti aamusta. Kanelin maku kahvissa. Tunne, että haluaa elää. Koko elämä täydellisessä järjestyksessä kansiossa (lääkereseptit, menneet sairastodistukset, palkkakuitit, tiliotteet, sopimispaperit, takuukuitit...). Materiaalien pinta. Unet; punan poskille nostavat, pelottavat, hauskat... Skumppa-kisu, joka makaa kyljellään takatassut rinnalle nostettuna, häntä tassujen välistä nostettuna ja etutassujen pitelemänä, silmät lautasina katsoo minuun ja lipittää häntänsä päätä -en ole ikinä nähnyt mitään niin söpöä!!!!!!!
Onhan näitä.
Odotan kesää. Töitä ei tosin vielä ole, vaikka etsinyt ja hakenut olen. Joko olen liian hyvä tai en omaa usean vuoden kokemusta, eli liian huono. Entäs keskitaso? Kelpaisiko?
Viime päivinä olen miettinyt paljon ihmisiä ja heidän käytöstä. Itseäni ja omia vaikuttimia toisiin. Kuinka eri tavalla voi täysin tuntemattomat ihmiset minut ottaa ja käsittää ilman, että oikeasti edes tuntevat minua. Parin päivän sisällä arkipäivissäni on vieraillut kaksi lähes ääripää esimerkkiä, mutta viha ja rakkaus olisi kyllä aika rankka luokitus. Inho ja tykkääminen sopii paremminkin. Molemmissa esimerkeissä olen ollut tavatessamme oma itseni, hyvällä tuulella ja hymyä täynnä.
Tallinnan matkalla tapaamamme staffiherra on ilahduttanut meitä kolmea keikkapäivästä lähtien lähes päivittäin. Tulee kuvaviestejä matkan varrelta, lämpöisiä toivotuksia hyvälle päivälle/yölle, postikortti Vilnasta yms mukavaa. Emme vaihtaneet hänen kanssaan kuin muutaman sanan ja silti ystävällinen tuntematon ilahtui kohteliaasta iloisuudestamme niin, että oli meille heti takaisin välittömän lempeä ja sydämellinen. On kuulemma iloinen itsekin, että pystyy ilahduttamaan meitä suloisia ja uskoo, että tapaamme vielä ja siitä tulee aika juhlaa. Mahti tyyppi! Jaksaa hämmästyttää. Näinä inhottavina, itsekkäinä aikoina tuollainen saa minut ihan hämilleen.
Toinen ääripää on minulle tuntematon ihminen, joka ei myöskään tunne minua. Ainoa yhteneväisyys meillä on, että jaamme samoja tuttavia, joista jotkut ovat minulle jopa läheisiä ystäviä. Meidät on esitelty toisillemme kasvotusten, mutta jo ennen tätä kuulin, että hän vihaa minua. Eikä minua se haittaa, oma on häpeä ja menetyksensä. Eniten ihmetyttää se, että törmäämme kuitenkin julkisilla paikoilla, kuten töissäni ja olen hänelle vain ilmaa, vaikka kohteliaasti työni keskeltä, satoja ihmisiä täynnä olevassa huoneessa pyrin leukaani kohottamalla tervehtimään häntä tuoppikasan takaa (kuten kaikkia tuttuja naamoja). Kuulin vain, että hän inhoaa minua vielä lisää, kun en tervehdi häntä. Minulle tuntemattomat ihmiset tulevat kyselemään, että olenko se ja se, tämän ja tämän kaveri, jolloin yritän vain hämmentyneenä sanoa, että emme me tunne. Ristiriitaista, jos kuulen olevani samalla vihattu, mutta kaveri (emmekä siis ole ikuna, ikuna edes puhuneet). Aiheutin silti muutama päivä sitten kohtauksen illanvietossa, jossa en edes ollut. Yllättäen tämä minua vihaava nainen oli alkanut vaahdota seurueelle, jossa kaikki pitävät minusta siksi, että ovat ottaneet asiakseen tutustua ja viettäneet mukavia hetkiä seurassani, miten paljon vihaa minua. Kuulemma oli nauttinut suuresti siitä, kun joku hänen tuttunsa oli kysynyt ”sen pienen kierosilmäisen punapään” nimeä. ”Eikös tuo ole aika tylyä,” kaverini olivat sovitelleet. ”Mutta kun mä niin nautin!” Meininki alkaa olla kuin alakoulussa välitunnilla. Kun kaverini olivat kohteliaasti pyytäneet häntä vaihtamaan puheenaihetta, sovitellen sanoneet, että kannattaisi edes yrittää tutustua minuun ennen kun aloittaa tuomitsemaan oli neiti tuohtunut ja painunut ovet paukkuen ulos. Kuulin tästä jälkikäteen. Itseäni harmitti suuresti se, että tappelu minusta pilasi ystäväseurueen illan, mutta ilahduin, kun minua oltiin puolustettu mukavilla sanoilla. Kierosilmäksi haukkuminen sattuu vieläkin jonnekin, vaikka olen jo päättänyt tämän fyysisen ominaisuuden kanssa elää. Tuntisin itseni vaan turhamaiseksi, jos en voisi elää sen kanssa millä olen maailmaan tullutkin. Kumma, elämäni aikana olen enemmän surrut painoani ja akneani, kuin kieroa katsettani ja varteni pituutta. En ymmärrä mitä tuollaisella avoimella vihanpidolla voidaan saavuttaa, kun sellaiseen ei syytä ole. Itse kun olen pyrkinyt olemaan vain ystävällinen aina törmätessämme samoissa tilaisuuksissa, mutta itse hän poistuu paikalta, eikä kääntynyt selkä vastaa edes tervehdykseen. Parempi olla ajattelematta naista ja hänen käytöstään sen enempää, itse tekee itsestään narrin.
Ääripäät. Ajatusmyrskyä tämä nyt yösydännä.
Pidän ihmisistä silti. Haluan vanhoja etääntyneitä ystäviäni takaisin elämääni. Olen ollut varmasti turhake näin masentuneena ja surujen murtamana, mutta haluaisin olla taas olemassa.
Etenkin itselleni.
Töissä tuntematon suloinen nuori nainen tuli narikassa takkia hänelle ojentaessani kertomaan, että lukee blogiani ja kiitti teksteistäni. Kuulemma teen hyvää työtä. Tuli ihan tippa linssiin, kun oli niin vuolaasti kiittelevä. En oikein tiedä kumpaa blogiani tarkoitti; tätä, vai Lilla Kvinna Oola-laata, mutta ei sillä väliä. En minä muiden takia kirjoita, kuin itseni (ja ok, kavereidenkin välillä, sillä livejournal on ollut ”mitä mulle kuuluu” kanava jo vuosikaudet), mutta jos onnistun koskettamaan muitakin jorinoillani niin kyllä se lämmittää.
Tässä teille kiva, täysin random kuva.
Kuvat on löydetty tumblr sivustoilta, kun vain muistaisi mistä.
Olo on viikon ollut reippaampi ja toiveikas.
Kävelin töihin alkuillasta toimistolle ja kuulin taas mustarastaan laulun. Kaunein ääni maailmassa mielestäni, saa minut aina haikean onnelliseksi ja herkistymään. Tuli mieleen menneet keväät. Huomasin, etten enää niin muista aikoja taaksepäin, en kuten joskus. Ennen muistini oli täydellinen, etenkin muistomuisti. Nyt viikko taaksekin päin on hankalaa.
Nyt olen istunut hiljaisessa asunnossa sohvani nurkassa tietokoneen ruutua tuijotellen, mustamarjamehua juoden, kissoja rapsutellen ja miettinyt kauniita asioita.
Vanhoja ikkunalaseja. Värilasi-ikkunoita. Spektrejä, lasiheijastuksia seinillä kun valo osuu kristallikruunuuni. Keltainen mekko päälläni ja mitä se saa minut tuntemaan. Katsekontakti, joka jää mieleen (vanhoja sellaisia). Kostean ruohon tunne iholla (kesä, tule jo). Odotus (kevään). Mustarastaan laulu. Välitön ystävällisyys lähes tuntemattomalta. Puskeva, kehräävä kissa. Tunne, kun viihtyy kehossaan. Kirjan tuoksu. Luonnonvalo. Asunto, joka kylpee raukeaa alkuillan hämyä. Unissaan puhuva kissa. Tuore pulla heti aamusta. Kanelin maku kahvissa. Tunne, että haluaa elää. Koko elämä täydellisessä järjestyksessä kansiossa (lääkereseptit, menneet sairastodistukset, palkkakuitit, tiliotteet, sopimispaperit, takuukuitit...). Materiaalien pinta. Unet; punan poskille nostavat, pelottavat, hauskat... Skumppa-kisu, joka makaa kyljellään takatassut rinnalle nostettuna, häntä tassujen välistä nostettuna ja etutassujen pitelemänä, silmät lautasina katsoo minuun ja lipittää häntänsä päätä -en ole ikinä nähnyt mitään niin söpöä!!!!!!!
Onhan näitä.
Odotan kesää. Töitä ei tosin vielä ole, vaikka etsinyt ja hakenut olen. Joko olen liian hyvä tai en omaa usean vuoden kokemusta, eli liian huono. Entäs keskitaso? Kelpaisiko?
Viime päivinä olen miettinyt paljon ihmisiä ja heidän käytöstä. Itseäni ja omia vaikuttimia toisiin. Kuinka eri tavalla voi täysin tuntemattomat ihmiset minut ottaa ja käsittää ilman, että oikeasti edes tuntevat minua. Parin päivän sisällä arkipäivissäni on vieraillut kaksi lähes ääripää esimerkkiä, mutta viha ja rakkaus olisi kyllä aika rankka luokitus. Inho ja tykkääminen sopii paremminkin. Molemmissa esimerkeissä olen ollut tavatessamme oma itseni, hyvällä tuulella ja hymyä täynnä.
Tallinnan matkalla tapaamamme staffiherra on ilahduttanut meitä kolmea keikkapäivästä lähtien lähes päivittäin. Tulee kuvaviestejä matkan varrelta, lämpöisiä toivotuksia hyvälle päivälle/yölle, postikortti Vilnasta yms mukavaa. Emme vaihtaneet hänen kanssaan kuin muutaman sanan ja silti ystävällinen tuntematon ilahtui kohteliaasta iloisuudestamme niin, että oli meille heti takaisin välittömän lempeä ja sydämellinen. On kuulemma iloinen itsekin, että pystyy ilahduttamaan meitä suloisia ja uskoo, että tapaamme vielä ja siitä tulee aika juhlaa. Mahti tyyppi! Jaksaa hämmästyttää. Näinä inhottavina, itsekkäinä aikoina tuollainen saa minut ihan hämilleen.
Toinen ääripää on minulle tuntematon ihminen, joka ei myöskään tunne minua. Ainoa yhteneväisyys meillä on, että jaamme samoja tuttavia, joista jotkut ovat minulle jopa läheisiä ystäviä. Meidät on esitelty toisillemme kasvotusten, mutta jo ennen tätä kuulin, että hän vihaa minua. Eikä minua se haittaa, oma on häpeä ja menetyksensä. Eniten ihmetyttää se, että törmäämme kuitenkin julkisilla paikoilla, kuten töissäni ja olen hänelle vain ilmaa, vaikka kohteliaasti työni keskeltä, satoja ihmisiä täynnä olevassa huoneessa pyrin leukaani kohottamalla tervehtimään häntä tuoppikasan takaa (kuten kaikkia tuttuja naamoja). Kuulin vain, että hän inhoaa minua vielä lisää, kun en tervehdi häntä. Minulle tuntemattomat ihmiset tulevat kyselemään, että olenko se ja se, tämän ja tämän kaveri, jolloin yritän vain hämmentyneenä sanoa, että emme me tunne. Ristiriitaista, jos kuulen olevani samalla vihattu, mutta kaveri (emmekä siis ole ikuna, ikuna edes puhuneet). Aiheutin silti muutama päivä sitten kohtauksen illanvietossa, jossa en edes ollut. Yllättäen tämä minua vihaava nainen oli alkanut vaahdota seurueelle, jossa kaikki pitävät minusta siksi, että ovat ottaneet asiakseen tutustua ja viettäneet mukavia hetkiä seurassani, miten paljon vihaa minua. Kuulemma oli nauttinut suuresti siitä, kun joku hänen tuttunsa oli kysynyt ”sen pienen kierosilmäisen punapään” nimeä. ”Eikös tuo ole aika tylyä,” kaverini olivat sovitelleet. ”Mutta kun mä niin nautin!” Meininki alkaa olla kuin alakoulussa välitunnilla. Kun kaverini olivat kohteliaasti pyytäneet häntä vaihtamaan puheenaihetta, sovitellen sanoneet, että kannattaisi edes yrittää tutustua minuun ennen kun aloittaa tuomitsemaan oli neiti tuohtunut ja painunut ovet paukkuen ulos. Kuulin tästä jälkikäteen. Itseäni harmitti suuresti se, että tappelu minusta pilasi ystäväseurueen illan, mutta ilahduin, kun minua oltiin puolustettu mukavilla sanoilla. Kierosilmäksi haukkuminen sattuu vieläkin jonnekin, vaikka olen jo päättänyt tämän fyysisen ominaisuuden kanssa elää. Tuntisin itseni vaan turhamaiseksi, jos en voisi elää sen kanssa millä olen maailmaan tullutkin. Kumma, elämäni aikana olen enemmän surrut painoani ja akneani, kuin kieroa katsettani ja varteni pituutta. En ymmärrä mitä tuollaisella avoimella vihanpidolla voidaan saavuttaa, kun sellaiseen ei syytä ole. Itse kun olen pyrkinyt olemaan vain ystävällinen aina törmätessämme samoissa tilaisuuksissa, mutta itse hän poistuu paikalta, eikä kääntynyt selkä vastaa edes tervehdykseen. Parempi olla ajattelematta naista ja hänen käytöstään sen enempää, itse tekee itsestään narrin.
Ääripäät. Ajatusmyrskyä tämä nyt yösydännä.
Pidän ihmisistä silti. Haluan vanhoja etääntyneitä ystäviäni takaisin elämääni. Olen ollut varmasti turhake näin masentuneena ja surujen murtamana, mutta haluaisin olla taas olemassa.
Etenkin itselleni.
Töissä tuntematon suloinen nuori nainen tuli narikassa takkia hänelle ojentaessani kertomaan, että lukee blogiani ja kiitti teksteistäni. Kuulemma teen hyvää työtä. Tuli ihan tippa linssiin, kun oli niin vuolaasti kiittelevä. En oikein tiedä kumpaa blogiani tarkoitti; tätä, vai Lilla Kvinna Oola-laata, mutta ei sillä väliä. En minä muiden takia kirjoita, kuin itseni (ja ok, kavereidenkin välillä, sillä livejournal on ollut ”mitä mulle kuuluu” kanava jo vuosikaudet), mutta jos onnistun koskettamaan muitakin jorinoillani niin kyllä se lämmittää.
Tässä teille kiva, täysin random kuva.
Kuvat on löydetty tumblr sivustoilta, kun vain muistaisi mistä.