muotiblogi
Day 10 - What you wore today, in great detail
Paluu eiliseen tämän kera.
Aika tylsä päivä näin vaatteellisesti: oli "vapaa" eli mun piti ottaa valokuvia ja kenties tehdä haastatteluita, mutta en sitten tohtinut tehdä jälkimmäistä kun co-writer oli jossain Helsingin humussa käsittääkseni, ja ensimmäistä koska vitutti.
Päälläni oli kaiken kaikkiaan, vaihtuvissa ensembleissa:
- pyjamapaita
- vaaleanpunaiset nilkkasukat, joista Kai ahdistui
- tohvelit, joista Kai ahdistui
- mustanvihreät farkut, jotka vielä joskus olivat tiukat, jotka todellakin pitäisi pestä
- mustat rintaliivit
- kahdet eri pikkuhousut: ensin mustat, sitten vaaleanpunaiset bokserit
- musta t-paita
- vaaleanharmaa napitettava pitkähihainen, jossa on ammottava aukko toisen ranteen kohdalla. Käsittääkseni normaali-ihmisten maailmassa olisi jo pitänyt ostaa uusi, mutta hei.
- vihreä lämpimämpi pitkähihainen, siinäkin napit
- punainen kashmir-syksyhuivi
- uloslähtiessä violetit converset + ruskea syksytakki + mustat nahkahanskat (lahjaksi sain)
Geneerinen sääntö on, että mitä myöhempi, sitä vähemmän vaatteita. Päti eilenkin.
- -
Lehtityön kurssi vituttaa. Nyt se hetki tuli, tai pikemminkin eilen. Samalla aikaa, kun Kai velloi sohvalla monologinsa parissa, minä velloin vieressä elämäni parissa. Voiko musta tulla toimittajaa, kun en aina tiedä automaattisesti minne pitää soittaa ja kuka on paras lähde? Kun kukaan ei edes vastaa sähköposteihini, ja meille erikseen sanottiin että niin pitää ottaa yhteyttä (kun kerrankin olisin mielelläni soittanut)? Mikä taikakeino minulta puuttuu? Olenko vain vitunmoinen retardi?
Ehdin vellata läpi myös sellaiset pikkuaiheet kuin että: onko minusta kirjoittajaksi? Onko ihan naurettavaa tavoitella jotakin sellaista, kun ei ole paras pakasta? Voiko tulla parhaaksi? Onko pakko olla aina paras että saisi edes jotakin duunia?
Onko minusta edes yliopistoon? Mihinkään "akateemiseen työhön"? Päädynkö kaiken tämän jälkeen kuitenkin kouluttamattomaan ammattiin, ja kuinka paljon sitten vituttaa.
Aina välillä noita tulee. Jaksan jotenkin edelleen uskoa, että jos vaan yritän, jos vaan uskon itseeni, niin kai minusta nyt jotakin tulee.
Tämä kaikki lähti siis liikkeelle siitä, että lehtityön kurssi vituttaa, sillä saamme epäjärkeviä tehtävänantoja joita ei tarkenneta millään lailla, esim. "palauttakaa kansioon ti 16 mennessä 1-3 kuvaa joista en anna sen tarkempaa ohjetta paitsi olis hyvä jos ne olis teidän aiheeseen liittyviä mut ihan hei sama, kunhan jotain". Koska tehtävänanto vitutti niin paljon, venytin tietenkin viimeiseen iltaan jolloin valo oli jumalattoman kauhea enkä ottanut yhtään kuvaa. Otin sitten kuvia Kaista, mikä yllätys, liian aikaisin tänä aamuna sumuisen lammen rannalla. Lame, mutta ne on hei jotain. Tein jotain, ja pääsen täten eteenpäin.
Olipa taas selitys.
Paluu eiliseen tämän kera.
Aika tylsä päivä näin vaatteellisesti: oli "vapaa" eli mun piti ottaa valokuvia ja kenties tehdä haastatteluita, mutta en sitten tohtinut tehdä jälkimmäistä kun co-writer oli jossain Helsingin humussa käsittääkseni, ja ensimmäistä koska vitutti.
Päälläni oli kaiken kaikkiaan, vaihtuvissa ensembleissa:
- pyjamapaita
- vaaleanpunaiset nilkkasukat, joista Kai ahdistui
- tohvelit, joista Kai ahdistui
- mustanvihreät farkut, jotka vielä joskus olivat tiukat, jotka todellakin pitäisi pestä
- mustat rintaliivit
- kahdet eri pikkuhousut: ensin mustat, sitten vaaleanpunaiset bokserit
- musta t-paita
- vaaleanharmaa napitettava pitkähihainen, jossa on ammottava aukko toisen ranteen kohdalla. Käsittääkseni normaali-ihmisten maailmassa olisi jo pitänyt ostaa uusi, mutta hei.
- vihreä lämpimämpi pitkähihainen, siinäkin napit
- punainen kashmir-syksyhuivi
- uloslähtiessä violetit converset + ruskea syksytakki + mustat nahkahanskat (lahjaksi sain)
Geneerinen sääntö on, että mitä myöhempi, sitä vähemmän vaatteita. Päti eilenkin.
- -
Lehtityön kurssi vituttaa. Nyt se hetki tuli, tai pikemminkin eilen. Samalla aikaa, kun Kai velloi sohvalla monologinsa parissa, minä velloin vieressä elämäni parissa. Voiko musta tulla toimittajaa, kun en aina tiedä automaattisesti minne pitää soittaa ja kuka on paras lähde? Kun kukaan ei edes vastaa sähköposteihini, ja meille erikseen sanottiin että niin pitää ottaa yhteyttä (kun kerrankin olisin mielelläni soittanut)? Mikä taikakeino minulta puuttuu? Olenko vain vitunmoinen retardi?
Ehdin vellata läpi myös sellaiset pikkuaiheet kuin että: onko minusta kirjoittajaksi? Onko ihan naurettavaa tavoitella jotakin sellaista, kun ei ole paras pakasta? Voiko tulla parhaaksi? Onko pakko olla aina paras että saisi edes jotakin duunia?
Onko minusta edes yliopistoon? Mihinkään "akateemiseen työhön"? Päädynkö kaiken tämän jälkeen kuitenkin kouluttamattomaan ammattiin, ja kuinka paljon sitten vituttaa.
Aina välillä noita tulee. Jaksan jotenkin edelleen uskoa, että jos vaan yritän, jos vaan uskon itseeni, niin kai minusta nyt jotakin tulee.
Tämä kaikki lähti siis liikkeelle siitä, että lehtityön kurssi vituttaa, sillä saamme epäjärkeviä tehtävänantoja joita ei tarkenneta millään lailla, esim. "palauttakaa kansioon ti 16 mennessä 1-3 kuvaa joista en anna sen tarkempaa ohjetta paitsi olis hyvä jos ne olis teidän aiheeseen liittyviä mut ihan hei sama, kunhan jotain". Koska tehtävänanto vitutti niin paljon, venytin tietenkin viimeiseen iltaan jolloin valo oli jumalattoman kauhea enkä ottanut yhtään kuvaa. Otin sitten kuvia Kaista, mikä yllätys, liian aikaisin tänä aamuna sumuisen lammen rannalla. Lame, mutta ne on hei jotain. Tein jotain, ja pääsen täten eteenpäin.
Olipa taas selitys.