(no subject)
Tämä on aivan mahdotonta.
Jopa lempikirjan valitseminen on helpompaa.
Kun.. ongelma on siinä, että minä en oikeastaan katso elokuvia? Se ei johdu siitä, ettenkö ymmärtäisi kuinka kertakaikkisen upea taidemuoto ja viihdyke ja vaikutuskeino ja mitä-ikinä ne ovat, minä en vain voi katsoa oikeasti hyviä elokuvia oikeasti keskittyen niihin.
Se turhauttaa ihmisiä. Ne haluaisivat näyttää minulle lempielokuvansa, että tämä on näin-ja-näin koskettava ja traaginen ja kuvauksellisesti ehdoton helmi, ja sanon että "joo, katsotaan" ja sitten joko nukahdan tai keskittymiskykyni alkaa harhailla muuten vain. Olisi kuinka hyvä elokuva tahansa. Itse asiassa, mitä parempi elokuva, sitä varmemmin näin käy.
Ei, Taru ja muut epäilijät, en ole ADHD. Pystyn keskittymään asioihin suhteellisen hyvin.
Ongelmana on vain se, että eläydyn ihan järjettömän paljon liikaa. En pysty. Aivot iskevät hätäjarrun päälle. Unelmien sielunmessua on yritetty näyttää minulle noin viisisataa kertaa, mutta lähden aina kesken kaiken pois, nukahdan tai hajoilen ympäriinsä. Ei se vaan tule onnistumaan. En voi laittaa itseäni sen läpi, itkisin kaksi viikkoa lohduttomasti ja menettäisin elämänhaluni moneksi kuukaudeksi. Ei.
Ja jos ette usko, minulla on tuore esimerkki tarjota.
Piirretythän ovat tosi mukavia ja kivoja ja lapsille tehtyjä, thus ihan parasta viihdettä?
Mm. Carita vuokrasi Makuunin Superpäiviltä UP-leffan; siis sen uuden, missä seikkaillaan ilmapalloilla taivaalla. Minä pidän tuollaisista kivoista leffoista, koska niistä jää hyvä mieli, joten istuin alas onnellisena, käperryin vilttiin ja aloin katsoa.
Vittu kestin ehkä kaksi minuuttia.
Itkin niin lohduttomasti ja valuin pitkin lattioita. Se vaan kesti ja kesti.
Carita oli kauhuissaan, koetti lohduttaa parhaansa mukaan. Aina kun rauhoitun, vilkaisin ruutua ja totta vitussa siellä tapahtui jotakin aivan kauheaa (minusta) ja itkin ja itkin ja itkin.
Että lempielokuvani.
Kyllä niitä on, elokuvia joista pidän. Esimerkiksi Mulholland Drive, kaikessa järjettömyydessään. Tai Milk , joka teki silloin suuren vaikutuksen kun teatterissa sen näin. Tai: Breakfast at Tiffany's, sillä joo, olen juuri se ärsyttävä runotyttö joka katsoo vanhoja, romanttisia elokuvia ja hymyilee typerästi tyynyynsä. Se voisi hyvinkin olla lempielokuvani, tai jos lempielokuva lasketaan sellaiseksi, jonka voi katsoa monta kertaa kyllästymättä.
Sanotaan sitten se, parempaa sietokykyä odotellessa.