haluaisin muistuttaa, että tämä meme käskee minua kirjoittamaan tästä
Joanna Newsom - Emily
Mitä oikein voisin sanoa.
Rakastan tarinoita.
Levy "Ys" (2006) pesiytyy tarinalle kaupungista nimeltä Ys (tai Is, tai Ker-Is). Legendojen mukaan tämä kaupunki rakennettiin liian lähelle merta, sillä kuninkaan tytär Dahut halusi niin. Dahut rakasti merta. Jotta Ys ei hukkuisi veden alle, rakennettiin jonkinlainen pato tai ojitus - en ymmärrä näistä asioista mitään, oikeasti - joka suojeli kaupunkia, ja jonka avaamiseen vain kuninkaalla itsellään oli avain.
Tietenkin kyseessä oli maailmankaikkeuden kaunein kaupunki, joka kuitenkin valui ensin synnilliseen elämään ja sitten, ah, tietenkin, mereen. Kaikki tämä Dahutin takia - tyttö järjesti järjettömiä orgioita ja tapatti rakastajansa aina yön jälkeen.
Eräänä yönä sellainen cool, verenpunaiseen pukeunut ritari (tai joissakin versioissa prinssi) tuli Ysiin. Dahut yritti viekoitella tätä ritaria kauan, ja viimein eräänä kohtalokkaana yönä ritari sanoi kyllä. Samana yönä tuli myrsky, järjetön ja pauhaava, mutta Dahut kehotti ritaria olemaan rauhassa: ei mikään aalto tai sade pystyisi vahingoittamaan ihmeellistä Ysin kaupunkia, sillä vain kuninkaalla on avain kaulansa ympärillä. Ritari sai Dahutin varastamaan avaimen; ja avasi portit kaupunkiin. (Haluaisin nähdä sen kaiken veden vyöryvän sisään. Se on ollut kaunis hetki.) Tietenkin tässä vaiheessa kaikille on ilmiselvää, että ritari = paholainen.
Kuningas ja Dahut karkasivat maagisella hepalla, mutta pyhimys Winwaloe (joka siis myös yritti varoittaa kuningasta tästä, uh oh, oon paska tarinankertoja) ilmestyi ja käski kuninkaan työntämään takanaan istuvan demonin mereen. Kuningas suostui lopulta, ja Dahut putosi mereen. Hänestä tuli, ilmeisesti, merenneito.
Wikipedia kertoi minulle, että kun Pariisi vaipuu meren alle, Ys tulee nousemaan. Sitä odotellessa!
Wikipedia osasi kertoa minulle myös, että ilmeisesti tämä tarina nähdään myös kertomuksena siitä, miten kristinusko jyrää druidilaiset uskot. En lainkaan ihmettelisi jos silläkin olisi jotakin tekemistä Joannan ajatusmaailman kanssa - se ihminen osaa kerrostaa asioita, kutoo niin ohuita kerroksia etten varmaan ikinä tule ymmärtämään kuin murto-osan. Jos sitäkään.
Kerroin tämän vain siksi, että voisin selittää jotakin käsittämätöntä voimaa ja viettiä joka näiden kaikkien, oikeastaan tuntuu että Joannan uudemmankin (Have One on Me, 2010) musiikin takana on: jonkinlainen käsittämätön yhdistelmä viattomuutta ja järjetöntä synnillisyyttä, johon on ajautunut oman luonteensa, luontonsa, sielunsa takia? Miten ottaa sen roolin itselleen kuin pukisi jonkun muun kuluneet vaatteet ylleen? Miten omaa luontoaan ei kuitenkaan voi muuttaa?
Vaikka Sawdust and Diamonds kertoo enemmän Dahutista ja Ysin tuhosta, sanoisin silti, että Emily heijastelee juuri sitä teemaa, jota en tietenkään osaa pukea sanoihin, en tiedä voiko sitä edes. Se on niin syvällä vartalossa, juurissa, jossakin sanattomassa että ilmeisesti tarvitsee lähes yli kymmenenminuuttisen, hengästyttävän täynnä olevan kappaleen kertoakseen edes pienen kulman siitä. Älytöntä. Silti olen niin indiehipsteryhyy että luulen tajuavani miksi.
Emily henkilönä on Joannan vanhempi sisko, joka on ilmeisesti fyysikko tai muuten vain tekee töitä tällaisella.. tieteellisemmällä puolella. Koko kappaleen ajan kommentoidaan sitä, miten Joanna kaipaa sisartaan meren toiselta puolelta kotiin - ja ennen kaikkea, miten eri tavalla kaksi ihmistä, kaksi sisarta, voi nähdä maailman.
"The meadowlark and the chim-choo-ree and the sparrow
Set to the sky in a flying spree, for the sport over the pharaoh
A little while later the Pharisees dragged comb through the meadow
Do you remember what they called up to you and me, in our window?
There is a rusty light on the pines tonight
Sun pouring wine, lord, or marrow
Down into the bones of the birches
And the spires of the churches
Jutting out from the shadows
The yoke, and the axe, and the old smokestacks and the bale and the barrow
And everything sloped like it was dragged from a rope
In the mouth of the south below
We've seen those mountains kneeling, felten and grey
We thought our very hearts would up and melt away
From that snow in the nighttime
Just going
And going
And the stirring of wind chimes
In the morning
In the morning
Helps me find my way back in
From the place where I have been"
Laulun kertoja, uskaltaisin nyt sanoa että Joanna itse - vaikka en suoraan uskokaan että jokainen sana tässä olisi "totta". Oikeastaan kaikki luutuneet totuuskäsitykset voisi unohtaa saman tien. On vain yksi sisko, joka on jäänyt jälkeen, surullisena, yksin - mitä ikinä onkaan tapahtunut - ja toinen, jolla on velvollisuuksia toisella puolella maailmaa, kaiken Oikean ja Vakavan ja Olemassaolevan kanssa. Silti se, mikä on totta ja mikä on tarua ja mikä on faktaa ja mikä fiktiota on oikeastaan yksi-ja-sama. Se on kai yksi tämän biisin pointeista.
Sillä Emily yrittää opettaa Joannalle taivaankappaleiden järjestystä.
"And, Emily - I saw you last night by the river
I dreamed you were skipping little stones across the surface of the water
Frowning at the angle where they were lost, and slipped under forever
In a mud-cloud, mica-spangled, like the sky'd been breathing on a mirror
Anyhow - I sat by your side, by the water
You taught me the names of the stars overhead that I wrote down in my ledger
Though all I knew of the rote universe were those Pleiades loosed in December
I promised you I'd set them to verse so I'd always remember."
Joannan on miltei mahdotonta opetella tähtien nimiä. Niinko, oikeiden tähtien, että miten ne kulkevat, miten ne toimivat, mikä missäkin on. Jotenkin hirveän herttaista, että ainoa tapa jolla se pystyy opettelemaan ne, on tehdä niistä runo. Ja sekin..
"That the meteorite is a source of the light
And the meteor's just what we see
And the meteoroid is a stone that's devoid of the fire that propelled it to thee
And the meteorite's just what causes the light
And the meteor's how it's perceived
And the meteoroid's a bone thrown from the void that lies quiet in offering to thee"
.. menee väärin. * _ * <3 Tuostahan syntyi jossain keskustelufoorumilla kauhea itku että vähän noloo, Joanna Newsom laittoi noi väärin, kivasti pilaa biisin. Olen aivan satamiljoonaprosenttisen varma, että se on aivan tarkoituksella.
Koko tän kappaleen läpi kulkee muuten sellainen yksinäisyyden, epätoivon, turhautumisen virta, eikö? Jopa siinä, miten uni-Joanna opetteli meteoriitteja.
Sitten kerrotaan miksi. Tai ei, ei oikeastaan, mutta kerrotaan miten (tässä kohtaa yleensä alan itkeä, jos olen herkässä tilassa. Jos en, niin vasta hetkeä myöhemmin):
"You came and lay a cold compress upon the mess I'm in
Threw the window wide and cried, "Amen! Amen! Amen!"
The whole world stopped to hear you hollering
You looked down and saw now what was happening
The lines are fading in my kingdom
(Though I have never known the way to border them in)
So the muddy mouths of baboons and sows and the grouse and the horse and the hen
Grope at the gate of the looming lake that was once a tidy pen
And the mail is late and the great estates are not lit from within
The talk in town's becoming downright sickening"
Haluaisin tietää paremman kuvauksen masennuksesta, sellaisesta jäätävästä tunteesta kun tuntee tipahtavansa elämästä kokonaan, näkee oikein miten sormet raapivat ja kynnet katkeilevat ja yrittää ottaa kiinni mutta ei vain pysty. Kaikki lipsuu pois. Kerran Hangossa vieraillessani, olin ehkä 12, leikin meren rannalla isolla kivellä. Tietenkin putosin, koska ei tässä tarinassa muuten olisi järkeä, ja se tunne! Jotenkin vieläkin kun tunnen tietyin väliajoin liukastuvani pois jostakin ihmeellisestä asiasta jota näin arkikielessä voisi sanoa "elämä" tai ehkä "arki" tai ehkä joku parempi sana, ajattelen sielloinkin sitä tunnetta kun kynsin meren limaamaa kiveä ja koetin repiä itseäni ylös, se pakokauhu ja tavallaan se alistuminen siihen tilanteeseen myös. Että en mä pääse. Että pelastakaa mut.
En tietenkään huutanut. En osaa huutaa. Olisi helpompaa, jos osaisin.
Uhh. Kuitenkin. The lines are fading in my kingdom <3 Postikin myöhässä! Ei valoja!
"In due time we will see the far butte lit by a flare
I've seen your bravery, and I will follow you there
And row through the nighttime
Gone healthy
Gone healthy all of a sudden
In search of the midwife
Who could help me
Who could help me
Help me find my way back in
There are worries where I've been"
Gone healthy all of a sudden. Ei mulla tuohon muuta sanottavaa.
"Say, say, say in the lee of the bay; don't be bothered
Leave your troubles here where the tugboats shear the water from the water
(Flanked by furrows, curling back, like a match held up to a newspaper)
Emily, they'll follow your lead by the letter
And I make this claim, and I'm not ashamed to say I know you better
What they've seen is just a beam of your sun that banishes winter
Let us go! Though we know it's a hopeless endeavor
The ties that bind, they are barbed and spined and hold us close forever
Though there is nothing would help me come to grips with a sky that is gaping and yawning
There is a song I woke with on my lips as you sailed your great ship towards the morning."
Tässä kohtaa musiikin kanssa kuulostaa siltä kuin Joanna melkein kiivastuisi. Tai ei, ei ehkä, heräisi vähän. Sillä joo, täysin toivotonta, mutta mennään.
Sydämeni särkyy hieman viimeisistä säkeistä. Okei sydämeni särkyy muutenkin koko säkeistön kanssa vähän mutta. Että se tajuaa itsekin: en minä tule ikinä toimimaan samalla tavalla. En minä tule ikinä pystymään tähän, ei se toimi niin. Tällainen uhh, klassinen rationaalisuus/tunteellisuus; kulttuuri/luonto, vaikka dikotomioita en mielelläni heittelisikään. Se tunkee silti läpi - koko levystä (TJEU: Monkey and the Bear tai: kappale joka syntyi kun J jätti yliopiston ja putosi tyhjän päälle En gallop!, joka muuten on taas yksi niistä biiseistä joille itken aina koska luulen ymmärtäväni niin hyvin. Se tietynlainen.. no vittu yhyy herkkyys minussa rapisee pois yliopistomaailmassa. En tiedä miksi. Haluaisin ymmärtää).
Pikkusisko odottaa kotona laulunsa kanssa.
Niin. No. Ja ikuinen lempikohtani ikinä missään biisissä ikinä:
"Come on home! the poppies are all grown knee-deep by now
Blossoms all have fallen, and the pollen ruins the plow
Peonies nod in the breeze and while they wetly bow
With hydrocephalitic listlessness ants mop up-a their brow
And everything with wings is restless, aimless, drunk and dour
The butterflies and birds collide at hot, ungodly hours
And my clay-colored motherlessness rangily reclines
Come on home, now! All my bones are dolorous with vines"
Enkä pysty selittämään miksi. Ei sitä varmaan pidäkään pystyä, siinä on vain täydellinen järki juuri ilman sellaista älytöntä sorkkimista ja tökkimistä. Rakastan analysoida kaikkea paskaa, mutta tuohon en halua edes koska. No, everything with wings is restless, aimless, drunk and dour. Kuin nykisi joitakin syviä kohtia sydämestä, tai keuhkoista, tai mistä tahansa sisäelimestä niin, että koko vartaloon heijastuu se kipu. Ja onni. Eniten kipu.
Joku päivä vielä omistan selkäni tuolle kohdalle. Öö.. yeah.
"Pa pointed out to me, for the hundredth time tonight
The way the ladle leads to a dirt-red bullet of light
Squint skyward and listen
Loving him, we move within his borders
Just asterisms in the stars' set order
We could stand for a century
Staring
With our heads cocked
In the broad daylight at this thing
Joy
Landlocked
In bodies that don't keep
Dumbstruck with the sweetness of being
Until we don't be told
Take this
Eat this - "
; ___ ; Saatanan maailma ja kaikki uuvuttavat säännöt. Että sytytä kotisi valot. Että syö. Että ota.
Tai se, mitä minä en ymmärrä, ja mitä Joanna ei näytä ymmärtävän, että miksi pitäisi, miksi meidän pitäisi osata ja sanoa ja tietää tällaisia asioita (kaikki kunnioitus niille jotka haluavat), miksei voi vain olla tarinoita (joillekin meistä), ei että syö, ota, sytytä, että
"Told
The meteorite is the source of the light
And the meteor's just what we see
And the meteoroid is a stone that's devoid of the fire that propelled it to thee
And the meteorite's just what causes the light
And the meteor's how it's perceived
And the meteoroid's a bone thrown from the void that lies quiet in offering to thee."