Elämän ristiaallokossa
Onnea ja pelkoa. Rakkautta ja epävarmuutta. Kaipuuta ja ikävää. Surua ja mielihyvää. Jännitysmomentteja. Järkkyviä tunteita. Luottaakko vai eikä luottaa -kas siinä pulma! Totuutta vai kaunistelua. Väärinymmärryksiä ja kiristyneitä hermoja. Tiuskimisia turhanpäiten. Väsymystä ja alhaisia verensokereita. Missä menee raja normaalin ja liiallisen häästressin välillä? Mistä tietää, että on parasta vaihtaa työpaikkaa ennen totaalista loppuunpalamista? Kuinka pitkä on ihmisen sietokyky? Kuinka kauan sitä jaksaa äärimmilleen venytetyillä energiavaroilla?
Taas päässä pyrii tuhansittain kysymyksiä, vailla rauhoittavia vastauksia. Mieli käy ylikierroksillä ja kroppa on jännittynyt ja levoton. Öisin en saa nukuttua ja päivät elän kofeiinin ja stressin eteenpäinajamana. Kuin villieläin pakenen jotain tuntematonta uhkaa. Kaikessa kiireessä olen kadottanut rohkeuteni kohdata kysymykset kasvoista kasvoihin -niihin löytyisi varmasti vastaukset ja vastausten löytyminen rauhoittaisi tilannetta, mutta paniikkitilaan ajautunut eläin ei kykene enään pysähtymään.
Jos kroppani kestäisi juoksemista, juoksisin karkuun ihan konkreettisesti. Nyt olen saanut lihakseni kramppaamaan halitsemattomien pakkoliikkeiden ansiosta. Jalat vispaa, keho tärisee, hartiat on jännityksestä jäykkänä ja vilkuilen pelokkaana ympärilleni. Kotona, kaupungilla, työhuoneessa, junassa... Kuulen ääniä ja pelkään että ne tulevat päänisisältä. Onneksi muutkin kuulevat ne, tosin reaktioni ovat hieman häiriintyneempiä.
Toisinaan tuntuu, ettei normaali stressaantunut ihminen poikkea kovinkaan paljon psykoottisesta neurootikosta. Kukatahansa meistä voi saada hullunleiman otsaansa tietyissä elämäntilanteissa. Ei siihen paljoa vaadita. Huonopäivä, riitaa läheisen ihmisen kanssa, repeytyneet sukkahousut juuri ennen tärkeää tilaisuutta ja ruuhkabussissa naapurin päällesi läikyttämä kahvimukillinen...
On mulla hyviäkin hetkiä, nyt vaan päällimmäisenä ourkautuu nämä ikävämmät. Hyviä hetkiä on oikeasti enemmän kuin huonoja -ei tätä elämää muten jaksaisikaan!
Taas päässä pyrii tuhansittain kysymyksiä, vailla rauhoittavia vastauksia. Mieli käy ylikierroksillä ja kroppa on jännittynyt ja levoton. Öisin en saa nukuttua ja päivät elän kofeiinin ja stressin eteenpäinajamana. Kuin villieläin pakenen jotain tuntematonta uhkaa. Kaikessa kiireessä olen kadottanut rohkeuteni kohdata kysymykset kasvoista kasvoihin -niihin löytyisi varmasti vastaukset ja vastausten löytyminen rauhoittaisi tilannetta, mutta paniikkitilaan ajautunut eläin ei kykene enään pysähtymään.
Jos kroppani kestäisi juoksemista, juoksisin karkuun ihan konkreettisesti. Nyt olen saanut lihakseni kramppaamaan halitsemattomien pakkoliikkeiden ansiosta. Jalat vispaa, keho tärisee, hartiat on jännityksestä jäykkänä ja vilkuilen pelokkaana ympärilleni. Kotona, kaupungilla, työhuoneessa, junassa... Kuulen ääniä ja pelkään että ne tulevat päänisisältä. Onneksi muutkin kuulevat ne, tosin reaktioni ovat hieman häiriintyneempiä.
Toisinaan tuntuu, ettei normaali stressaantunut ihminen poikkea kovinkaan paljon psykoottisesta neurootikosta. Kukatahansa meistä voi saada hullunleiman otsaansa tietyissä elämäntilanteissa. Ei siihen paljoa vaadita. Huonopäivä, riitaa läheisen ihmisen kanssa, repeytyneet sukkahousut juuri ennen tärkeää tilaisuutta ja ruuhkabussissa naapurin päällesi läikyttämä kahvimukillinen...
On mulla hyviäkin hetkiä, nyt vaan päällimmäisenä ourkautuu nämä ikävämmät. Hyviä hetkiä on oikeasti enemmän kuin huonoja -ei tätä elämää muten jaksaisikaan!