Tämä saa minut voimaan paremmin
Onni on rakastaa ja olla rakastettu! Mielialani heittelee lähes varoittamatta, kesken hyvän päivän alkaa yhtäkkiä itkettää ja ahdistaa ihan merkityksettömänkin pienet asiat. Kuukautiskierrolla on varmasti osansa asiaan muttei hormonejakaan kaikesta voi syyttää. Osa on varmasti ihan vaan osa minua ja synnynnäistä ailahtelevuuttani, osa lääkityksen vaikutusta ja osa äärettömän voimakasta herkkyyttäni. Joihinkin asioihin voi kenties vaikuttaa, mutta toisaalta haittaako se, jos välillä itkettää.
Ahdistukset tulee yleensä tosi nopeasti, mutta ne helpottavat myös yhtä äkkiä. Kiitos rakkaan mieheni kärsivällisyyden ja ymmärtäväisyyden. Pahaan oloon, jonka syytä ei itsekään aina osaa selittää, ei ole parempaa lääkettä kuin oman kullan kainalo. Lämmin ja välittävä rutistus josta huokuu läheisyys ja yhteenkuuluvudeen tunne.
Lähes yhtä hyvä parantaja on myös nelijalkainen kehruukoneemme, joka tulee lohduttamaan aina pahan olon iskiessä kotona. Valitettavasti kissaterapia rajoittuu kodin seinien sisäpuolelle. Mies on mukana useammin, esim kaupoissa ja kaupungilla, missä ärsykkeitä riittää väsyneelle ja nälkäiselle mielelle turhankin paljon. Mutta miestäkään en saa mukaani työpaikalle. Töissä iskevään paniikkiin en ole keksinyt muita lohdutuksen lähteitä kuin puhelimitse tapahtuva keskustelu miehen, siskon tai äidin kanssa.
Läheisyys, perhe ja ystävät -siinä ne tärkeimmät. Ihmistä ei ole luotu elämään yksin. Sosiaalisena sieluna minäkin tarvitsen ympärilleni elämää, johon voin luottaa ja turvautua. Onneksi heitä on olemassa!
Ahdistukset tulee yleensä tosi nopeasti, mutta ne helpottavat myös yhtä äkkiä. Kiitos rakkaan mieheni kärsivällisyyden ja ymmärtäväisyyden. Pahaan oloon, jonka syytä ei itsekään aina osaa selittää, ei ole parempaa lääkettä kuin oman kullan kainalo. Lämmin ja välittävä rutistus josta huokuu läheisyys ja yhteenkuuluvudeen tunne.
Lähes yhtä hyvä parantaja on myös nelijalkainen kehruukoneemme, joka tulee lohduttamaan aina pahan olon iskiessä kotona. Valitettavasti kissaterapia rajoittuu kodin seinien sisäpuolelle. Mies on mukana useammin, esim kaupoissa ja kaupungilla, missä ärsykkeitä riittää väsyneelle ja nälkäiselle mielelle turhankin paljon. Mutta miestäkään en saa mukaani työpaikalle. Töissä iskevään paniikkiin en ole keksinyt muita lohdutuksen lähteitä kuin puhelimitse tapahtuva keskustelu miehen, siskon tai äidin kanssa.
Läheisyys, perhe ja ystävät -siinä ne tärkeimmät. Ihmistä ei ole luotu elämään yksin. Sosiaalisena sieluna minäkin tarvitsen ympärilleni elämää, johon voin luottaa ja turvautua. Onneksi heitä on olemassa!