Miltä musta / tuntuu?
Käytiin eilen katsomassa musta / tuntuu metropolian tiloissa vanhankaupunginkosken kupeessa. Eläydyin. Tunsin. Elin omaa päänsisäistä elämääni. En saanut samanlaista vaikuttunutta kokemusta kuin teatterissa yleensä, aihe oli liian henkiläkohtainen. Sain pienen paniikkihäiriön tapaisen, tunsin muutamaan otteeseen kiukkua, melkein vihaa, moneen otteeseen sympatiaa, myötätuntoa, surua. Enimmän aikaa olin hämillään. Minun elämä oli ulkoistettu siihen eteeni. Cheerleader tytöt oli oiva tapa kuvata tätä päänsisäistä elämää. En ole ajatellut asiaa ikinä noin, mutta ymmärsin sen heti. Sairaus tunki jotenkin voimakkaammin luokseni. Väliajalla join kahvia, mietin kehtaanko, mutta mieli teki ja join. Esityksen jatkuessa päähenkilö eli sairauttaan. Joi kahvia MUSTANA ja poltti tupakkaa. Joi lisää kahvia MUSTANA ja poltti tupakkaa. En voinut miettiä muuta, kuin että oisin voinut juoda sen laihan kahvin mustana, ilman sitä saatanan valkoista litkua! Mut mä kaadoin sitä joukkoon ja se oli vielä rasvaista sellaista! Mä oisin voinut, mun olisi pitänyt juoda se saatanan kahvi mustana!
Esityksen jälkeen oli keskustelutilaisuus. Jäin kyllä ja uskalsin jossain kohdassa jopa sanoa jotain. Mutta tunsi oloni jotenkin tyhmäksi. Esiintyjät eivät olleet mitenkään syömishäiriöisiä. Silti ne eläytyi siihen mun nmaailman niin hyvin. Tunkeutuu tavallaan henkilökohtaiselle alueelle. Aika hienoa tavallaan. Mähän haluan eroon tästä taudista. Samalla lailla kuin ohjaaja. Tunsin epävarmaa kunnioitusta. Joku on tehnyt sen mitä mä oon koittanut yli kymmenen vuotta. Joku on taas ollut vahvempi. Se ei tarkoita etten mä vielä pystyisi siihen. Juoksin bussille vaikka jalkoja heikotti. Cheerleadereiden huuto kaikui korvissa, tai liikanmaikan, tai vaan mun oman itseni, ihan sama jaksa, jaksa, läski, jaksa niin kulutat, jaksa niin kiinteydyt, jaksa niin vahvistut.. ja mähän jaksoin ja ehdin pysäkille niin hyvissä ajoin, että kerkesin vielä tekee puolikyykkyjä, varpaillenousuja ja puristelemaan pakaroita. Bussissa söin päivän ekan kiinteän ravinnon; melekin rasiallinen miniluumutotmaatteja. Vatsa alkoi kramppaamaan, en voinut syödä loppuun.
Esityksen jälkeen oli keskustelutilaisuus. Jäin kyllä ja uskalsin jossain kohdassa jopa sanoa jotain. Mutta tunsi oloni jotenkin tyhmäksi. Esiintyjät eivät olleet mitenkään syömishäiriöisiä. Silti ne eläytyi siihen mun nmaailman niin hyvin. Tunkeutuu tavallaan henkilökohtaiselle alueelle. Aika hienoa tavallaan. Mähän haluan eroon tästä taudista. Samalla lailla kuin ohjaaja. Tunsin epävarmaa kunnioitusta. Joku on tehnyt sen mitä mä oon koittanut yli kymmenen vuotta. Joku on taas ollut vahvempi. Se ei tarkoita etten mä vielä pystyisi siihen. Juoksin bussille vaikka jalkoja heikotti. Cheerleadereiden huuto kaikui korvissa, tai liikanmaikan, tai vaan mun oman itseni, ihan sama jaksa, jaksa, läski, jaksa niin kulutat, jaksa niin kiinteydyt, jaksa niin vahvistut.. ja mähän jaksoin ja ehdin pysäkille niin hyvissä ajoin, että kerkesin vielä tekee puolikyykkyjä, varpaillenousuja ja puristelemaan pakaroita. Bussissa söin päivän ekan kiinteän ravinnon; melekin rasiallinen miniluumutotmaatteja. Vatsa alkoi kramppaamaan, en voinut syödä loppuun.