300 vs. 300
Zack Snyderin adaptaatiossa 300 on kiinnostavinta se, että oikeastaan se on Frank Millerin ohjaama. Niin identtisiä leffan kohtaukset ovat sarjakuvan ruutujen kanssa, vielä enemmän kuin Sin Cityssä (jossa Miller OLI mukana ohjaamassa). Jopa siinä määrin, että koska olin lukenut sarjakuvan juuri ennen elokuvan katsomista, oli kokemukseni silkkaa toisintamista ja olin osittain tylsistynyt. Tätä katsoessa saisin itseni helposti analyysihalvaukseen: mikä kuuluu elokuvataiteen hyveisiin, mikä sarjakuvan ja miten niitä saa sekoittaa? Millerin toiminnasta toimintaan leikkaavat sarjakuvat ovat valmiita kuvakäsikirjoituksia, niistä on helppo tehdä tyylikästä höttöä. Sen kun ottaa kamerakulmat ja muuntaa aikaan jähmetetyt ruudut liikkuviksi.
Millerin sarjakuva on tietenkin parempi kaikessa. Vastakkain ovat toisaalta sarjakuvaruudun kultasormi, joka osaa asiansa ja mediansa rajat rautaisesti ja toisaalta viihdyttävä tusinaohjaaja, joka tekee kuritonta eklektistä sekasotkua. Millerin sarjakuva on askeettisessa teko(s)partafasismissaan totaalinen ja varsin vaikuttava. Se ei ehdi sortua imelyyteen, moralismiin tai edes liialliseen poliittisuuteen, sillä vaikka "me elämme vain sodalle" ja "jumalten ennustukset ovat mystistä hölynpölyä" -kaltaiset sanomat voi lukea yhteiskunnallisesti, ne ovat tässä vain palvelemassa teoksen keskeistä tunnetilaa ja ajatusjärjestelmää. Nimittäin äärimmäistä keskittymistä ja asialleen omistautumista. Kompromissittomuutta. Milleriä on syytetty fasistiksi. Keskimäärin tällä tarkoitetaan varmaan hänen oman käden oikeuteen luottavia hahmojansa, 300:n tapauksessa häntä luultavasti syytetään sotapropagandasta. Minusta mikään tuollainen ei ole kovin kiinnostavaa. Taiteensa puolesta Miller on fasisti siinä missä Pentti Linkola, Jouko Turkka tai Andrei Tarkovskikin. Ainoalla oikealla tavalla.
Kiehtovaa onkin sitten seurata, miten elokuva vesittää ja alleviivaa tätä vakaumusta jonkinlaiseksi pliisuksi huudoksi "jokaisen ihmisen vapauden puolesta" ja onnistuu estetisoimaan sen niin pilalle, että touhu muuntuu heti kaksinaismoralismiksi. Eli siis teurastetaan ja estetisoidaan väkivalta ja oikeutetaan se sitten vapaudella. Elimellisesti tämän efektin luomiseen kuuluu näyttelijäkaarti, joka on juuri niin "kansainvälisen" hollywoodilainen kuin vain tällaisessa spektaakkelissa voi olla: pääosissa on edustettuna Englanti, Skotlanti, Australia, Wales, Saksa ja latinomaista Brasilia. Kreikkalainen keskimääräinen ihminen saadaan ilmeisesti luotua, kun sekoitetaan Britteinsaaret ja sieltä levinneet. Tuloksena on omalla pervolla tavallaan karismaattisia Disney goes Shakespeare -hahmoja. Lotreissa tämä vastaava efekti on vielä vahvempi. Mukaan on lisätty ylimääräinen taistelukohtaus friikkisirkuksen kanssa ja poliittista juonittelua kotipesässä vahvan kiintiönaishahmon saamiseksi mukaan, sillä Spartassahan naisetkin niinku oli tasa-arvoisia.
Uutta elokuvassa sarjakuvan lukeneille on se, miten kaikkea on saatu laimennettua. Ainoastaan taistelukohtauksille voi nostaa hattua. Toivoin oikeasti, että tämä olisi kaksi tuntia pelkkää viipalointia. No eihän se ollut, sitä viipalointia on loppujen lopuksi varsin vähän. Tämä on yksi Hollywoodin suurimmista ongelmista: toimintaelokuvatkin pilataan juonilla ja opetuksilla. Tietenkin nämä juonet ja opetukset ovat typeriä ja saastaisia, koska keskimäärin nykyelokuva ei osaa asiaansa edes vakavassa draamassa.
Millerin sarjakuva on tietenkin parempi kaikessa. Vastakkain ovat toisaalta sarjakuvaruudun kultasormi, joka osaa asiansa ja mediansa rajat rautaisesti ja toisaalta viihdyttävä tusinaohjaaja, joka tekee kuritonta eklektistä sekasotkua. Millerin sarjakuva on askeettisessa teko(s)partafasismissaan totaalinen ja varsin vaikuttava. Se ei ehdi sortua imelyyteen, moralismiin tai edes liialliseen poliittisuuteen, sillä vaikka "me elämme vain sodalle" ja "jumalten ennustukset ovat mystistä hölynpölyä" -kaltaiset sanomat voi lukea yhteiskunnallisesti, ne ovat tässä vain palvelemassa teoksen keskeistä tunnetilaa ja ajatusjärjestelmää. Nimittäin äärimmäistä keskittymistä ja asialleen omistautumista. Kompromissittomuutta. Milleriä on syytetty fasistiksi. Keskimäärin tällä tarkoitetaan varmaan hänen oman käden oikeuteen luottavia hahmojansa, 300:n tapauksessa häntä luultavasti syytetään sotapropagandasta. Minusta mikään tuollainen ei ole kovin kiinnostavaa. Taiteensa puolesta Miller on fasisti siinä missä Pentti Linkola, Jouko Turkka tai Andrei Tarkovskikin. Ainoalla oikealla tavalla.
Kiehtovaa onkin sitten seurata, miten elokuva vesittää ja alleviivaa tätä vakaumusta jonkinlaiseksi pliisuksi huudoksi "jokaisen ihmisen vapauden puolesta" ja onnistuu estetisoimaan sen niin pilalle, että touhu muuntuu heti kaksinaismoralismiksi. Eli siis teurastetaan ja estetisoidaan väkivalta ja oikeutetaan se sitten vapaudella. Elimellisesti tämän efektin luomiseen kuuluu näyttelijäkaarti, joka on juuri niin "kansainvälisen" hollywoodilainen kuin vain tällaisessa spektaakkelissa voi olla: pääosissa on edustettuna Englanti, Skotlanti, Australia, Wales, Saksa ja latinomaista Brasilia. Kreikkalainen keskimääräinen ihminen saadaan ilmeisesti luotua, kun sekoitetaan Britteinsaaret ja sieltä levinneet. Tuloksena on omalla pervolla tavallaan karismaattisia Disney goes Shakespeare -hahmoja. Lotreissa tämä vastaava efekti on vielä vahvempi. Mukaan on lisätty ylimääräinen taistelukohtaus friikkisirkuksen kanssa ja poliittista juonittelua kotipesässä vahvan kiintiönaishahmon saamiseksi mukaan, sillä Spartassahan naisetkin niinku oli tasa-arvoisia.
Uutta elokuvassa sarjakuvan lukeneille on se, miten kaikkea on saatu laimennettua. Ainoastaan taistelukohtauksille voi nostaa hattua. Toivoin oikeasti, että tämä olisi kaksi tuntia pelkkää viipalointia. No eihän se ollut, sitä viipalointia on loppujen lopuksi varsin vähän. Tämä on yksi Hollywoodin suurimmista ongelmista: toimintaelokuvatkin pilataan juonilla ja opetuksilla. Tietenkin nämä juonet ja opetukset ovat typeriä ja saastaisia, koska keskimäärin nykyelokuva ei osaa asiaansa edes vakavassa draamassa.