Kuumeista euforiaa
Ei ole asiat hyvin, kun joutuu aamulla vessaan mennessään ottamaan seinistä tukea, koska kipeässä päässä heittää niin paljon, että horisontti on hukassa.
Vielä huonommin asiat on siinä vaiheessa, kun aamuluentojen hyväntuulisen skippailun jälkeen (jos lukee kemiaa sängyssä sen sijaan, että nukkuisi luentosalissa, ei itseasiassa voi edes laskea jääneensä miinukselle) löntystää koululle aspiriinisynteesilabraan, josta pääsee jälleen kerran kaikesta sössimisestä huolimatta etuajassa, jonka jälkeen suuntaa sairaalan puolelle lukemaan potilaspapereita iltakahdeksaan asti. Olin itseasiassa vähän harmissani siitä, että piti lopetella jo kahdeksalta, mutta piti ehtiä kotimatkalla vielä kauppaan.
Saavutan nykyisin hurjan helposti meditatiivisen flow -tilan, jossa ajan- ja paikantaju katoaa ja on vain minä ja koulujutut/ompelukone/kutimet/potilaspaperit.
Potilaspapereita lukiessa flow-tilan outona sivutuotteena ilmenee myös harhatila, jossa ihmiset, joiden elämistä luen, rupeavat tuntumaan tutuilta ja tärkeiltä. Niin kuin eläisi niiden kanssa jokaisen sairauden tai tapaturman.
Kansioissa ei ole kuvia potilaista (ainakaan ulkopuolelta), mutta minulle tulee joistain todella vahvoja mielikuvia. Ei mitään tarkkoja kasvonpiirteitä, mutta yleiskuvaa, hiustenväriä, ruumiinrakennetta, tapaa liikkua ja sellaisia asioita.
Ja rivien välistä löytyy vaikka mitä; pelkoa, yksinäisyyttä, ahdistusta ja surua. Välillä on iloisiakin asioita, mutta yleisesti ottaen iloiset asiat harvemmin tulee kirjatuksi epikriisiin, ehkä paranemista lukuunottamatta.
Olen väsynyt ja stressaantunut, enkä pidä siitä, että minusta tuntuu jatkuvasti siltä, että alisuoritan, huolimatta siitä kuinka paljon töitä opiskelun tai muiden asioiden eteen teen.
Mutta:
En antaisi pois päivääkään, enkä valitsisi toisin jos tulisi mahdollisuus. Koska kaikista paineista, työmäärästä ja hallitsemattomuuden tunteesta huolimatta minä olen onnellisempi kuin olisin ilman tätä kaikkea.
Ja tuntuu helvetin hyvältä tietää olevansa menossa oikeaan suuntaan.
Vielä huonommin asiat on siinä vaiheessa, kun aamuluentojen hyväntuulisen skippailun jälkeen (jos lukee kemiaa sängyssä sen sijaan, että nukkuisi luentosalissa, ei itseasiassa voi edes laskea jääneensä miinukselle) löntystää koululle aspiriinisynteesilabraan, josta pääsee jälleen kerran kaikesta sössimisestä huolimatta etuajassa, jonka jälkeen suuntaa sairaalan puolelle lukemaan potilaspapereita iltakahdeksaan asti. Olin itseasiassa vähän harmissani siitä, että piti lopetella jo kahdeksalta, mutta piti ehtiä kotimatkalla vielä kauppaan.
Saavutan nykyisin hurjan helposti meditatiivisen flow -tilan, jossa ajan- ja paikantaju katoaa ja on vain minä ja koulujutut/ompelukone/kutimet/potilaspaperit.
Potilaspapereita lukiessa flow-tilan outona sivutuotteena ilmenee myös harhatila, jossa ihmiset, joiden elämistä luen, rupeavat tuntumaan tutuilta ja tärkeiltä. Niin kuin eläisi niiden kanssa jokaisen sairauden tai tapaturman.
Kansioissa ei ole kuvia potilaista (ainakaan ulkopuolelta), mutta minulle tulee joistain todella vahvoja mielikuvia. Ei mitään tarkkoja kasvonpiirteitä, mutta yleiskuvaa, hiustenväriä, ruumiinrakennetta, tapaa liikkua ja sellaisia asioita.
Ja rivien välistä löytyy vaikka mitä; pelkoa, yksinäisyyttä, ahdistusta ja surua. Välillä on iloisiakin asioita, mutta yleisesti ottaen iloiset asiat harvemmin tulee kirjatuksi epikriisiin, ehkä paranemista lukuunottamatta.
Olen väsynyt ja stressaantunut, enkä pidä siitä, että minusta tuntuu jatkuvasti siltä, että alisuoritan, huolimatta siitä kuinka paljon töitä opiskelun tai muiden asioiden eteen teen.
Mutta:
En antaisi pois päivääkään, enkä valitsisi toisin jos tulisi mahdollisuus. Koska kaikista paineista, työmäärästä ja hallitsemattomuuden tunteesta huolimatta minä olen onnellisempi kuin olisin ilman tätä kaikkea.
Ja tuntuu helvetin hyvältä tietää olevansa menossa oikeaan suuntaan.