Kotona.
Aika vaan taas juoksee niin etten pysy perässä lainkaan.
Oon ollut kotona jo melkein kuukauden ja tuntuu siltä kuin en koskaan ois missään ikinä ollutkaan. Viimeisen kuukaudenkin oon viettänyt vähän niin ja näin, kotia melkein vältellen, vähäsen ahistaa se että tiedossa on kesällinen täällä kökkimistä joten oon mennyt kun vielä voi.
Englannista lähtö sujui pienessä paniikissa, tuli vietettyä hotellin aamupalalla viisi ja puoli minuuttia liikaa jolloin myöhästyttiin ekasta bussista kentälle joten pientä kiirettä syntyi siinä. Poika oli mukana viimeiseen asti, kärräsi kiltisti käsimatkatavaroitani sillä aikaa kun nyyhkin kenttävirkailijalle että sen takia mun tavarat painaa niin paljon kun oon asunut Englannissa viimeiset puoli vuotta ja kyllähän sitä kamaa kertyy ja oon niin pahoillani ja... (Matkatavarat painoivat sellaset reilu 40kg sallitun 20kg sijasta.) Täti vaan hymyili mulle aurinkoisesti ja kysyi että olihan sentään kivaa? No olihan mulla, myönsin, ja siinä se siunattu täti vaan sitten sanoi että no hyvä, tossa lippus, hyvää kotimatkaa! Enkä mitään joutunut maksamaan! Voi että.
Kun kone irtos Englannista itkin sitä että lähdin pois ja kun kone koski Suomen maaperää itkin taas sitä että olin viimein kotona. Voi luoja että musta on tullut herkkis. No, ehkä on parempi tuntea kaikki vähän liian isosti kuin ettei tuntisi lainkaan.
Kun tulin kotiin keitin kahvia ja menin sohvalle istumaan. Äiti lämmitti saunan ja makasin siellä varmaan puolitoistatuntia.
Ensimmäisenä perjantainani ystäväni rakkaani olivat järjestäneet mulle tervetuloakotiinmilla -bileet ja olin onnessani. Silti oli jotenkin tyhjä olo. Soitin Pojalle ja kaikki ramppasivat vuorotellen siinä eteisessä kuuntelemassa, voi sun kanssa, ootko sä nyt ihan tosissasi sen kaa muka, osaathan sä englantia puhua ainakin, saanko mä kans hei puhuu sen kaa jooko hei?
Kaikki kyselivät hirveästi että mitäs nyt meinaat tehdä sitten? Kukaan ei kysynyt mitään oikeaa, puhuttiin jostain lentopallosta herranjumala sentään. Tuli puolinainen olo, kyllähän mä tiedän sen että ihminen määritellään sen perusteella mitä se tekee mutta silti.
Että sellainen kotiinpaluu.
Vähän sellainen olo ettei ihan tiedä onko kotonaan vai ei.
Vapun vietin Turussa isoveljen ja Sarin hoteissa, sain syödäkseni ja juodakseni.
Varsinkin edellistä, voi ämpäri mun kanssani. Istuttiin ensin päivällä poikien kanssa jokilaivassa muutamalla useammallakin tuopillisella ja illalla muutaman kaljan ja kuohuviinipullon tyhjennettyäni olisin ollut ihan kypsää kamaa juomaan pelkkää vettä loppuillan mutta eihän se olisi käynyt. Dynamon jälkeen muisti hävisi lopullisesti, aamulla heräsin Anan ja Laurin sohvalta, olin ilmeisesti yöllä päättänyt että isoveljelle oli ihan liian pitkä matka kävellä ja soittanut kavereille että tulkaa nyt hyvät ihmiset poimimaan puolisammunut Milla pois Turun kaduilta. Onneksi olivat tulleet.
Että sellainen vappu.
Syvin anteeksipyyntöni kaikille jotka mut onnistuivat näkemään, en usko että puheestani on kauheasti mitään tolkkua saanut mutta jos onnistuin jotain sönköttämään niin olen pahoillani.
Se on tää ilmastonmuutos joka mut niin sekaisin sai.
Vois vaikka hankkia elämän.
Ahisti niin että otin seuraavana iltana junan Kemijärvelle, sain olla mummun täysihoitolassa viikon verran. Oon siitä onnellisessa asemassa että oikeasti rakastan sukuani, oli ihana mennä halimaan serkkuja ja tätejä ja kummityttöäni. Sain kuulla että aloitan kesätyöni Nokialla vasta kesäkuun alussa joten vietin kesälomaani sitten oikein kunnolla. Uimaan en ihan uskaltanut, järvet olivat jäässä vielä kun menin ja vielä kun lähdin niin jäälauttoja uiskenteli siellä täällä. Ensi kerralla sitten.
Tajusin tänään etten ole aloittamassa opiskelua sitten vielä ensikään syksynä, sanokaa mua luopioksi mutta salaa oon tyytyväinen. Se tietää sitä että pitää kehittää jotain muuta, voi että niitä mahdollisuuksia on niin tuhat etten oikein tiedä... Poika vihjaili ettei olis vielä liian myöhästä hakea Englantiinkaan opiskelemaan, pikkasen houkuttaa mutta se raha hirvittää. Voi en tiedä. Mä en sitten tiedä mitään.
Rehellisesti sanottuna oon aika hukassa.
Mutta positiivisella tavalla.
En ole nukkunut kertaakaan kokonaista yötä heräilemättä sen jälkeen kun palasin. (No okei, en laske sammumisiani tähän, se nyt on asia ihan erikseen..)
Hirveän rauhaton olo, niinkuin ois jotain tärkeää tekemättä, en saa vaan ajatuksen päästä kiinni en sitten millään.
Lähden nyt yrittämään. Hyvää yötä itse kullekin.
Oon ollut kotona jo melkein kuukauden ja tuntuu siltä kuin en koskaan ois missään ikinä ollutkaan. Viimeisen kuukaudenkin oon viettänyt vähän niin ja näin, kotia melkein vältellen, vähäsen ahistaa se että tiedossa on kesällinen täällä kökkimistä joten oon mennyt kun vielä voi.
Englannista lähtö sujui pienessä paniikissa, tuli vietettyä hotellin aamupalalla viisi ja puoli minuuttia liikaa jolloin myöhästyttiin ekasta bussista kentälle joten pientä kiirettä syntyi siinä. Poika oli mukana viimeiseen asti, kärräsi kiltisti käsimatkatavaroitani sillä aikaa kun nyyhkin kenttävirkailijalle että sen takia mun tavarat painaa niin paljon kun oon asunut Englannissa viimeiset puoli vuotta ja kyllähän sitä kamaa kertyy ja oon niin pahoillani ja... (Matkatavarat painoivat sellaset reilu 40kg sallitun 20kg sijasta.) Täti vaan hymyili mulle aurinkoisesti ja kysyi että olihan sentään kivaa? No olihan mulla, myönsin, ja siinä se siunattu täti vaan sitten sanoi että no hyvä, tossa lippus, hyvää kotimatkaa! Enkä mitään joutunut maksamaan! Voi että.
Kun kone irtos Englannista itkin sitä että lähdin pois ja kun kone koski Suomen maaperää itkin taas sitä että olin viimein kotona. Voi luoja että musta on tullut herkkis. No, ehkä on parempi tuntea kaikki vähän liian isosti kuin ettei tuntisi lainkaan.
Kun tulin kotiin keitin kahvia ja menin sohvalle istumaan. Äiti lämmitti saunan ja makasin siellä varmaan puolitoistatuntia.
Ensimmäisenä perjantainani ystäväni rakkaani olivat järjestäneet mulle tervetuloakotiinmilla -bileet ja olin onnessani. Silti oli jotenkin tyhjä olo. Soitin Pojalle ja kaikki ramppasivat vuorotellen siinä eteisessä kuuntelemassa, voi sun kanssa, ootko sä nyt ihan tosissasi sen kaa muka, osaathan sä englantia puhua ainakin, saanko mä kans hei puhuu sen kaa jooko hei?
Kaikki kyselivät hirveästi että mitäs nyt meinaat tehdä sitten? Kukaan ei kysynyt mitään oikeaa, puhuttiin jostain lentopallosta herranjumala sentään. Tuli puolinainen olo, kyllähän mä tiedän sen että ihminen määritellään sen perusteella mitä se tekee mutta silti.
Että sellainen kotiinpaluu.
Vähän sellainen olo ettei ihan tiedä onko kotonaan vai ei.
Vapun vietin Turussa isoveljen ja Sarin hoteissa, sain syödäkseni ja juodakseni.
Varsinkin edellistä, voi ämpäri mun kanssani. Istuttiin ensin päivällä poikien kanssa jokilaivassa muutamalla useammallakin tuopillisella ja illalla muutaman kaljan ja kuohuviinipullon tyhjennettyäni olisin ollut ihan kypsää kamaa juomaan pelkkää vettä loppuillan mutta eihän se olisi käynyt. Dynamon jälkeen muisti hävisi lopullisesti, aamulla heräsin Anan ja Laurin sohvalta, olin ilmeisesti yöllä päättänyt että isoveljelle oli ihan liian pitkä matka kävellä ja soittanut kavereille että tulkaa nyt hyvät ihmiset poimimaan puolisammunut Milla pois Turun kaduilta. Onneksi olivat tulleet.
Että sellainen vappu.
Syvin anteeksipyyntöni kaikille jotka mut onnistuivat näkemään, en usko että puheestani on kauheasti mitään tolkkua saanut mutta jos onnistuin jotain sönköttämään niin olen pahoillani.
Se on tää ilmastonmuutos joka mut niin sekaisin sai.
Vois vaikka hankkia elämän.
Ahisti niin että otin seuraavana iltana junan Kemijärvelle, sain olla mummun täysihoitolassa viikon verran. Oon siitä onnellisessa asemassa että oikeasti rakastan sukuani, oli ihana mennä halimaan serkkuja ja tätejä ja kummityttöäni. Sain kuulla että aloitan kesätyöni Nokialla vasta kesäkuun alussa joten vietin kesälomaani sitten oikein kunnolla. Uimaan en ihan uskaltanut, järvet olivat jäässä vielä kun menin ja vielä kun lähdin niin jäälauttoja uiskenteli siellä täällä. Ensi kerralla sitten.
Tajusin tänään etten ole aloittamassa opiskelua sitten vielä ensikään syksynä, sanokaa mua luopioksi mutta salaa oon tyytyväinen. Se tietää sitä että pitää kehittää jotain muuta, voi että niitä mahdollisuuksia on niin tuhat etten oikein tiedä... Poika vihjaili ettei olis vielä liian myöhästä hakea Englantiinkaan opiskelemaan, pikkasen houkuttaa mutta se raha hirvittää. Voi en tiedä. Mä en sitten tiedä mitään.
Rehellisesti sanottuna oon aika hukassa.
Mutta positiivisella tavalla.
En ole nukkunut kertaakaan kokonaista yötä heräilemättä sen jälkeen kun palasin. (No okei, en laske sammumisiani tähän, se nyt on asia ihan erikseen..)
Hirveän rauhaton olo, niinkuin ois jotain tärkeää tekemättä, en saa vaan ajatuksen päästä kiinni en sitten millään.
Lähden nyt yrittämään. Hyvää yötä itse kullekin.