Yöllinen päänpurku
Nyt teki mieli kirjoittaa. Kello on aika järkyttävän paljon. Olen viime päivinä viettänyt taas unettomia öitä ja ajatellut liikaa. Kuulostaa kovin negatiiviselta, jota se ei kuitenkaan ole. En voi sanoa tehneeni mitään näennäisesti tärkeää pariin viime tuntiin. Mutta se tällaisessa "yömeditoinnissa" onkin mukavaa, ei tarvitse.
Tealla alkoi koulu toissapäivänä. Nyt se menee aikaisin nukkumaan ja me nähdään satunnaisesti illalla. Ensi viikolla pamahtaa itsellekin arki päälle. Oikeastaan jopa helpottavaa pitkästä aikaa. Koko kesä mennyt heiluessa, aikataulut auki. Nyt voin tosiaan sanoa, mitä teen viikon päästä perjantaina kello yksitoista. Vaikka kalenteri joskus ahdistaisikin, on se kuitenkin mukava elämän rytmittäjä. Siis jos sinne sivuille saa muutakin tekstiä kuin: "kaljaa" tai "soittele Paulalle".
Kuulen jonkin linnun ääntelevän tuolla ulkona -ikkuna on vielä raollaan. Eniten kaupungin kesäöissä olen kaivannut lintuja.
Olin tänään käymässä vanhempien luona. Poimin omasta omenapuustani omppuja pieneen astiaan. Tänä vuonna on hyvä omenavuosi. Kuoret olivat kauniin sileitä ja hehkeän punaisia. Tuoksuttelin oksia ja ihailin puun käppyräisiä oksia. Muistan kun itse istutin sen pienen taimen. Sinä vuonna pelättiin, että myyrä vie juuret. Ei vienyt. Äiti haluaisi leikata siitä yhden häiritsevän oksan, joka ulottuu pyykkinarulle. Se on juuri se paras oksa. Taidan saada tahtoni läpi.
Toinen äärettömän rakas puu on samoin itsekin pienenä taimena istuttamani vaahtera. Sen oksille viherpeipot lentävät talvella syömään pähkinöitä. Se näyttää lumisenakin komealta.
Siinä omenoita poimiessani halasin samalla syksyä. Sitä ei ikinä tajua odottavansa. Mutta syksyssä on jotakin, joka hymyilyttää, vaikkei sitä loistokkaan kesän hehkussa aina muistakaan. Ja ainakin itselleni on taas viime aikoina alkanut todella tapahtumaan asioita. Kesä on mielentilanakin paikallaan oleva.
Eilen kävin jonottamassa itselleni lipun Mew:n keikalle. Olin bongannut aamulla mertossa istuessa lehdestä kierrätyskeskuksen mainoksen. Hyppäsin ratikkaan 6 ja jäin seisoskelemaan oven nurkille. Näytin varmasti nuivalta ja ankealta -olin nukkunut edellisenä yönä reilun tunnin. Bulevardin keskiosilla joku painoi pysähdysnappulaa. Kasvoilleen loihti samanlaisen hölmistyneen ilmeen kaverini, jota en ollut nähnyt taas aikoihin. Telttakaverini Provinssista. Ilman sen ihmeellisempää menoa pomppasin mielelläni samalla pysäkillä pois.
Pienen juoksevan asian hoidon jälkeen totesimme, että kummallakin oli elämässä tänä päivänä tyhjä kohta. Asiaa päätettiin muuttaa ja suunnata kierrätyskeskuksen kautta kahvittelemaan, ja myöhemmin syömäänkin. Vapaan heilumisen ja puhumisen ja puhumisen jäljiltä löysin itseni lopulta Espoosta. Oikeastaan jos Provinssia ei lasketa, emme olleet tätä ennen viettäneet aikaa keskenämme. Mutta viihdyimme. Voin taas yhden ihmisen sosiaaliseen profiiliin merkitä kohdan "ystävä". Joudun aina itselleni selvittämään erikseen nuo asiat, en osaa edelleenkään lukea miehiä. Ihan kuin se enää olisi mikään ihme kenellekään. Epäselviä tapauksia toki on ja joudun sivuja aina välillä kumittamaan. Ajatuksen tasolla. En ole friikki joka pitää ihmisfilea pöytälaatikossaan. Kiehtova ajatus... not!:)
Ilta täyttyi musisoinnista ja yhä jatkuvasta keskustelusta. Pääsin lähemmäs tätä ihmistä, joka on ilahduttavaa, koska olen tiennyt, että haluan tämän hepun kanssa viettää aikaa. Ihmissuhteet eivät kehity kuin kääntelemällä, ravistelemalla. Ja silittämällä.
Löysin itseni vielä puolenyön jälkeen Espoon sisuksista. Etsimme oikean bussin ja lähdin kotimatkalle. Bussin ikkunasta heijastuivat kasvoni, kun yritin tarkailla ympäristöä -pimeää.
Minulla on inside-vitsejä vain tiettyjen ihmisten kanssa. Olin suunnattoman iloinen, että saatoin naureskella heitolle "Tähän on tultu" aivan hyvällä syyllä. Ja muutenkin. Nyt kaverisuhteemme on normaalin leppoisa yhteinen tuote.
Huomaan, että tekstin taso kärsii heti pienen valvomisen jälkeen. En kuitenkaan jaksa suunnattomasti muokata. Kyllä se kuitenkin heijastaa vallinnutta mielentilaa ja olemusta.
Äiti kommentoi tänään ulkonäköäni. En kuulemma ihan täysin tavoita kohtaa "nuori ja sievä tyttö". No ensimmäinen ja viimeinen kolahtavat. Meillä on erilaiset kauneusihanteet, niin se vain on nähtävä. Silti tuollaiset ajatukset saavat pienen laineen nousemaan mielessä. Niin niin, mä olen jännä, where's the news? Sellaiset klassiset kaunottaret ovat kuitenkin niin tavallisia, että pidän mielelläni oman habitukseni. Tottakai välistä tulee ajatelleeksi, että kelpaanko tällaisena. Olisi ehkä helpompaa olla perussievä naapurintyttö. Olisivatko hommat sen helpompia?
Pitäisi kuulemma laihduttaa muutama kilo. Pahinta kaikista on sanoa tuo jollekin ääneen. Siis kun saa itse kuulla tuollaista. Sen kyllä tiedostaa ihan hyvin itsekin. Tämä ruotsalainen nainen, joka kirjoitti siitä lihavana olemisesta kirjankin.. En millään muista nimeä. Mutta vapaasti lainattuna eräs hyvä ajatus siinä kirjassa meni, että miehelle ei tee tiukkaakaan harrastaa pullean naisen kanssa seksiä tai muuten heilua meiningissä. Nimenomaan kanttia ja aitoutta kysytään siinä vaiheessa kun pitäisi kävellä sellaisen naisen kanssa kadulla käsi kädessä. Tuollaista on tullut todella paljon vastaan ja varmasti vielä on tulossa. Kiteyttää niin hyvin välillä vellovat ajatukset.
Kyllä mä tiedän, että se tietyllä tasolla vaikuttaa, vaikka kaikki pikkusievät ihmiset sen kieltäisivätkin. Käsitys ihmisen olemuksesta ja sitä kautta päätelmät tyypin ominaisuuksista muodostuvat varsin äkkiä. Mutta eipä sillä, mä olen taas pienempi.
Millä hoikat ihmiset perustelevat itselleen miehenmenetykset...? Tuota mietin eilen bussimatkalla kotiin. Omaa luonnettani en halua mennä tonkimaan, sen kanssa ollaan ihan hyvää pataa.
--Hetkiä jolloin haluaisi saada ulkomuodostaan jonkin positiivisen kommentin. Pidän varpaistani.
Hyväjätkä-syndrooma
Yritän epätoivoisesti aina päästä sellaisen itsessävellomisen yläpuolelle, enkä halua edes ajatella laihduttamista minään laihduttamisena. Kanamaiset akat laihduttavat ja saattavat puhua siitä. Minä vain.. elän terveellisemmin. Oikestaan haluaisin ajatella sen niin, että pidän itsestäni ihmisenä kuitenkin sen verran, että on sääli kuljettaa sitä ympäriinsä niin nuhjuisessa paketissa.
Tealla alkoi koulu toissapäivänä. Nyt se menee aikaisin nukkumaan ja me nähdään satunnaisesti illalla. Ensi viikolla pamahtaa itsellekin arki päälle. Oikeastaan jopa helpottavaa pitkästä aikaa. Koko kesä mennyt heiluessa, aikataulut auki. Nyt voin tosiaan sanoa, mitä teen viikon päästä perjantaina kello yksitoista. Vaikka kalenteri joskus ahdistaisikin, on se kuitenkin mukava elämän rytmittäjä. Siis jos sinne sivuille saa muutakin tekstiä kuin: "kaljaa" tai "soittele Paulalle".
Kuulen jonkin linnun ääntelevän tuolla ulkona -ikkuna on vielä raollaan. Eniten kaupungin kesäöissä olen kaivannut lintuja.
Olin tänään käymässä vanhempien luona. Poimin omasta omenapuustani omppuja pieneen astiaan. Tänä vuonna on hyvä omenavuosi. Kuoret olivat kauniin sileitä ja hehkeän punaisia. Tuoksuttelin oksia ja ihailin puun käppyräisiä oksia. Muistan kun itse istutin sen pienen taimen. Sinä vuonna pelättiin, että myyrä vie juuret. Ei vienyt. Äiti haluaisi leikata siitä yhden häiritsevän oksan, joka ulottuu pyykkinarulle. Se on juuri se paras oksa. Taidan saada tahtoni läpi.
Toinen äärettömän rakas puu on samoin itsekin pienenä taimena istuttamani vaahtera. Sen oksille viherpeipot lentävät talvella syömään pähkinöitä. Se näyttää lumisenakin komealta.
Siinä omenoita poimiessani halasin samalla syksyä. Sitä ei ikinä tajua odottavansa. Mutta syksyssä on jotakin, joka hymyilyttää, vaikkei sitä loistokkaan kesän hehkussa aina muistakaan. Ja ainakin itselleni on taas viime aikoina alkanut todella tapahtumaan asioita. Kesä on mielentilanakin paikallaan oleva.
Eilen kävin jonottamassa itselleni lipun Mew:n keikalle. Olin bongannut aamulla mertossa istuessa lehdestä kierrätyskeskuksen mainoksen. Hyppäsin ratikkaan 6 ja jäin seisoskelemaan oven nurkille. Näytin varmasti nuivalta ja ankealta -olin nukkunut edellisenä yönä reilun tunnin. Bulevardin keskiosilla joku painoi pysähdysnappulaa. Kasvoilleen loihti samanlaisen hölmistyneen ilmeen kaverini, jota en ollut nähnyt taas aikoihin. Telttakaverini Provinssista. Ilman sen ihmeellisempää menoa pomppasin mielelläni samalla pysäkillä pois.
Pienen juoksevan asian hoidon jälkeen totesimme, että kummallakin oli elämässä tänä päivänä tyhjä kohta. Asiaa päätettiin muuttaa ja suunnata kierrätyskeskuksen kautta kahvittelemaan, ja myöhemmin syömäänkin. Vapaan heilumisen ja puhumisen ja puhumisen jäljiltä löysin itseni lopulta Espoosta. Oikeastaan jos Provinssia ei lasketa, emme olleet tätä ennen viettäneet aikaa keskenämme. Mutta viihdyimme. Voin taas yhden ihmisen sosiaaliseen profiiliin merkitä kohdan "ystävä". Joudun aina itselleni selvittämään erikseen nuo asiat, en osaa edelleenkään lukea miehiä. Ihan kuin se enää olisi mikään ihme kenellekään. Epäselviä tapauksia toki on ja joudun sivuja aina välillä kumittamaan. Ajatuksen tasolla. En ole friikki joka pitää ihmisfilea pöytälaatikossaan. Kiehtova ajatus... not!:)
Ilta täyttyi musisoinnista ja yhä jatkuvasta keskustelusta. Pääsin lähemmäs tätä ihmistä, joka on ilahduttavaa, koska olen tiennyt, että haluan tämän hepun kanssa viettää aikaa. Ihmissuhteet eivät kehity kuin kääntelemällä, ravistelemalla. Ja silittämällä.
Löysin itseni vielä puolenyön jälkeen Espoon sisuksista. Etsimme oikean bussin ja lähdin kotimatkalle. Bussin ikkunasta heijastuivat kasvoni, kun yritin tarkailla ympäristöä -pimeää.
Minulla on inside-vitsejä vain tiettyjen ihmisten kanssa. Olin suunnattoman iloinen, että saatoin naureskella heitolle "Tähän on tultu" aivan hyvällä syyllä. Ja muutenkin. Nyt kaverisuhteemme on normaalin leppoisa yhteinen tuote.
Huomaan, että tekstin taso kärsii heti pienen valvomisen jälkeen. En kuitenkaan jaksa suunnattomasti muokata. Kyllä se kuitenkin heijastaa vallinnutta mielentilaa ja olemusta.
Äiti kommentoi tänään ulkonäköäni. En kuulemma ihan täysin tavoita kohtaa "nuori ja sievä tyttö". No ensimmäinen ja viimeinen kolahtavat. Meillä on erilaiset kauneusihanteet, niin se vain on nähtävä. Silti tuollaiset ajatukset saavat pienen laineen nousemaan mielessä. Niin niin, mä olen jännä, where's the news? Sellaiset klassiset kaunottaret ovat kuitenkin niin tavallisia, että pidän mielelläni oman habitukseni. Tottakai välistä tulee ajatelleeksi, että kelpaanko tällaisena. Olisi ehkä helpompaa olla perussievä naapurintyttö. Olisivatko hommat sen helpompia?
Pitäisi kuulemma laihduttaa muutama kilo. Pahinta kaikista on sanoa tuo jollekin ääneen. Siis kun saa itse kuulla tuollaista. Sen kyllä tiedostaa ihan hyvin itsekin. Tämä ruotsalainen nainen, joka kirjoitti siitä lihavana olemisesta kirjankin.. En millään muista nimeä. Mutta vapaasti lainattuna eräs hyvä ajatus siinä kirjassa meni, että miehelle ei tee tiukkaakaan harrastaa pullean naisen kanssa seksiä tai muuten heilua meiningissä. Nimenomaan kanttia ja aitoutta kysytään siinä vaiheessa kun pitäisi kävellä sellaisen naisen kanssa kadulla käsi kädessä. Tuollaista on tullut todella paljon vastaan ja varmasti vielä on tulossa. Kiteyttää niin hyvin välillä vellovat ajatukset.
Kyllä mä tiedän, että se tietyllä tasolla vaikuttaa, vaikka kaikki pikkusievät ihmiset sen kieltäisivätkin. Käsitys ihmisen olemuksesta ja sitä kautta päätelmät tyypin ominaisuuksista muodostuvat varsin äkkiä. Mutta eipä sillä, mä olen taas pienempi.
Millä hoikat ihmiset perustelevat itselleen miehenmenetykset...? Tuota mietin eilen bussimatkalla kotiin. Omaa luonnettani en halua mennä tonkimaan, sen kanssa ollaan ihan hyvää pataa.
--Hetkiä jolloin haluaisi saada ulkomuodostaan jonkin positiivisen kommentin. Pidän varpaistani.
Hyväjätkä-syndrooma
Yritän epätoivoisesti aina päästä sellaisen itsessävellomisen yläpuolelle, enkä halua edes ajatella laihduttamista minään laihduttamisena. Kanamaiset akat laihduttavat ja saattavat puhua siitä. Minä vain.. elän terveellisemmin. Oikestaan haluaisin ajatella sen niin, että pidän itsestäni ihmisenä kuitenkin sen verran, että on sääli kuljettaa sitä ympäriinsä niin nuhjuisessa paketissa.