(no subject)
Kotiuduin mökkiviikonlopusta. Hieman jomottelee sieltä täältä ja hassu olo. Olisin halunnut vielä jäädä tuonne Hämeeseen, mutta auto oli palautettava sovitusti ajallaan.
Sinänsä aika huvittavaa, että vasta edellisessä merkinnässä puhuin jonkun sylissä nukkumisesta. Tänään avasin silmiäni hitaasti joskus vähän ennen puolta päivää. Kasvot hirsiseinää päin kuulostelin oloani. Käänsin päätäni ja punertavan hiustupsun alta havaitsin nauravaiset silmät. Kädet kiertyivät ympärilleni ja huokaisin hymyillen. Saatoin jatkaa uinailua vielä. Tavallaan kummalisinta tässä oli, että vietin edellisen illan oikeastaan vesiselvänä. Kahta viinilasillista lukuunottamatta. En ollut siis toiminut harkitsemattomasti ja olin sen takia tyytyväinen itseeni. Olin antanut itselleni rehellisesti luvan. Ja se oli ihan kaunista.
Mikä olisi voinut mättää, ei mikään. Kuitenkin jänistin. En tiennyt kuinka toimia, en tiennyt mitä pitäisi tuntea, saatika tehdä siinä tilanteessa. Pähkäiltyäni ja pohdittuani, ja samalla haaskattuani ihan typerään ihanaa loikoilua ja sylittelyä hivuttauduin hitaasti istumaan ja etsin loput vaatteeni. En kai halunnut saada toista vaivautuneeksi (vaikka tuskin asia olisi niin ollut) ja tavallaan pakenin paikalta. Olisin halunnut palata, mutten tiennyt mitä minulta haluttaisiin. Joten taas paiskoin sydäntäni päin seinää ja olo on välistä hieman bittersweet. On jännä, kuinka toisen ihmisen tuoksu jää iholle ja tiedostamattaankin lykkää suihkuun menoa, jotta saisi pitää sen tuoksun ja tunnelman vielä hetken. En saisi olla vihainen tai pettynyt itseeni. Mutta pakko kai se on myöntää, että kärsin tietynlaisista henkisistä lukoista, kun päästään tuolle ihmissuhderintamalle. Tietyllä tavalla kai aamulla säikähdikin sitä, että siinä oli niin hyvä olla. Lähtiessä kävin antamassa karkkipussin tälle sankarille. KARKKIPUSSIN?!?! Teki mieli vielä koskettaa, mutta käsi täristen vain silitin pari kertaa jalkaa ja äijämäisesti kiitin viimeisestä. Läimin itseäni mielessäni päin naamaa. Käännyin vielä hymyilemään ja lähdin. Se siitä.
En salli itseni tuntea. Jankkaan mielessäni ympäri ja ympäri, että olin varmaan vaan yhden illan juttu. Hyväksikäytetty raukka. En tiedä miten asia oikeasti on. En tiedä haluanko edes tietää. Pitäisi vaan unohtaa koko juttu.
Sain neuvoksi vain suhtautua kaikkeen tuohon kevytmielisesti. En pysty. Joka ainoa kerta saatan vain olla hämmentynyt, kuinka joku oikeasti kokisi minutkin viehättävänä. Neiti Itsetunto, todellakin. Kaikessa muussa, töissä, sosiaalisissa tilanteissa, uimahallissa, itsetuntoni ei petä. Mutta heti jos joku käyttää minusta sanaa "nainen", saan hätkyn enkä tiedä mitä ajatella. En minä ole mikään nainen, olen vain hahmo joka tallustelee omituisena tätä pallon pintaa eteenpäin kasvattaen persiljaa. Miten edes ollaan nainen? Minun on mentävä itseeni. Pamautettava se neiti itsestäni esiin ja pidettävä sille puhuttelu.
Sinänsä aika huvittavaa, että vasta edellisessä merkinnässä puhuin jonkun sylissä nukkumisesta. Tänään avasin silmiäni hitaasti joskus vähän ennen puolta päivää. Kasvot hirsiseinää päin kuulostelin oloani. Käänsin päätäni ja punertavan hiustupsun alta havaitsin nauravaiset silmät. Kädet kiertyivät ympärilleni ja huokaisin hymyillen. Saatoin jatkaa uinailua vielä. Tavallaan kummalisinta tässä oli, että vietin edellisen illan oikeastaan vesiselvänä. Kahta viinilasillista lukuunottamatta. En ollut siis toiminut harkitsemattomasti ja olin sen takia tyytyväinen itseeni. Olin antanut itselleni rehellisesti luvan. Ja se oli ihan kaunista.
Mikä olisi voinut mättää, ei mikään. Kuitenkin jänistin. En tiennyt kuinka toimia, en tiennyt mitä pitäisi tuntea, saatika tehdä siinä tilanteessa. Pähkäiltyäni ja pohdittuani, ja samalla haaskattuani ihan typerään ihanaa loikoilua ja sylittelyä hivuttauduin hitaasti istumaan ja etsin loput vaatteeni. En kai halunnut saada toista vaivautuneeksi (vaikka tuskin asia olisi niin ollut) ja tavallaan pakenin paikalta. Olisin halunnut palata, mutten tiennyt mitä minulta haluttaisiin. Joten taas paiskoin sydäntäni päin seinää ja olo on välistä hieman bittersweet. On jännä, kuinka toisen ihmisen tuoksu jää iholle ja tiedostamattaankin lykkää suihkuun menoa, jotta saisi pitää sen tuoksun ja tunnelman vielä hetken. En saisi olla vihainen tai pettynyt itseeni. Mutta pakko kai se on myöntää, että kärsin tietynlaisista henkisistä lukoista, kun päästään tuolle ihmissuhderintamalle. Tietyllä tavalla kai aamulla säikähdikin sitä, että siinä oli niin hyvä olla. Lähtiessä kävin antamassa karkkipussin tälle sankarille. KARKKIPUSSIN?!?! Teki mieli vielä koskettaa, mutta käsi täristen vain silitin pari kertaa jalkaa ja äijämäisesti kiitin viimeisestä. Läimin itseäni mielessäni päin naamaa. Käännyin vielä hymyilemään ja lähdin. Se siitä.
En salli itseni tuntea. Jankkaan mielessäni ympäri ja ympäri, että olin varmaan vaan yhden illan juttu. Hyväksikäytetty raukka. En tiedä miten asia oikeasti on. En tiedä haluanko edes tietää. Pitäisi vaan unohtaa koko juttu.
Sain neuvoksi vain suhtautua kaikkeen tuohon kevytmielisesti. En pysty. Joka ainoa kerta saatan vain olla hämmentynyt, kuinka joku oikeasti kokisi minutkin viehättävänä. Neiti Itsetunto, todellakin. Kaikessa muussa, töissä, sosiaalisissa tilanteissa, uimahallissa, itsetuntoni ei petä. Mutta heti jos joku käyttää minusta sanaa "nainen", saan hätkyn enkä tiedä mitä ajatella. En minä ole mikään nainen, olen vain hahmo joka tallustelee omituisena tätä pallon pintaa eteenpäin kasvattaen persiljaa. Miten edes ollaan nainen? Minun on mentävä itseeni. Pamautettava se neiti itsestäni esiin ja pidettävä sille puhuttelu.