(no subject)
Huhhei, kotona taas. Koko päivä on mennyt heiluessa.
Aamupäivällä lähdin käymään töissä ja huomasin roikkuneeni siellä hyvän tovin (tosin söin myös aika maukkaasti siinä välillä). Seikkailin tieni siitä bussin kautta metroon ja hetkeksi kotiin. Ehdin hetken aikaa muka-loikoilla univelkaani pois, kunnes puhelin taas soi. Olin luvannut mennä käymään kotikonnuilla ja auto odotti alhaalla. Farkut jalkaan ja menoksi. Sain nauttia ostoskeskuskakofonian hellästä huomasta hetken aikaa ja totesin jälleen, etteivät ne ole ihmisten paikkoja. Pahinta on jouluisin. Flunssaröhäiset ihmiset raahaavat hikisinä ja tuskaisina viimeisiä lahjaostoksia autoon parin nälkäisen mukulan kitistessä käsipuolessa. Kaikkein koomisinta siitä tekevät ne taustalla raikaavat iki-ihanat joka joulun suosikki-hilipatihippa-jollotukset, Joulupukki suukon sai ja niin pois päin. Omasta väsymyspöhnästänikin johtui varmasti osa siitä nihkeilystä.
Raivasin tänään äidin kanssa kaapin nurkkia, joista - yllätys yllätys - löytyi vieläkin satunnaisia minulle kuuluvia vaatekappaleita. Kuulimme myös muutaman riemunkiljahduksen, kun löysin joitakin kadoksissa olleita lampaita. Eräs rakkaimmista tekstiileistä oli teini-ikäni denim-takki. Sanon denim-takki, koska se ei ole farkkutakki. Näytän farkkutakissa naapurin Jartsalta, joka on tullut puntilta - salihousut vain puuttuvat. Se siitä. Tämä nuoruuden lempivaate pöläytti mieleen suunnattoman paljon muistikuvia, ääniä, makuja ja tuoksuja. Miltei maistoin sen ylimakean omenasiiderin. Puin takin hellästi ylleni. Se hieman kinnasi hartioista ja hihat olisivat saaneet olla väljemmät. Silittelin kuitenkin kankaan pintaa ja pyörähtelin peilin edessä. Tungin käteni taskuuni ja melkein tunsin sen äidiltä salaa ostetun tupakka-askin. Tajusin päässeeni aikaan, jolloin voin muistella noita aikoja hymyillen. Tänään muisteltiin isän kanssa teini-ikääni jonkun muun keskustelun lomassa. Olihan se aikamoista ryytymistä ja paiskomista. Onni onnettomuudessa, että ainakin sen herkimmän teinivaiheen vietin kuitenkin suht tervejärkisessä porukassa. Muuten olisin varmasti värjännyt tukkani pinkiksi. Oli ihana isän kanssa yhdessä nauraa sille kaikelle.
Olen muutenkin mahdoton siivoamaan-jos puhutaan suursiivouksesta-ja varsinkin muuttamaan. Jokaiseen esineeseen tarttuessani siitä muistuu jokin tarina, hetki, joka on jättänyt siihen jälkensä. Tällä hetkellä jaloissani makaavat lapaset, joilla tein lumipalloja toissatalvena sinä samana päivänä, kun kiivettiin Levi-tunturin huipulle. Ja tuon paidan ostin Lontoosta ja jestas olin siitä ylpeä. Sinä päivänä olin laittanut paloautonpunaiset hiukseni saparoille ja käytin vihreää hattua. Tuon pipon kudoin kun sairastin kuumeessa kotona, nuo housut olivat jalassa, kun ajettiin siskon kanssa halki Suomen... Miksi en vain voi päästää irti muistoista ja nostalgiasta. Haluan ajatella, että pidän ne mukavat hetket ja mieleen jääneet tapahtumat läsnä. En tulisi ajatelleeksi niitä, ellen silloin tällöin tekisi historiallisia löytöretkiä itseeni. Sen jälkeen, kun muutin kotoa, olen onneksi hieman parantunut siinä, että uskallan jo heittää turhaa rojua rankasti menemään. Vaikka haluaisinkin, en voi kantaa kaikkea mukanani. Tein tänäänkin lahjoituksia sukulaisille ja tuttaville. Ne kauan kaapissa lojuneet turhat vaatteetkin saavat uuden elämän, se tuntuu mukavalta ajatukselta.
En ole hetkeen ollut tällaisessa fyysisessä väsymystilassa. Painan pääni tyynyyn oikein mielelläni. Tietysti menee taas hetki, kun tuijottelen kattoon ja annan ajatuksen virrata. Oikaisen käsivarteni ja venytän raajojani. Menen taas kippuraan ja kietaisen peiton jalkojen ympärille. Kuuntelen autojen huminaa ja tarkkailen ikkunasta kuun vaiheita. Täysikuu loistaa ikkunastani komeasti, jopa häikäisee, kun on sen aika. Odotan sitä taas näkyville. Kierähdän muutaman kerran kyljeltä toiselle hakien hyvää asentoa ja raavin muutaman kerran pohjetta - hyttynen. Kun alkaa kuulumaan tuhinaa, olen nukahtanut ja liitelen jossakin aivan muualla. Toivottavasti siellä on kivaa. Hyvää yötä.
Aamupäivällä lähdin käymään töissä ja huomasin roikkuneeni siellä hyvän tovin (tosin söin myös aika maukkaasti siinä välillä). Seikkailin tieni siitä bussin kautta metroon ja hetkeksi kotiin. Ehdin hetken aikaa muka-loikoilla univelkaani pois, kunnes puhelin taas soi. Olin luvannut mennä käymään kotikonnuilla ja auto odotti alhaalla. Farkut jalkaan ja menoksi. Sain nauttia ostoskeskuskakofonian hellästä huomasta hetken aikaa ja totesin jälleen, etteivät ne ole ihmisten paikkoja. Pahinta on jouluisin. Flunssaröhäiset ihmiset raahaavat hikisinä ja tuskaisina viimeisiä lahjaostoksia autoon parin nälkäisen mukulan kitistessä käsipuolessa. Kaikkein koomisinta siitä tekevät ne taustalla raikaavat iki-ihanat joka joulun suosikki-hilipatihippa-jollotukset, Joulupukki suukon sai ja niin pois päin. Omasta väsymyspöhnästänikin johtui varmasti osa siitä nihkeilystä.
Raivasin tänään äidin kanssa kaapin nurkkia, joista - yllätys yllätys - löytyi vieläkin satunnaisia minulle kuuluvia vaatekappaleita. Kuulimme myös muutaman riemunkiljahduksen, kun löysin joitakin kadoksissa olleita lampaita. Eräs rakkaimmista tekstiileistä oli teini-ikäni denim-takki. Sanon denim-takki, koska se ei ole farkkutakki. Näytän farkkutakissa naapurin Jartsalta, joka on tullut puntilta - salihousut vain puuttuvat. Se siitä. Tämä nuoruuden lempivaate pöläytti mieleen suunnattoman paljon muistikuvia, ääniä, makuja ja tuoksuja. Miltei maistoin sen ylimakean omenasiiderin. Puin takin hellästi ylleni. Se hieman kinnasi hartioista ja hihat olisivat saaneet olla väljemmät. Silittelin kuitenkin kankaan pintaa ja pyörähtelin peilin edessä. Tungin käteni taskuuni ja melkein tunsin sen äidiltä salaa ostetun tupakka-askin. Tajusin päässeeni aikaan, jolloin voin muistella noita aikoja hymyillen. Tänään muisteltiin isän kanssa teini-ikääni jonkun muun keskustelun lomassa. Olihan se aikamoista ryytymistä ja paiskomista. Onni onnettomuudessa, että ainakin sen herkimmän teinivaiheen vietin kuitenkin suht tervejärkisessä porukassa. Muuten olisin varmasti värjännyt tukkani pinkiksi. Oli ihana isän kanssa yhdessä nauraa sille kaikelle.
Olen muutenkin mahdoton siivoamaan-jos puhutaan suursiivouksesta-ja varsinkin muuttamaan. Jokaiseen esineeseen tarttuessani siitä muistuu jokin tarina, hetki, joka on jättänyt siihen jälkensä. Tällä hetkellä jaloissani makaavat lapaset, joilla tein lumipalloja toissatalvena sinä samana päivänä, kun kiivettiin Levi-tunturin huipulle. Ja tuon paidan ostin Lontoosta ja jestas olin siitä ylpeä. Sinä päivänä olin laittanut paloautonpunaiset hiukseni saparoille ja käytin vihreää hattua. Tuon pipon kudoin kun sairastin kuumeessa kotona, nuo housut olivat jalassa, kun ajettiin siskon kanssa halki Suomen... Miksi en vain voi päästää irti muistoista ja nostalgiasta. Haluan ajatella, että pidän ne mukavat hetket ja mieleen jääneet tapahtumat läsnä. En tulisi ajatelleeksi niitä, ellen silloin tällöin tekisi historiallisia löytöretkiä itseeni. Sen jälkeen, kun muutin kotoa, olen onneksi hieman parantunut siinä, että uskallan jo heittää turhaa rojua rankasti menemään. Vaikka haluaisinkin, en voi kantaa kaikkea mukanani. Tein tänäänkin lahjoituksia sukulaisille ja tuttaville. Ne kauan kaapissa lojuneet turhat vaatteetkin saavat uuden elämän, se tuntuu mukavalta ajatukselta.
En ole hetkeen ollut tällaisessa fyysisessä väsymystilassa. Painan pääni tyynyyn oikein mielelläni. Tietysti menee taas hetki, kun tuijottelen kattoon ja annan ajatuksen virrata. Oikaisen käsivarteni ja venytän raajojani. Menen taas kippuraan ja kietaisen peiton jalkojen ympärille. Kuuntelen autojen huminaa ja tarkkailen ikkunasta kuun vaiheita. Täysikuu loistaa ikkunastani komeasti, jopa häikäisee, kun on sen aika. Odotan sitä taas näkyville. Kierähdän muutaman kerran kyljeltä toiselle hakien hyvää asentoa ja raavin muutaman kerran pohjetta - hyttynen. Kun alkaa kuulumaan tuhinaa, olen nukahtanut ja liitelen jossakin aivan muualla. Toivottavasti siellä on kivaa. Hyvää yötä.