Ne unet, joissa eläimet puhuvat <3
Näin yöllä unta, että Vilho osasikin puhua. Kyykäärmeet jahtasivat meitä, ja me yhdessä Vilhon kanssa pyydystettiin niitä. Mä istuin jossain pihalla pirttikaluston tapaisella, kun tunsin mun jalan alla jotain pehmeää, ja se olikin kyy. Mä pelästyin sitä, ja pyysin, et Vilho ottaisi sen pois. Pian jätin Vilhon metsästämään sitä (tässä välissä maisema oli vaihtunut kerrostaloasunnon kolkoksi käytävänpääksi, ja Vilho oli siellä sen sahalaitaselkäisen, harmaan käärmeen kanssa) ja lupasi laittaa sen lasipurkkiin, missä oli metallisoljella lukittava kansi. Näin miten se asenteli sen käärmeen kanssa, kun mä jätin sen sinne yksin koska tiesin, että se pärjää.
Jossain vaiheessa unta mä heitin Vilhon kauemmaksi itsestäni, mutta sen jälkeen mä koin suurta omantunnon tuskaa kun näin miten sen jalkaan sattui sen kaatuessa lattialle puolittain. Mä en ikinä valveilla ollessa satuttaisi sitä, mutta ton jälkeen Vilho alkoi kommunikoida mun kanssani. Ihan kuin kipu olisi opettanut sen puhumaan.
Seuraavaksi seisoin Vilhon kanssa keskellä päivää kaupungin keskustassa ihmisten ja liikenteen seassa. Olin ottanut sen syliin ja näytin sille Turusta paikkoja. "Katso, tuossa on kävelykatu, tuossa on Stokka" Mua ihmetytti miten hyvin se istui mun sylissä, vaikka pelkäsin kaiken aikaa että se rimpuilee irti mun sylistä ja katoaa ihmisten sekaan - tai mahdollisesti jää auton alle. Sen sijaan se vastailikin mulle ihmisten kielellä "mä olen nähnyt näitä paikkoja jo, silloin kun olin pieni" ja tiesin, että se tarkoitti sitä, kun se pikkuisena istui kantokopassa ja matkusti mun kanssa yhdessä Turun keskustan läpi. Ymmärsinkin kohta, ettei Vilho aikonutkaan pois mun sylistä, se vain korjaili asentoa, ja jatkoi mulle vakaasti harkittua jutteluaan selkeällä äänellään - mutta enimmäkseen vain silloin kun puhuttelin sitä. Haluaisin niin muistaa, mitä kaikkea se kertoi mulle.
Kummaa toisaalta, että näytin sille paikkoja Turun keskustasta jotain kävelykatua, koska me seistiin Stokkan edustalla suihkulähteen läheisellä aukealla.
Aamulla kun nousin, se seurasi mua häntä pystyssä ominaiseen tapaan ympäri asuntoa. Mietin yöllä nähtyä unta, ja tiesin, että Vilho varmasti juttelisi mun kanssa Turun nurkista jos se vain pystyisi. Kun istuin kahvilla, se tuli ja nappasi mua kynsillään farkun lahkeesta ja venytteli miehekkäästi selkäänsä. Me taidetaan olla kavereita.
Jossain vaiheessa unta mä heitin Vilhon kauemmaksi itsestäni, mutta sen jälkeen mä koin suurta omantunnon tuskaa kun näin miten sen jalkaan sattui sen kaatuessa lattialle puolittain. Mä en ikinä valveilla ollessa satuttaisi sitä, mutta ton jälkeen Vilho alkoi kommunikoida mun kanssani. Ihan kuin kipu olisi opettanut sen puhumaan.
Seuraavaksi seisoin Vilhon kanssa keskellä päivää kaupungin keskustassa ihmisten ja liikenteen seassa. Olin ottanut sen syliin ja näytin sille Turusta paikkoja. "Katso, tuossa on kävelykatu, tuossa on Stokka" Mua ihmetytti miten hyvin se istui mun sylissä, vaikka pelkäsin kaiken aikaa että se rimpuilee irti mun sylistä ja katoaa ihmisten sekaan - tai mahdollisesti jää auton alle. Sen sijaan se vastailikin mulle ihmisten kielellä "mä olen nähnyt näitä paikkoja jo, silloin kun olin pieni" ja tiesin, että se tarkoitti sitä, kun se pikkuisena istui kantokopassa ja matkusti mun kanssa yhdessä Turun keskustan läpi. Ymmärsinkin kohta, ettei Vilho aikonutkaan pois mun sylistä, se vain korjaili asentoa, ja jatkoi mulle vakaasti harkittua jutteluaan selkeällä äänellään - mutta enimmäkseen vain silloin kun puhuttelin sitä. Haluaisin niin muistaa, mitä kaikkea se kertoi mulle.
Kummaa toisaalta, että näytin sille paikkoja Turun keskustasta jotain kävelykatua, koska me seistiin Stokkan edustalla suihkulähteen läheisellä aukealla.
Aamulla kun nousin, se seurasi mua häntä pystyssä ominaiseen tapaan ympäri asuntoa. Mietin yöllä nähtyä unta, ja tiesin, että Vilho varmasti juttelisi mun kanssa Turun nurkista jos se vain pystyisi. Kun istuin kahvilla, se tuli ja nappasi mua kynsillään farkun lahkeesta ja venytteli miehekkäästi selkäänsä. Me taidetaan olla kavereita.