Syksyn rientoja
Merkillisistä asioista kumpuaa tyydytys. En ole aikoihin ollut näin ylpeä mistään tekemästäni työstä, en edes työharjottelun töistä, kun juuri kasaamastani lehtikasasta, enkä tuntenut tällaista työtyydytystä aikoihin. Menin koiran kanssa vaan ulos tohon takapihalle ja aloin kasaamaan jaloilla jättiläislehtikasaa. Tykkään lehtikasoista ihan VITUSTI.
Jossain ihmisen aivojen perukalla on joku kummallinen alkukantainen mielihyväpiste, joka aktivoituu aina tuollaisissa tietynlaisissa tehtävissä joissa on kaikissa jotain yhteistä mitä en osaa vain määritellä. Mulla se aktivoituu esim just asioiden pinoamisessa, haravoimisessa, finnien puristelussa, siinä kun joku pala mahtuu johonkin rakoon just täydellisesti, paperin taittamisessa täysin tasaisesti, valkosipulinpuristinta käytettäessä, lihamyllyä käytettäessä tai hiekkakakun onnistuessa täydellisesti.
Sama piste laukaisee järjettömiä epämukavuuden ja ahdistuksen aaltoja, jos joutuu ottamaan kaupassa jonkun etummaisen tuotteen (tai vaikka joku kaveri ottaa kun ollaan yhdessä kaupassa), joku sopii johonkin rakoon niin että jää ihan pikkuinen ylijäämärako (esim. lipasto ei mee johonkin kulmaan ihan täydellisesti koska on lattiakarmit ja seinän ja mööpelin väliin jää sellanen tyhjä 3cm), jos joku laittaa mulle sellaiset isot kuulokkeet päähän ja ne on huonosti, jos rintaliivit on huonosti, tai jos silmälasit/aurinkolasit on vinossa. Erityiset raivarifiilikset tulee just siitä jos silmälasit on vinossa. Sellainen alkukantainen, luolamiesmäinen viha.
No joo mutta siis. Takaisin asiaan. Tein ihan valtavan lehtikasan! Nadia aina välillä yritti pilata sitä ottamalla spurtin ja hyppäämällä sellasen naurettavan näköisen kenguruhypyn sinne keskelle. Joka tapauksessa koiruuden sabotointiyrityksistä huolimatta sain lehtikasan valmiiksi. Sitten mulla oli tyytyväinen olo. Heittäydyin lehtikasaan ja peitin itseni siihen. Koira vauhkoontui ja hyppäsi mun naaman päälle. Sen hypyt on ihan uskomattomia. Se oikeasti näyttää joltain vauvakengurulta. Kuin olisi jouset tassuissa. Taisteltiin lehtikasassa ja yritin peittää Nadian samalla kun se terminoi lehti kerrallaan mun suurta lehtikasaani. Valitsi yhden lehden, raateli sen järjestelmällisesti ja sitten valitsi taas uuden lehden uhrikseen. Pälli.
Ai niin, Nadialla on uus kovismantteli:
High five! :D
En mä tota huppua pidä päässä sillä, kun se hermostuu siitä aina :') Mut oli vaan pakko ottaa kuvia kun toinen näyttää niin urpolle <3 No ei vaan tosi hieno huppari, tilasin sen mittatilaustyönä, kun en itse osaa ommella.
Jossain ihmisen aivojen perukalla on joku kummallinen alkukantainen mielihyväpiste, joka aktivoituu aina tuollaisissa tietynlaisissa tehtävissä joissa on kaikissa jotain yhteistä mitä en osaa vain määritellä. Mulla se aktivoituu esim just asioiden pinoamisessa, haravoimisessa, finnien puristelussa, siinä kun joku pala mahtuu johonkin rakoon just täydellisesti, paperin taittamisessa täysin tasaisesti, valkosipulinpuristinta käytettäessä, lihamyllyä käytettäessä tai hiekkakakun onnistuessa täydellisesti.
Sama piste laukaisee järjettömiä epämukavuuden ja ahdistuksen aaltoja, jos joutuu ottamaan kaupassa jonkun etummaisen tuotteen (tai vaikka joku kaveri ottaa kun ollaan yhdessä kaupassa), joku sopii johonkin rakoon niin että jää ihan pikkuinen ylijäämärako (esim. lipasto ei mee johonkin kulmaan ihan täydellisesti koska on lattiakarmit ja seinän ja mööpelin väliin jää sellanen tyhjä 3cm), jos joku laittaa mulle sellaiset isot kuulokkeet päähän ja ne on huonosti, jos rintaliivit on huonosti, tai jos silmälasit/aurinkolasit on vinossa. Erityiset raivarifiilikset tulee just siitä jos silmälasit on vinossa. Sellainen alkukantainen, luolamiesmäinen viha.
No joo mutta siis. Takaisin asiaan. Tein ihan valtavan lehtikasan! Nadia aina välillä yritti pilata sitä ottamalla spurtin ja hyppäämällä sellasen naurettavan näköisen kenguruhypyn sinne keskelle. Joka tapauksessa koiruuden sabotointiyrityksistä huolimatta sain lehtikasan valmiiksi. Sitten mulla oli tyytyväinen olo. Heittäydyin lehtikasaan ja peitin itseni siihen. Koira vauhkoontui ja hyppäsi mun naaman päälle. Sen hypyt on ihan uskomattomia. Se oikeasti näyttää joltain vauvakengurulta. Kuin olisi jouset tassuissa. Taisteltiin lehtikasassa ja yritin peittää Nadian samalla kun se terminoi lehti kerrallaan mun suurta lehtikasaani. Valitsi yhden lehden, raateli sen järjestelmällisesti ja sitten valitsi taas uuden lehden uhrikseen. Pälli.
Ai niin, Nadialla on uus kovismantteli:
High five! :D
En mä tota huppua pidä päässä sillä, kun se hermostuu siitä aina :') Mut oli vaan pakko ottaa kuvia kun toinen näyttää niin urpolle <3 No ei vaan tosi hieno huppari, tilasin sen mittatilaustyönä, kun en itse osaa ommella.