Katkenneet tuntosarvet
..ja siipi maassa. Hajanaisia kuvia(viime yön unista, John Irvingin rasittavalukuisesta kirjasta("Leski vuoden verran"), syyllisyyttä fleguudestani, lähenevä 3-kympin kriisi, ikävä ihmisiä, häpeä, koska olin Ilosaarirokissa niin kännissä, pelko(yhä)siitä, ettei kukaan todella, oikeasti, näe minua. Oon valmiiksi rasittunut huomisesta junamatkasta kotiin Tampereelle ja siitä, mitä siellä tulee tapahtumaan(a. ei periaatteessa mitään ja b. valtavasti sellaisia velvollisuuksia ja järjestelyitä, joita kammoan näin uupuneena tehdä). Vittu vali vali.
Joensuun taivas roikkuu. Eilen puhuttiin äidin kanssa hänen isästään ja minun isoisästäni, jonka kuoleman vuosipäivästä tuli kuluneeksi 22.päivä kaksi vuotta. Muistelin sen jälkeistä aikaa ja miten kuljin joka päivä kouluun hautausmaan poikki ja puhuin yksinäni hautuumaalla Äijälle ja miten lakkasin pelkäämästä luurankojen piirtämistä, pimeyttä ja hautakivien varjoja.
Luin Irvingin kirjan loppuun ja itkin lopussa, koska se oli sellainen epätodellinen, jota ei oikeesti tapahtu. Itselleni rakkaaksi käyneen Irvingin kirjoissa ihmiset ja läheiset tapaavat toisensa vuosien jälkeen ja löytävät vielä vanhoilla päivillään elämänsä rakkauden. Se ei oo todellista, niin ei oikeasti tapahdu.
Itseviha on järjettömän kuluttavaa.
---
Eilen tapasin ex-avomieheni(toisen).
Mä:"Sori ny, ku tää keskustelu oli vähän eksistentialistisesti painottunut.."
Se:"Mun toinen NIMI on eksistentialismi."
Pyöräily kaupunkiin tekee hyvää, tuuli tekee hyvää, tuore salaatti tekee hyvää. Miksi silti mieleni tekee savuisiin baareihin, likaista ja rietasta seksiä joissa nuuskisimme, nuolisimme, puristelisimme ja kaivelisimme toisiamme(kenen kanssa?!?)kuin vuosikausia luolassa asuneet, kiimaiset eläimet? Miksi mieleni tekee rappiolle, vetää kaikki nollille, muuttaa olotilaa, unohtaa kaikki, nukahtaa ja nukkua pitkään, pitkään; näkemättä noita unia joissa haaveeni konkretisoituvat värikuvissa, silittävät mua liian pehmeästi jotta voisin taas herätä.
En kestä itseäni tämmösenä angstina! Ei sovi yhtään minun luonteelle.
P.S Yritin myös eilen solmia tukkaani villaleteille. Ei sopinut sekään minulle. Unohtaisinpa itseni edes hetkeksi.
Joensuun taivas roikkuu. Eilen puhuttiin äidin kanssa hänen isästään ja minun isoisästäni, jonka kuoleman vuosipäivästä tuli kuluneeksi 22.päivä kaksi vuotta. Muistelin sen jälkeistä aikaa ja miten kuljin joka päivä kouluun hautausmaan poikki ja puhuin yksinäni hautuumaalla Äijälle ja miten lakkasin pelkäämästä luurankojen piirtämistä, pimeyttä ja hautakivien varjoja.
Luin Irvingin kirjan loppuun ja itkin lopussa, koska se oli sellainen epätodellinen, jota ei oikeesti tapahtu. Itselleni rakkaaksi käyneen Irvingin kirjoissa ihmiset ja läheiset tapaavat toisensa vuosien jälkeen ja löytävät vielä vanhoilla päivillään elämänsä rakkauden. Se ei oo todellista, niin ei oikeasti tapahdu.
Itseviha on järjettömän kuluttavaa.
---
Eilen tapasin ex-avomieheni(toisen).
Mä:"Sori ny, ku tää keskustelu oli vähän eksistentialistisesti painottunut.."
Se:"Mun toinen NIMI on eksistentialismi."
Pyöräily kaupunkiin tekee hyvää, tuuli tekee hyvää, tuore salaatti tekee hyvää. Miksi silti mieleni tekee savuisiin baareihin, likaista ja rietasta seksiä joissa nuuskisimme, nuolisimme, puristelisimme ja kaivelisimme toisiamme(kenen kanssa?!?)kuin vuosikausia luolassa asuneet, kiimaiset eläimet? Miksi mieleni tekee rappiolle, vetää kaikki nollille, muuttaa olotilaa, unohtaa kaikki, nukahtaa ja nukkua pitkään, pitkään; näkemättä noita unia joissa haaveeni konkretisoituvat värikuvissa, silittävät mua liian pehmeästi jotta voisin taas herätä.
En kestä itseäni tämmösenä angstina! Ei sovi yhtään minun luonteelle.
P.S Yritin myös eilen solmia tukkaani villaleteille. Ei sopinut sekään minulle. Unohtaisinpa itseni edes hetkeksi.