Pikaputkahdus 2
Tuon replyn kirjoitettuani mulla alkoi soida välittömästi päässä Don Huonojen "..tuulee, ja minä olen tuuli, ja sinä olet höyhen mun vietävänä..." Ja lauloinkin sitä sitten koko matkan äitini pienestä pihasta kioskille asti.. tuntuu hassulta, kun aloittaa kirjoittamaan, kuin ottaisi padosta pari tikkua irti(kitsaita, piikikkäitä, ja mädäntyneitä..!! ;), niin sieltä alkaisi tihkua vettä pieninä pisaroina ja lopulta isompina ryöppyinä.. miksen voisikaan kirjoittaa nyt, kun olen täällä koneen ääressä, eikä minua ehkä enää ujostuta.
Luettuani äsken vanhoja replyjäni olin kauhuissani siitä, että kuinka paljastavasti olen voinut omasta elämästäni kirjoittaa. So what? Minulla on ollut työn alla, OMASSA PÄÄSSÄNI, lähes kaksi vuotta sellaisia omaelämäkerrallisia sarjakuvia ja tarinoita, joita en ole saanut aikaiseksi, jotka pyörivät siellä päässä sitten pientä piiriä ja vellovat mun päässä edestakas, kun suoritan päivän pieniä askareita.. tai sitten kirjoittamiseni/piirtämiseni keskeyttää vuolas "Äitee. Äitee? ÄITEE!"-vaatimus.. miksen voisi kirjoittaa muutamia sanasia nyt, kun olen vähän aikaa koneen ääressä(pelkäämättä, että puolet sielusta karahtaa alastomana taivaan tuuliin, siis tänne virtuaaliin) - ja varsinkin, kun olen tähän mennessä paljastanut itsestäni jo niin paljon?
Ehkä perimmäinen pelkoni onkin, että kaikki kuvittelevat tuntevansa minut, koska olen niin auki, ja koska olen niin auki, voikin käydä niin, että joku tuikkaa mua sinne syvälle sisälle taas ja satuttaa pysyvästi(mulla on ollut ongelmia päästä yli tietyistä asioista)? Tai sitten se, että kukaan ei TODELLA tunne minua?
Oikeasti se juttu taitaa mennä niin, että me ollaan kaikki samassa venhossa, tässä samassa vitun maailmassa. Ratkaisevaa vain on se, miten me - pelkoinemme, huolinemme, uskomattomine puuskinemme, intohimoinemme - onnistumme luovimaan toistemme välistä ja jakamaan todella toisen ihmisen kautta jotakin, pienen palasen, mitä se sitten lieneekään - välikäden kautta tai välittömästi, suoraan. Pelkään oikeasti! että mitä jos en tunnekaan todella ketään? Hirveätä.
Vihaan välillä itseänikin, sitä mikä oon. Mitä olen kuvitellut, kun olen tehnyt lapsen tähän maailmaan? (Ihanan, nauravaisen, ihmeellisen viisaan ja omintakeisen kekseliään lapsen.) Olenko kuvitellut voivani yhdistää paitsi identiteettikriisini, niin myös senjälkeisen taiteilijavisioni, haluni tehdä ja PALJON, siihen että olen myös yksinhuoltaja? Energiaa on suunnattava valtavasti, ja joka suuntaan, sitten on osattava myös kääntää sitä suuntaa, ja taas kääntää, sekä äänensävyä että asennetta, energian laatua on muutettava ja käänneltävä nappuloita sinne tänne. Tämän kaiken häsläämisen jälkeen on osattava pysähtyä, tai muuten sydän uhkaa pysähtyä. Sen jälkeen on taas voitava lähteä liikkeelle! (Ja joka päivä on lähdettävä liikkeelle, jotta voisin pitää yllä arkea pienen elämässä.) Olenko kuvitellut voivani selviytyä tästä, mikä on niin kovin monelle täysin itsestään selvä asia?
Vihaan sitä, että työnnän Saaran syrjään kun tahdon tehdä omia asioitani, pakotan hänet ottamaan omaa tilaa sen vuoksi että MINÄ tahdon omaa tilaa(tai oikeastaan se on välttämätöntä elämisen kannalta) - toisaalta vihaan itseäni silloinkin, kun omistaudun ja uhraudun kokonaan, ja kaipaan joka hetki maalauksiani, pieniä, tahraantuneita merkintöjäni sekavilla sivuilla, ja vihaan itseäni koska olen poissaoleva lapseni kanssa, koska kaipaan hikisiä merkintöjäni.
Vertailu on kyllä ihan hanurista, no niin kyllä tämä eksistentialismikin, joten lopetan tähän. :D
Jatkan siitä, mihin jäinkin, eli kun kävelimme lapseni kanssa kioskille ja lauloin "höyhen tuulen vietävänä". Siellä tuli vastaan mustatukkainen nainen(äidin naapuri varmaan), jonka tapasin heti kun olin tullut Ilosaarirokista niin ulkoisesti kuin henkisestikin ryvettyneenä, takaisin lapseni ja äitini luo. Hän kyseli kuulumisiani, ja kerroin että "on hieman sydänsuruja". Hän otti heti kantaa, ja tuon poispäin kävelevän selän antamat myötätuntoiset ohjeet olivat melkein liikuttavia. Äsken, kun tultiin pyöräilemästä, tapasin saman rouvan pihalla ja se huusi, varmaan kymmenen metrin päästä, että:"ONKS SULLA VIELÄ SYDÄNSURUJA?!?" :D
Karjuin:"JOO!" Taas se käveli poispäin ja mutisi:"Voi rakas..."
Kioskin kohdalla samainen rouva jätti koiransa puuhun kiinni, ja kyseli - kuin vanhalta tuttavalta, että:"Mikset sie oo soittanu sille, tai edes pyytäny puhelinnumeroa? Ethän sie voi tiettää, ellet sie kysy!"
Minä:"Kuule, tuota.. mä en taida soittaa sille enää koskaan."
Rouva(läiskäyttää ilmaa kädellään hurmaavan lötkösti):"No sitten - ANNA OLLA!" :D
Tämäntyyppiset sympatian hetket täysin tuntemattomien ihmisten taholta saavat mut taas uskomaan siihen, että maailma on hyvä. :) Nimittäin, että toinen tahtoo jakaa kanssasi asian, vaikka vain hetken verran, auttaa, vaikka ei tietäisi yhtään mitään. Niin se just menee!
Toinen lyhyt hetki elämästä:
Seison Saaran kanssa Stockan aulassa, olen lopen uupunut ja juuri saanut kaikki ostokset kerättyä, Saara viuhtoo ympäriinsä ja pysähtyy lopulta juttelemaan ehkä kuusikymppiselle vanhalle tädille:"Sulla on ihanat norsut korvissa kiinni."
Täti(hymyillen):"Niin, mulla on norsut korvissa. Mää keräilen niitä."
Minä:"Aijaa? Mun tätikin keräs aikoinaan norsuja - se sanoi että ne tuottaa onnea."
Täti:"Vais nii.. no mulla ei ole ollut onnea. Tai siis, tai siis! Ihan hyvin mun asiat kaiken kaikkiaan on, mutta.. rakkaudessa ei ole ollut onnea." (surullista hymyä päälle)
Minä(vaisua hymyä):"Ei mullakaan."
Tuolloin ajattelin, että jos tuon ikäinen neiti uskaltaa sanoa tollasen asian Stockan aulassa mulle, joka kuvittelen kotonani olevani maailman ainoa yksinäinen ja kovia kokenut ihminen - mikä itsekäs ja paskamainen ajatus - niin silloin minunkin täytyy olla rohkeampi.
Elämä on viipaleita, pitkiä suikaleita, ohikiitäviä rekkoja, muistoja päässäni, jotka lahoavat kuin kuvina reunoistaan ja halkeilevat, vaikka niissä osissa, joissa näkyy vielä jotakin, paistaa uskomattoman kaunis, puiden välistä siivilöityvä valo ja melkein voi haistaa tuoksun, jota ei ole enää olemassa, ei minulle, se on mennyttä, ja on oleva.
Ja kohta taas tulee jotakin uutta.
Luettuani äsken vanhoja replyjäni olin kauhuissani siitä, että kuinka paljastavasti olen voinut omasta elämästäni kirjoittaa. So what? Minulla on ollut työn alla, OMASSA PÄÄSSÄNI, lähes kaksi vuotta sellaisia omaelämäkerrallisia sarjakuvia ja tarinoita, joita en ole saanut aikaiseksi, jotka pyörivät siellä päässä sitten pientä piiriä ja vellovat mun päässä edestakas, kun suoritan päivän pieniä askareita.. tai sitten kirjoittamiseni/piirtämiseni keskeyttää vuolas "Äitee. Äitee? ÄITEE!"-vaatimus.. miksen voisi kirjoittaa muutamia sanasia nyt, kun olen vähän aikaa koneen ääressä(pelkäämättä, että puolet sielusta karahtaa alastomana taivaan tuuliin, siis tänne virtuaaliin) - ja varsinkin, kun olen tähän mennessä paljastanut itsestäni jo niin paljon?
Ehkä perimmäinen pelkoni onkin, että kaikki kuvittelevat tuntevansa minut, koska olen niin auki, ja koska olen niin auki, voikin käydä niin, että joku tuikkaa mua sinne syvälle sisälle taas ja satuttaa pysyvästi(mulla on ollut ongelmia päästä yli tietyistä asioista)? Tai sitten se, että kukaan ei TODELLA tunne minua?
Oikeasti se juttu taitaa mennä niin, että me ollaan kaikki samassa venhossa, tässä samassa vitun maailmassa. Ratkaisevaa vain on se, miten me - pelkoinemme, huolinemme, uskomattomine puuskinemme, intohimoinemme - onnistumme luovimaan toistemme välistä ja jakamaan todella toisen ihmisen kautta jotakin, pienen palasen, mitä se sitten lieneekään - välikäden kautta tai välittömästi, suoraan. Pelkään oikeasti! että mitä jos en tunnekaan todella ketään? Hirveätä.
Vihaan välillä itseänikin, sitä mikä oon. Mitä olen kuvitellut, kun olen tehnyt lapsen tähän maailmaan? (Ihanan, nauravaisen, ihmeellisen viisaan ja omintakeisen kekseliään lapsen.) Olenko kuvitellut voivani yhdistää paitsi identiteettikriisini, niin myös senjälkeisen taiteilijavisioni, haluni tehdä ja PALJON, siihen että olen myös yksinhuoltaja? Energiaa on suunnattava valtavasti, ja joka suuntaan, sitten on osattava myös kääntää sitä suuntaa, ja taas kääntää, sekä äänensävyä että asennetta, energian laatua on muutettava ja käänneltävä nappuloita sinne tänne. Tämän kaiken häsläämisen jälkeen on osattava pysähtyä, tai muuten sydän uhkaa pysähtyä. Sen jälkeen on taas voitava lähteä liikkeelle! (Ja joka päivä on lähdettävä liikkeelle, jotta voisin pitää yllä arkea pienen elämässä.) Olenko kuvitellut voivani selviytyä tästä, mikä on niin kovin monelle täysin itsestään selvä asia?
Vihaan sitä, että työnnän Saaran syrjään kun tahdon tehdä omia asioitani, pakotan hänet ottamaan omaa tilaa sen vuoksi että MINÄ tahdon omaa tilaa(tai oikeastaan se on välttämätöntä elämisen kannalta) - toisaalta vihaan itseäni silloinkin, kun omistaudun ja uhraudun kokonaan, ja kaipaan joka hetki maalauksiani, pieniä, tahraantuneita merkintöjäni sekavilla sivuilla, ja vihaan itseäni koska olen poissaoleva lapseni kanssa, koska kaipaan hikisiä merkintöjäni.
Vertailu on kyllä ihan hanurista, no niin kyllä tämä eksistentialismikin, joten lopetan tähän. :D
Jatkan siitä, mihin jäinkin, eli kun kävelimme lapseni kanssa kioskille ja lauloin "höyhen tuulen vietävänä". Siellä tuli vastaan mustatukkainen nainen(äidin naapuri varmaan), jonka tapasin heti kun olin tullut Ilosaarirokista niin ulkoisesti kuin henkisestikin ryvettyneenä, takaisin lapseni ja äitini luo. Hän kyseli kuulumisiani, ja kerroin että "on hieman sydänsuruja". Hän otti heti kantaa, ja tuon poispäin kävelevän selän antamat myötätuntoiset ohjeet olivat melkein liikuttavia. Äsken, kun tultiin pyöräilemästä, tapasin saman rouvan pihalla ja se huusi, varmaan kymmenen metrin päästä, että:"ONKS SULLA VIELÄ SYDÄNSURUJA?!?" :D
Karjuin:"JOO!" Taas se käveli poispäin ja mutisi:"Voi rakas..."
Kioskin kohdalla samainen rouva jätti koiransa puuhun kiinni, ja kyseli - kuin vanhalta tuttavalta, että:"Mikset sie oo soittanu sille, tai edes pyytäny puhelinnumeroa? Ethän sie voi tiettää, ellet sie kysy!"
Minä:"Kuule, tuota.. mä en taida soittaa sille enää koskaan."
Rouva(läiskäyttää ilmaa kädellään hurmaavan lötkösti):"No sitten - ANNA OLLA!" :D
Tämäntyyppiset sympatian hetket täysin tuntemattomien ihmisten taholta saavat mut taas uskomaan siihen, että maailma on hyvä. :) Nimittäin, että toinen tahtoo jakaa kanssasi asian, vaikka vain hetken verran, auttaa, vaikka ei tietäisi yhtään mitään. Niin se just menee!
Toinen lyhyt hetki elämästä:
Seison Saaran kanssa Stockan aulassa, olen lopen uupunut ja juuri saanut kaikki ostokset kerättyä, Saara viuhtoo ympäriinsä ja pysähtyy lopulta juttelemaan ehkä kuusikymppiselle vanhalle tädille:"Sulla on ihanat norsut korvissa kiinni."
Täti(hymyillen):"Niin, mulla on norsut korvissa. Mää keräilen niitä."
Minä:"Aijaa? Mun tätikin keräs aikoinaan norsuja - se sanoi että ne tuottaa onnea."
Täti:"Vais nii.. no mulla ei ole ollut onnea. Tai siis, tai siis! Ihan hyvin mun asiat kaiken kaikkiaan on, mutta.. rakkaudessa ei ole ollut onnea." (surullista hymyä päälle)
Minä(vaisua hymyä):"Ei mullakaan."
Tuolloin ajattelin, että jos tuon ikäinen neiti uskaltaa sanoa tollasen asian Stockan aulassa mulle, joka kuvittelen kotonani olevani maailman ainoa yksinäinen ja kovia kokenut ihminen - mikä itsekäs ja paskamainen ajatus - niin silloin minunkin täytyy olla rohkeampi.
Elämä on viipaleita, pitkiä suikaleita, ohikiitäviä rekkoja, muistoja päässäni, jotka lahoavat kuin kuvina reunoistaan ja halkeilevat, vaikka niissä osissa, joissa näkyy vielä jotakin, paistaa uskomattoman kaunis, puiden välistä siivilöityvä valo ja melkein voi haistaa tuoksun, jota ei ole enää olemassa, ei minulle, se on mennyttä, ja on oleva.
Ja kohta taas tulee jotakin uutta.