Onko nettiviestintä aitoa vai simuloitua sosiaalisuutta?
Yleisradion Aamu-tv:ssä oli 25.1. haastateltavana Iida Käyhkö Ressun peruskoulusta Helsingistä. Hän oli kirjoittanut koulussa Helsingin Sanomissa julkaistun mielipidekirjoituksen nuorten teknologiariippuvuudesta, jonka pääteesi oli, että nuoret eivät kaipaa aitoja elämyksiä. Aidoilla elämyksillä viitataan tässä kasvokkaisiin sosiaalisiin kontakteihin, joiden vastapainoksi asetetaan netissä roikkuminen, jatkuva kännykän käyttö ja niin edelleen. Käyhkö oli siis sitä mieltä, että nuorten pitäisi haluta enemmän aitoja elämyksiä. Käyhkö kritisoi muun muassa sitä, että kännyköiden aikana pitäisi olla jatkuvasti tavoitettavissa, olla aina läsnä. Internetin tärkeyttä hän analysoi siten, että nuorten täytyy kotisivujen (tai galleriaprofiilien) avulla jatkuvasti päivittää omaa imagoaan sekä vahvistaa asemaansa sosiaalisessa verkostossa. Oman näkyvyyden ylläpito on nuorille tärkeää, ja asiaan saattaa vaikuttaa myös nykyinen julkkiskulttuuri: netti luo muka-julkisuutta, mikä auttaa julkkiksiin samastumisessa.
Haastattelija Nicholas Wancke kysyi Käyhköltä, etteikö nettiviestintä ole sosiaalisuutta? Käyhkö myönsi sen olevan, mutta painotti, ettei se saa mennä "aidon kanssakäymisen" edelle. Onko nykyisessä kulttuurisessa tilanteessa kuitenkaan tarpeellista asettaa vastakkain aitoa ja epäaitoa sosiaalisuutta?
Juha Suoranta kirjoittaa teoksessaan Mediakasvatus simulaatiokulttuurissa (WSOY 2000) representoituvan todellisuuden ja representaation eron katoamisesta: "Tuottaessaan ilmaisun ilmaisun koodi teki välittömästi itsestään ilmaisun sisällön." Suoranta viittaa uustelevisiokeskusteluun 1980-luvun puolivälissä, jolloin jo ajateltiin, että viitatessaan ulkomaailman sijaan aiempaa enemmän itseensä televisio muuttuu todellisuudeksi ja todellisuus televisioksi. Tämän myötä erottelut todellisen ja kuvitellun, toden ja epätoden, syyn ja seurauksen sekä subjektin ja objektin välillä luhistuvat. (mt., 143-144) Suoranta määrittelee simulaatiokulttuurin kulttuurimuodoksi, "jossa audiovisuaalisella medialla on keskeinen rooli niin psykologisessa, eksistentiaalisessa, sosiaalisessa kuin antropologisessa horisontissa nähtynä." (mt., 145). Simulaatiokäsitteen juuret ovat 1960-luvun kriittisessä suhtautumisessa mediaan sisällöltään tyhjänä spektaakkelina (spektaakkeliyhteiskunnan käsitettä kehitteli erityisesti Guy Debord). Simulaatiokäsitteen pääteoreetikko (jos niin voi sanoa) taas on sosiologi Jean Baudrillard, joka edustaa piirinsä kanssa kantaa, jossa "simulaatiolla tarkoitetaan lähinnä virheellistä tai epäaitoa kopiota jäljittelemässä todellisuutta pyrkimyksenään mahdollisimman todenmukainen merkki ja todellisuus." Käsite muistuttaa myös ns. tyhjästä spektaakkelista, mutta "littyy läheisemmin mediaan ja originaliteetti/kopio-problematiikkaan." (mt. 148-149.)
Suoranta kirjoittaa, että "Baudrillardin mukaan kohtelemme kuvia kuin niiden kohteita; emme kykene tekemään eroa kuvan ja sen tarkoitteen välille." Tästä Suoranta haluaa sanoutua irti, vaikka muilta osin nojaakin Baudrillardiin. (mt. 150.) Jos ajattelee Käyhkön kommentteja yleisempänä nuorison kantana nykyisestä medioituneesta kulttuurista, linjanveto tuntuukin varsin viisaalta. Mediavälitteinen sosiaalisuus on osa nuorison arkea ja kuuluu "normaalin" sosiaalisuuden piiriin, mutta he kyllä ymmärtävät, mitä ongelmia siihen liittyy ja kuinka se eroaa "aidosta" kanssakäymisestä. Olisi kuitenkin ongelmallista, jos mediavälitteinen sosiaalisuus miellettäisiin pelkästään epäaidoksi ja siihen suhtauduttaisiin sen mukaisesti. Näinhän osin tietysti on - miksi muuten meidän fiksujen ja sosiaalisten ihmisten tarvitsisi vaikkapa puolustella sitä, että meillä on profiili livejournalissa tai facebookissa?
Vaikka Suoranta sanoutuu irti todellisuuden ja representaation täydellisestä sekoittumisesta, hän kuitenkin myöntää, että "media on muuttanut havaintoympäristöä. Todellisuuden korvike, simulaatio, jäsentää todellisuushavainnointiamme myös silloin, kun emme katso televisiota tai elokuvaa." (mt. 152.) Suurelle osalle nuorisoa tämä ei varmasti aiheuta ongelmia. Yksinäisten tai mielenterveysongelmaisten nuorten todellisuudentajua se kuitenkin voi heikentää. Aiheestahan on tunnetusti puhuttu esimerkiksi Jokelan tapauksen tai äskettäin tilatun jalkajousisurman yhteydessä. Vähemmän dramaattisia mutta huolestuttavia tapauksia taas on kuullut luennoilla: eräskin työelämässä jo pidempään vaikuttanut nainen totesi Jokelan yhteydessä, ettei ihmettele tapahtumaa ollenkaan. Erityisopettajana toimiessaan joka ryhmästä löytyi tyyppejä, jotka eivät suostu istumaan selkä ikkunaan päin, koska sieltä voi joku ampua. Tällaiset tapaukset ovat toki jo lähes psykoottisia, joiden tulisi saada asianmukaista hoitoa.
Askel taaksepäin: onko järkevää erotella aitoa ja epäaitoa sosiaalisuutta? Nuorille se tuntuu olevan tärkeää. Minä en oikein tiedä. En pidä pyrkimyksestä polaarisuuteen. Esimerkiksi kirjallisuuden opetuksessa on menneinä vuosikymmeninä asetettu vastakkain korkea ja matala kirjallisuus. Nykyään jaosta on pyritty eroon, mutta usein tuntuu sen tapahtuvan siten, että klassikoiden luettamisesta luovutaan sitten kokonaan. Jos kirjallisuus ymmärretään osana kulttuurista todellisuuttamme, josta eri teokset ovat erilaisia kielellistymiä, miksi klassikot unohdettaisiin tästä järjestelmästä? Jos kaikki tekstit ovat osa sosiokielellistä merkitystodellisuuttamme, millä oikeudelle "entinen korkea" jätetään tästä tekstimassasta käsittelemättä? Poliittiset tarkoitusperät tietysti silloin ovat taustalla, eikä laajaa tekstikäsitystä ole todella ymmärretty. Aivan samoin nettisosiaalisuutta ei voi sulkea pois "sosiaalisuuden" kentästä.
Haastattelija Nicholas Wancke kysyi Käyhköltä, etteikö nettiviestintä ole sosiaalisuutta? Käyhkö myönsi sen olevan, mutta painotti, ettei se saa mennä "aidon kanssakäymisen" edelle. Onko nykyisessä kulttuurisessa tilanteessa kuitenkaan tarpeellista asettaa vastakkain aitoa ja epäaitoa sosiaalisuutta?
Juha Suoranta kirjoittaa teoksessaan Mediakasvatus simulaatiokulttuurissa (WSOY 2000) representoituvan todellisuuden ja representaation eron katoamisesta: "Tuottaessaan ilmaisun ilmaisun koodi teki välittömästi itsestään ilmaisun sisällön." Suoranta viittaa uustelevisiokeskusteluun 1980-luvun puolivälissä, jolloin jo ajateltiin, että viitatessaan ulkomaailman sijaan aiempaa enemmän itseensä televisio muuttuu todellisuudeksi ja todellisuus televisioksi. Tämän myötä erottelut todellisen ja kuvitellun, toden ja epätoden, syyn ja seurauksen sekä subjektin ja objektin välillä luhistuvat. (mt., 143-144) Suoranta määrittelee simulaatiokulttuurin kulttuurimuodoksi, "jossa audiovisuaalisella medialla on keskeinen rooli niin psykologisessa, eksistentiaalisessa, sosiaalisessa kuin antropologisessa horisontissa nähtynä." (mt., 145). Simulaatiokäsitteen juuret ovat 1960-luvun kriittisessä suhtautumisessa mediaan sisällöltään tyhjänä spektaakkelina (spektaakkeliyhteiskunnan käsitettä kehitteli erityisesti Guy Debord). Simulaatiokäsitteen pääteoreetikko (jos niin voi sanoa) taas on sosiologi Jean Baudrillard, joka edustaa piirinsä kanssa kantaa, jossa "simulaatiolla tarkoitetaan lähinnä virheellistä tai epäaitoa kopiota jäljittelemässä todellisuutta pyrkimyksenään mahdollisimman todenmukainen merkki ja todellisuus." Käsite muistuttaa myös ns. tyhjästä spektaakkelista, mutta "littyy läheisemmin mediaan ja originaliteetti/kopio-problematiikkaan." (mt. 148-149.)
Suoranta kirjoittaa, että "Baudrillardin mukaan kohtelemme kuvia kuin niiden kohteita; emme kykene tekemään eroa kuvan ja sen tarkoitteen välille." Tästä Suoranta haluaa sanoutua irti, vaikka muilta osin nojaakin Baudrillardiin. (mt. 150.) Jos ajattelee Käyhkön kommentteja yleisempänä nuorison kantana nykyisestä medioituneesta kulttuurista, linjanveto tuntuukin varsin viisaalta. Mediavälitteinen sosiaalisuus on osa nuorison arkea ja kuuluu "normaalin" sosiaalisuuden piiriin, mutta he kyllä ymmärtävät, mitä ongelmia siihen liittyy ja kuinka se eroaa "aidosta" kanssakäymisestä. Olisi kuitenkin ongelmallista, jos mediavälitteinen sosiaalisuus miellettäisiin pelkästään epäaidoksi ja siihen suhtauduttaisiin sen mukaisesti. Näinhän osin tietysti on - miksi muuten meidän fiksujen ja sosiaalisten ihmisten tarvitsisi vaikkapa puolustella sitä, että meillä on profiili livejournalissa tai facebookissa?
Vaikka Suoranta sanoutuu irti todellisuuden ja representaation täydellisestä sekoittumisesta, hän kuitenkin myöntää, että "media on muuttanut havaintoympäristöä. Todellisuuden korvike, simulaatio, jäsentää todellisuushavainnointiamme myös silloin, kun emme katso televisiota tai elokuvaa." (mt. 152.) Suurelle osalle nuorisoa tämä ei varmasti aiheuta ongelmia. Yksinäisten tai mielenterveysongelmaisten nuorten todellisuudentajua se kuitenkin voi heikentää. Aiheestahan on tunnetusti puhuttu esimerkiksi Jokelan tapauksen tai äskettäin tilatun jalkajousisurman yhteydessä. Vähemmän dramaattisia mutta huolestuttavia tapauksia taas on kuullut luennoilla: eräskin työelämässä jo pidempään vaikuttanut nainen totesi Jokelan yhteydessä, ettei ihmettele tapahtumaa ollenkaan. Erityisopettajana toimiessaan joka ryhmästä löytyi tyyppejä, jotka eivät suostu istumaan selkä ikkunaan päin, koska sieltä voi joku ampua. Tällaiset tapaukset ovat toki jo lähes psykoottisia, joiden tulisi saada asianmukaista hoitoa.
Askel taaksepäin: onko järkevää erotella aitoa ja epäaitoa sosiaalisuutta? Nuorille se tuntuu olevan tärkeää. Minä en oikein tiedä. En pidä pyrkimyksestä polaarisuuteen. Esimerkiksi kirjallisuuden opetuksessa on menneinä vuosikymmeninä asetettu vastakkain korkea ja matala kirjallisuus. Nykyään jaosta on pyritty eroon, mutta usein tuntuu sen tapahtuvan siten, että klassikoiden luettamisesta luovutaan sitten kokonaan. Jos kirjallisuus ymmärretään osana kulttuurista todellisuuttamme, josta eri teokset ovat erilaisia kielellistymiä, miksi klassikot unohdettaisiin tästä järjestelmästä? Jos kaikki tekstit ovat osa sosiokielellistä merkitystodellisuuttamme, millä oikeudelle "entinen korkea" jätetään tästä tekstimassasta käsittelemättä? Poliittiset tarkoitusperät tietysti silloin ovat taustalla, eikä laajaa tekstikäsitystä ole todella ymmärretty. Aivan samoin nettisosiaalisuutta ei voi sulkea pois "sosiaalisuuden" kentästä.