TVT-blogi alkaa: "Kirjahan nyt on aivan eri asia kuin tv-dokumentti!"
Otsikon lausahdus on peräisin Ritva Santavuorelta tämän aamun Jälkiviisaat-keskustelusta. Aiheena oli Suomessa toteutettava televisiosarja kuolevista ihmisistä. Keskustelun osallistujat pohtivat aiheellisesti, pitäisikö kuolemasta puhua kulttuurissamme enemmän, kun nyt siitä vaietaan ja se suljetaan sairaaloihin. Joku sitten viittasi Tiina ja Reko Lundànin kirjaan Viikkoja, kuukausia (WSOY, 2006), jonka he kirjoittivat Reko Lundànin sairastaessa syöpää. Tähän rouva Santavuori sitten heitti otsikon kommentin.
Suoritan tässä parhaillani kurssia tieto- ja viestintätekniikan opetuskäytöstä. Ensimmäisellä luennolla lähdettiin liikkeelle peruskysymyksistä kuten siitä, mitä kaikkea digitaalisen median käsite sisältää. Tämä blogi perustuu nolliin ja ykkösiin, samoin nykyinen televisiotekniikka. Kirjat taas eivät mahdollisista digiavusteisista valmistusprosesseistaan huolimatta tämän sateenvarjon alle mahdu. Mutta mitä niin erilaista tv-ohjelmissa ja kirjoissa lopulta on? Ensimmäisenä tulee mieleen julkaisukanavan laajuus. Tv-ohjelman sisältö leviää katsojamääristä riippuen samanaikaisesti mahdollisesti hyvinkin laajalle alalle. Kirjan "haltuunotto" taas vaatii yksilöltä enemmän vaivannäköä, eikä tapahdu yhtä nopeasti. Kirjat elävätkin kulttuurissamme ehkä usein kuulopuheina ja käsityksinä, niissäkin piireissä, joissa niistä vielä puhutaan (t. nimim. pessimisti -81). Televisio-ohjelmista ihmiset myös tunnistetaan helpommin, jolloin voidaan ajatella omaisille koituvan hankaluuksia.
Kuinka kauan televisiossa näytetyt ihmiset sitten säilyvät muistissa? Kuka muistaa vielä Miljonääri-Jussin ulkonäöltä? No, minä itse asiassa muistan. Entä moniko tunnistaisi kadulla yhdenkään Ilona Rauhalan vieraista? Se vastaisi ehkä enemmän tulevan dokumenttisarjan tilannetta. Tämänkaltaisen mediajulkisuuden ikä tai merkittävyys on toki omaisille eri asia kuin suurelle yleisölle, mutta rohkenen epäillä, onko se silti kummassakaan tapauksessa lopulta kovin merkittävä.
Tämän kasvatustieteen kurssin luennot muuten näytetään suorina lähetyksinä moodlessa, ja esityksen jälkeen ne säilyvät siellä tallenteina. Käytäntö on todella hyvä ja kannatettava! Tänä vuonna aikataulupalapelissäni on noin sata erikokoista palaa, mutta tallennetut luennot poistavat niistä melkoisen osan. Onkohan tämä jo vallitseva käytäntö silloin, kun opetusharjoittelussa tapaamani yläkoululaiset ovat opiskelemassa?
Santavuoren heittämä lausahdus on varmaan totta heillekin, mutta luulen, että he merkityksellistävät mediat jo eri tavalla. Koen itsekin olevani tietoteknisissä asioissa nykyteinien kanssa eri sukupolvea, ja olenkin miettinyt, mitä vanhemmat opettajat mahtavat asiasta ajatella. Toivon, etten itse tule sortumaan pätevyysloukkuun eli väheksymään uutta tekniikkaa vain siksi, ettei minulla ole siitä riittävästi tietoa tai taitoja käyttää sitä. Pätevyysloukusta kirjoittavat Hakkarainen, Lonka ja Lipponen teoksessaan Tutkiva oppiminen (WSOY 2004, 353) ja juuri teknisten välineiden kannalta aihetta pohditaan teoksessa Verkko opetuksessa - opettaja verkossa (Tella ym., Edita 2001, 164). Oppilaat ovat mahdollisesti - ja jopa todennäköisesti - minua tottuneempia käyttämään esimerkiksi digivideokameraa ja kuvankäsittelyohjelmia. Olisikin toivottavaa, että tuleva työpaikka tarjoaisi ehkä jopa koululle sen vaatimuksien mukaan räätälöidyn mahdollisuuden kohentaa näitä taitoja.
Digitaalinen media tuo useimmille varmaan ensimmäisenä mieleen internetin. Nuorten maailmassa se tuntuu jäsentyvän viestintävälineen sijaan (tai lisäksi) paikaksi. Niin ehkä myös omassa ajattelussani: kertoohan jo sijapääte "moodlessa", "netissä", "blogissa" jonkin sijaitsevan jossakin, ja näennäisestihän data säilyykin verkossa kuin varastohyllyllä. Nuoret tuntuvat toisaalta samanlaisilta kuin muistoissani olimme itse, (yhtä upeita kielivitsejä tyyliin "poliisi otti minut takaapäin - kiinni siis") mutta jäähallin sijaan he hengaavat galtsussa. Galtsua on muun muassa ehdotettu lyhytelokuvaa ideoitaessa tapahtumapaikaksi (Mediabussi-työskentelyssä kuultua), ja juuri tällä viikolla asia tuli esiin kauppareissusta kertovan tarinoinnin yhteydessä. Tämä on minusta hieman hämmentävää, vaikka kyllähän tietyt verkkoyhteisöt pyrkivätkin juuri tällaiseen jäsennykseen vaikkapa nimellään (esimerkiksi myspace.com) Verkko opetuksessa - opettaja verkossa esittää mallin verkko-opetuksen tasoista. Yksi näistä on juuri habitat- eli elämisen taso. Sille keskeisiä käsitteitä ovat mm. etäyhteisyys, genre ja konteksti (2001, 168). Tella ym. soveltavat käsitteitä verkossa tapahtuvan opetuksen havainnollistamiseen, mutta en näkisi estettä niiden laajemmallekin ymmärtämiselle. Niiden avulla voisi pohtia juuri internetin merkitystä nuorten elinympäristönä eikä vain viestintävälineenä. Maailma muuttuu: harva meistä taisi teininä "hengata SinäMinässä".
Suoritan tässä parhaillani kurssia tieto- ja viestintätekniikan opetuskäytöstä. Ensimmäisellä luennolla lähdettiin liikkeelle peruskysymyksistä kuten siitä, mitä kaikkea digitaalisen median käsite sisältää. Tämä blogi perustuu nolliin ja ykkösiin, samoin nykyinen televisiotekniikka. Kirjat taas eivät mahdollisista digiavusteisista valmistusprosesseistaan huolimatta tämän sateenvarjon alle mahdu. Mutta mitä niin erilaista tv-ohjelmissa ja kirjoissa lopulta on? Ensimmäisenä tulee mieleen julkaisukanavan laajuus. Tv-ohjelman sisältö leviää katsojamääristä riippuen samanaikaisesti mahdollisesti hyvinkin laajalle alalle. Kirjan "haltuunotto" taas vaatii yksilöltä enemmän vaivannäköä, eikä tapahdu yhtä nopeasti. Kirjat elävätkin kulttuurissamme ehkä usein kuulopuheina ja käsityksinä, niissäkin piireissä, joissa niistä vielä puhutaan (t. nimim. pessimisti -81). Televisio-ohjelmista ihmiset myös tunnistetaan helpommin, jolloin voidaan ajatella omaisille koituvan hankaluuksia.
Kuinka kauan televisiossa näytetyt ihmiset sitten säilyvät muistissa? Kuka muistaa vielä Miljonääri-Jussin ulkonäöltä? No, minä itse asiassa muistan. Entä moniko tunnistaisi kadulla yhdenkään Ilona Rauhalan vieraista? Se vastaisi ehkä enemmän tulevan dokumenttisarjan tilannetta. Tämänkaltaisen mediajulkisuuden ikä tai merkittävyys on toki omaisille eri asia kuin suurelle yleisölle, mutta rohkenen epäillä, onko se silti kummassakaan tapauksessa lopulta kovin merkittävä.
Tämän kasvatustieteen kurssin luennot muuten näytetään suorina lähetyksinä moodlessa, ja esityksen jälkeen ne säilyvät siellä tallenteina. Käytäntö on todella hyvä ja kannatettava! Tänä vuonna aikataulupalapelissäni on noin sata erikokoista palaa, mutta tallennetut luennot poistavat niistä melkoisen osan. Onkohan tämä jo vallitseva käytäntö silloin, kun opetusharjoittelussa tapaamani yläkoululaiset ovat opiskelemassa?
Santavuoren heittämä lausahdus on varmaan totta heillekin, mutta luulen, että he merkityksellistävät mediat jo eri tavalla. Koen itsekin olevani tietoteknisissä asioissa nykyteinien kanssa eri sukupolvea, ja olenkin miettinyt, mitä vanhemmat opettajat mahtavat asiasta ajatella. Toivon, etten itse tule sortumaan pätevyysloukkuun eli väheksymään uutta tekniikkaa vain siksi, ettei minulla ole siitä riittävästi tietoa tai taitoja käyttää sitä. Pätevyysloukusta kirjoittavat Hakkarainen, Lonka ja Lipponen teoksessaan Tutkiva oppiminen (WSOY 2004, 353) ja juuri teknisten välineiden kannalta aihetta pohditaan teoksessa Verkko opetuksessa - opettaja verkossa (Tella ym., Edita 2001, 164). Oppilaat ovat mahdollisesti - ja jopa todennäköisesti - minua tottuneempia käyttämään esimerkiksi digivideokameraa ja kuvankäsittelyohjelmia. Olisikin toivottavaa, että tuleva työpaikka tarjoaisi ehkä jopa koululle sen vaatimuksien mukaan räätälöidyn mahdollisuuden kohentaa näitä taitoja.
Digitaalinen media tuo useimmille varmaan ensimmäisenä mieleen internetin. Nuorten maailmassa se tuntuu jäsentyvän viestintävälineen sijaan (tai lisäksi) paikaksi. Niin ehkä myös omassa ajattelussani: kertoohan jo sijapääte "moodlessa", "netissä", "blogissa" jonkin sijaitsevan jossakin, ja näennäisestihän data säilyykin verkossa kuin varastohyllyllä. Nuoret tuntuvat toisaalta samanlaisilta kuin muistoissani olimme itse, (yhtä upeita kielivitsejä tyyliin "poliisi otti minut takaapäin - kiinni siis") mutta jäähallin sijaan he hengaavat galtsussa. Galtsua on muun muassa ehdotettu lyhytelokuvaa ideoitaessa tapahtumapaikaksi (Mediabussi-työskentelyssä kuultua), ja juuri tällä viikolla asia tuli esiin kauppareissusta kertovan tarinoinnin yhteydessä. Tämä on minusta hieman hämmentävää, vaikka kyllähän tietyt verkkoyhteisöt pyrkivätkin juuri tällaiseen jäsennykseen vaikkapa nimellään (esimerkiksi myspace.com) Verkko opetuksessa - opettaja verkossa esittää mallin verkko-opetuksen tasoista. Yksi näistä on juuri habitat- eli elämisen taso. Sille keskeisiä käsitteitä ovat mm. etäyhteisyys, genre ja konteksti (2001, 168). Tella ym. soveltavat käsitteitä verkossa tapahtuvan opetuksen havainnollistamiseen, mutta en näkisi estettä niiden laajemmallekin ymmärtämiselle. Niiden avulla voisi pohtia juuri internetin merkitystä nuorten elinympäristönä eikä vain viestintävälineenä. Maailma muuttuu: harva meistä taisi teininä "hengata SinäMinässä".