Hei kuule Suomi
Selailin pitkästä aikaa omia, vanhoja lj-entryjäni. Älkää huoliko, rakkaat ystävät, teidän entrynne katsastan säännöllisesti. Mutta kuitenkin, selailin muutamia uusimpia entryjäni hetki sitten ja hykertelin itsekseni. Hykertelin samalla tavalla kuin hykerrellään silloin, kun luetaan omia esseevastauksia, joiden puskemiseen kului puolet koeajasta ja loppupäivän mentaalienergia tai äidinkielen ainetta, josta opettaja on antanut 93 pistettä - omaa tietysti. Jonkun muun laudatur-aine saa sielun tarrautumaan defensiiviseen turvahuopaansa ja sanomaan, että tottahan toki minäkin tuohon olisin pystynyt. Oon vaan niin riippumaton, etten jaksanut!
En nyt sano, että taputtelin itseäni selkään vuoden vanhojen päiväkirjamerkintöjen johdosta. Se on kai vain siinä, kun näkee jotain itse tekemäänsä. Jotain itse tekemäänsä, joka oikeasti tekee järkeä. Silloin voi itse sivuuttaa huoletta rumat maneerit ja kapulakielisyydet päästäen vihdoin irti YTL-sfäärin viimeisestä loppulinnasta, jota ei ihan päässyt läpi, kun se loppuvastustaja ampui renkaita, jotka eivät hävinneet vaan kiersivät siellä maanalaisessa kammiossa kunnes osuivat Marioon ja se raukka heitti henkensä. Tai sitten se lensi, kirottu. Kuitenkin, vähän niin kuin ilmainen P-siipi, jolla saa viedä Marion suoraan humanismin ja sydämellä tuntemisen maahan, jossa loppuvastuksena on päätös siitä, kuinka pitkälle parodian voi viedä kaunokirjallisuudessa. Tai jotain.
Mut niin. Hykertely on mukava tunne. Tunsin tätä hykertelyä entryjeni johdosta. Summa summarum, kirjoita lisää livejournaliin ja vietä loppuilta kelaten samaa entryäsi ja hykerrellen kivalle Mario-analogialle. Vähän kuten ainakin minä, jos ei jokainen, tein Irc-Gallerian kanssa: tuijotin räpyttämättä yrittäen päättää, onko valo liian keltainen tai katsovatko silmäni eri suuntiin. Eräässä kuvassa ne tosiaan katsoivat täysin eri suuntiin; yritin jollain alkeellisella leikkaaliimaa-tekniikalla siirtää omaa iiristäni, mikä taas jätti silmämunan keskelle harmaan aukon. Sen siitä saa, kun ei koskaan opettele käyttämään varastettua fotariaan.
Turhanpäiväinen jaarittelu on kivaa. :)
Tämä oli kai se ensimmäinen askel. Lopetin kirjoittamisen joskus vuosi sitten, koska kieroutunut mieleni teki siitä ylitsepääsemättömän esteen, joka tuli suorittaa. Tämä yhdistettynä siihen, että koen itseni ilmaisemisen yleensäkin puoliylitsepääsemättömäski lopetti yrittämiseni. En kyl oikeasti osaa ilmaista itseäni lainkaan. Kommunikointini tapa on yletön huitominen, typerät äänensävyt, vetoavat silmäykset ja maukuminen. Mut ehkä opin kirjoittamaan paremmin.
"Niin... no. Öhm, nokun pointti siis on... Missä mä olin ööhm no siis tai ei mitään, anna olla. Tai siis, muistatko... tai no joo ihan sama. Joo unohda. Eikun oikeasti, nyt ihan oikeasti! Pointti siis on, öhm..."
Harjoittelen vasta. :)
En nyt sano, että taputtelin itseäni selkään vuoden vanhojen päiväkirjamerkintöjen johdosta. Se on kai vain siinä, kun näkee jotain itse tekemäänsä. Jotain itse tekemäänsä, joka oikeasti tekee järkeä. Silloin voi itse sivuuttaa huoletta rumat maneerit ja kapulakielisyydet päästäen vihdoin irti YTL-sfäärin viimeisestä loppulinnasta, jota ei ihan päässyt läpi, kun se loppuvastustaja ampui renkaita, jotka eivät hävinneet vaan kiersivät siellä maanalaisessa kammiossa kunnes osuivat Marioon ja se raukka heitti henkensä. Tai sitten se lensi, kirottu. Kuitenkin, vähän niin kuin ilmainen P-siipi, jolla saa viedä Marion suoraan humanismin ja sydämellä tuntemisen maahan, jossa loppuvastuksena on päätös siitä, kuinka pitkälle parodian voi viedä kaunokirjallisuudessa. Tai jotain.
Mut niin. Hykertely on mukava tunne. Tunsin tätä hykertelyä entryjeni johdosta. Summa summarum, kirjoita lisää livejournaliin ja vietä loppuilta kelaten samaa entryäsi ja hykerrellen kivalle Mario-analogialle. Vähän kuten ainakin minä, jos ei jokainen, tein Irc-Gallerian kanssa: tuijotin räpyttämättä yrittäen päättää, onko valo liian keltainen tai katsovatko silmäni eri suuntiin. Eräässä kuvassa ne tosiaan katsoivat täysin eri suuntiin; yritin jollain alkeellisella leikkaaliimaa-tekniikalla siirtää omaa iiristäni, mikä taas jätti silmämunan keskelle harmaan aukon. Sen siitä saa, kun ei koskaan opettele käyttämään varastettua fotariaan.
Turhanpäiväinen jaarittelu on kivaa. :)
Tämä oli kai se ensimmäinen askel. Lopetin kirjoittamisen joskus vuosi sitten, koska kieroutunut mieleni teki siitä ylitsepääsemättömän esteen, joka tuli suorittaa. Tämä yhdistettynä siihen, että koen itseni ilmaisemisen yleensäkin puoliylitsepääsemättömäski lopetti yrittämiseni. En kyl oikeasti osaa ilmaista itseäni lainkaan. Kommunikointini tapa on yletön huitominen, typerät äänensävyt, vetoavat silmäykset ja maukuminen. Mut ehkä opin kirjoittamaan paremmin.
"Niin... no. Öhm, nokun pointti siis on... Missä mä olin ööhm no siis tai ei mitään, anna olla. Tai siis, muistatko... tai no joo ihan sama. Joo unohda. Eikun oikeasti, nyt ihan oikeasti! Pointti siis on, öhm..."
Harjoittelen vasta. :)