Miksi en ole kirjoittanut
Minun on usein tehnyt mieli kirjoittaa. Olen jopa tehnyt kaikenlaisille lippulappusille suuntaa-antavia muistiinpanoja aiheista joista haluaisin kirjoittaa. Jokin aika sitten tapanani oli vielä kirjoittaa tekstiraakileita, jotka ajattelin hiovani ja julkaisevani myöhemmin. Tällainen toimintamalli on vallinnut kirjoittamiseni suhteen kausittain jo lukiosta saakka: saatan kirjoittaa puolikin vuotta putkeen oikein hyvällä draivilla ja olla tyytyväinen vaikken julkaisisikaan kaikkea tai juuri mitään. Sitten saattaa mennä useampi kuukausi tai jopa kokonainen vuosi ilman että kirjoitan mitään muistiinpanoja kummempaa.
Tämän kevään aikana takaraivossani on lymyillyt tunne siitä, että sille, etten lopulta ole kirjoittanut, on jokin järkevä syy. Sen vuoksi en ole soimannut itseäni tekemättömyydestä vaan antanut näidenkin asioiden mennä omalla painollaan. Hiljalleen tämä aavistus on saanut muotoa ja olen tunnistanut syyn kirjoittamattomuuteen olevan tarve minimoida introspektiota. Pääni on ollut jo todella pitkään ääriään myöten täynnä monien ihmisten asioita omien tilojeni ja tilanteideni lisäksi, eivätkä velvollisuudet ja ajankohtaiset asiat vähene sellaisinakaan aikoina kun sosiaali- ja tunnepuolella tapahtuu erityisen paljon. Olen puinut muiden asioita ja omiani niin monella tasolla puhki, että olen ollut useampaan otteeseen vähällä perustavanlaatuisesti kadottaa itseni kaiken sen sisäisen dialogin alle. Siksi kirjoittamisen kanssa on ollut hiljaista; olen älynnyt edes sen verran etten ole yrittänyt väkisin lisätä sitä omassa päässä vellomisen määrää vielä tekstualisoimalla sitä.
Oivallus että vuosikausia kaikki mitä olen kirjoittanut on käsitellyt itseäni tai omia kelojani tai elämäntilanteitani oli happotripinomainen itsestäänselvyyden täydellinen sisäistäminen. Olen niin tehokkaasti pitänyt yllä mielikuvaa itsestäni ihmisenä, joka kirjoittaa koulujuttuja ja vapaa-aikani puitteissa itseäni kiinnostavia asioita käsitteleviä tekstejä, että asiain todellinen laita on minulta vallan hukkunut: en ole pariin vuoteen kirjoittanut yhtäkään esseetä palautuskuntoon asti, yhtäkään yleiskiinnostavaa blogitekstiä julkaisukelpoiseen asuun tai piirtänyt yhtäkään sarjakuvaa hahmotelmaa pidemmälle.
Nyt, kun minun pitäisi koherentisti ilmaista ajatuksiani itseäni kiinnostavista aiheista seminaarimuotoisella keskustelukurssilla niin suullisesti kuin kirjallisesti, olen kauhuissani ja lamaantumisen partaalla. Niin paljon ajatuksia, niin paljon sanottavaa, niin vähän rutiinia niiden ilmaisemiseen - ja näiden päälle vielä mielikuva itsestäni kirjoittavana ja kommunikoivana ihmisenä, jolla on valmiudet näihin toimintoihin ja kokemus siitä että on niissä jopa hyvä. Olen vain unohtanut sen, ja nyt pelottaa.
Tämän kevään aikana takaraivossani on lymyillyt tunne siitä, että sille, etten lopulta ole kirjoittanut, on jokin järkevä syy. Sen vuoksi en ole soimannut itseäni tekemättömyydestä vaan antanut näidenkin asioiden mennä omalla painollaan. Hiljalleen tämä aavistus on saanut muotoa ja olen tunnistanut syyn kirjoittamattomuuteen olevan tarve minimoida introspektiota. Pääni on ollut jo todella pitkään ääriään myöten täynnä monien ihmisten asioita omien tilojeni ja tilanteideni lisäksi, eivätkä velvollisuudet ja ajankohtaiset asiat vähene sellaisinakaan aikoina kun sosiaali- ja tunnepuolella tapahtuu erityisen paljon. Olen puinut muiden asioita ja omiani niin monella tasolla puhki, että olen ollut useampaan otteeseen vähällä perustavanlaatuisesti kadottaa itseni kaiken sen sisäisen dialogin alle. Siksi kirjoittamisen kanssa on ollut hiljaista; olen älynnyt edes sen verran etten ole yrittänyt väkisin lisätä sitä omassa päässä vellomisen määrää vielä tekstualisoimalla sitä.
Oivallus että vuosikausia kaikki mitä olen kirjoittanut on käsitellyt itseäni tai omia kelojani tai elämäntilanteitani oli happotripinomainen itsestäänselvyyden täydellinen sisäistäminen. Olen niin tehokkaasti pitänyt yllä mielikuvaa itsestäni ihmisenä, joka kirjoittaa koulujuttuja ja vapaa-aikani puitteissa itseäni kiinnostavia asioita käsitteleviä tekstejä, että asiain todellinen laita on minulta vallan hukkunut: en ole pariin vuoteen kirjoittanut yhtäkään esseetä palautuskuntoon asti, yhtäkään yleiskiinnostavaa blogitekstiä julkaisukelpoiseen asuun tai piirtänyt yhtäkään sarjakuvaa hahmotelmaa pidemmälle.
Nyt, kun minun pitäisi koherentisti ilmaista ajatuksiani itseäni kiinnostavista aiheista seminaarimuotoisella keskustelukurssilla niin suullisesti kuin kirjallisesti, olen kauhuissani ja lamaantumisen partaalla. Niin paljon ajatuksia, niin paljon sanottavaa, niin vähän rutiinia niiden ilmaisemiseen - ja näiden päälle vielä mielikuva itsestäni kirjoittavana ja kommunikoivana ihmisenä, jolla on valmiudet näihin toimintoihin ja kokemus siitä että on niissä jopa hyvä. Olen vain unohtanut sen, ja nyt pelottaa.