Tunnustuksia.
Pääni on aika pyörällä kaikesta siitä, mitä olen joutunut viimeisimpinä päivinä kokemaan. Ajatukseni ohjautuvat huomaamatta muille poluille, enkä saa oikein mistään mitään kunnollista sanottavaa, stressi. Niin. Stressi. Tuohon sanaan kätkeytyy uskomattoman valtava voima, että jo itsessään tämän kyseisen sanan kuuleminen saa karvani nousemaan pitkin selkää. So adorable, isn't?
Taakka alkaa ilmeisesti hellittämään otettaan, hitaasti ja varmasti mutta palatakseni edelliseen.. olen kehittänyt ylppärijuhlista itselleni melkoisen stressin. Miten minusta tuntuu, että minä olen se, joka joutuu suunnittelemaan ihan yksin juhlat, kokonaisuudessaan? Olen ilmeisesti jo tehnyt kaikille hyvin selväksi, että juhlat merkitsevät minulle erittäin paljon, ja että kaipaisin hieman enemmän tukea perheenjäseniltäni. Enhän voi pakottaakaan heitä taipumaan tahtooni, en missään nimessä, eikä se ole edes tarkoituksenikaan. Mummini puolestaan sanoo, että minun pitäisi ottaa itseäni niskasta kiinni, ja oppia elämään "ei kaikkea voi saada, eikä kaikessa voi onnistua" periaatteen mukaisesti. Mutta minä en ole sellainen ihminen !! Tahdon melkein aina onnistua kaikessa, mitä minä teen tai mihin minä ryhdyn. Ja minä todella tiedän, että kaikki haaveetkaan eivät aina välttämättä toteudu, mutta totisesti kova elämänpolkuni on opettanut minut tavoittelemaan kaikkea haluamaani, jos vain kovasti sitä tahdon.
Jospa vain sitten luottaisin itseeni himpun verran enemmän, ja lopettaisin tämän ainaisen valittamisen... *syväsyväsyvähuokaus*
PS. Naapurin poika tuli tänään minua rappusissa vastaan ja jopa moikkasi mua. Haukoin henkeäni. Katsottuani hetken päästä häntä silmiin, huomasin hänen olleen se sama henkilö joka kiusasi minua koulussa henkisesti yli monta monen moista vuotta. Melkein jopa seitsemän vuotta, ollakseni pikkutarkka. Olipa tyypillä otsaa, minä ajattelin. Ettäs kehtaakin. En tahdo nähdä moista limaniljaketta enää koskaan, tajuaisipa hän itsekin sen. Minulle on todellakin yhdentekevää, vaikka tyyppi hirteittäisiin palleista kattoon tai nyt kyllä sanoin melko ilkeästi, mutta kallioon taottu totuushan se on. Sillä minä taidankin puolustautua tässä tilanteessa. Muah :3
Taakka alkaa ilmeisesti hellittämään otettaan, hitaasti ja varmasti mutta palatakseni edelliseen.. olen kehittänyt ylppärijuhlista itselleni melkoisen stressin. Miten minusta tuntuu, että minä olen se, joka joutuu suunnittelemaan ihan yksin juhlat, kokonaisuudessaan? Olen ilmeisesti jo tehnyt kaikille hyvin selväksi, että juhlat merkitsevät minulle erittäin paljon, ja että kaipaisin hieman enemmän tukea perheenjäseniltäni. Enhän voi pakottaakaan heitä taipumaan tahtooni, en missään nimessä, eikä se ole edes tarkoituksenikaan. Mummini puolestaan sanoo, että minun pitäisi ottaa itseäni niskasta kiinni, ja oppia elämään "ei kaikkea voi saada, eikä kaikessa voi onnistua" periaatteen mukaisesti. Mutta minä en ole sellainen ihminen !! Tahdon melkein aina onnistua kaikessa, mitä minä teen tai mihin minä ryhdyn. Ja minä todella tiedän, että kaikki haaveetkaan eivät aina välttämättä toteudu, mutta totisesti kova elämänpolkuni on opettanut minut tavoittelemaan kaikkea haluamaani, jos vain kovasti sitä tahdon.
Jospa vain sitten luottaisin itseeni himpun verran enemmän, ja lopettaisin tämän ainaisen valittamisen... *syväsyväsyvähuokaus*
PS. Naapurin poika tuli tänään minua rappusissa vastaan ja jopa moikkasi mua. Haukoin henkeäni. Katsottuani hetken päästä häntä silmiin, huomasin hänen olleen se sama henkilö joka kiusasi minua koulussa henkisesti yli monta monen moista vuotta. Melkein jopa seitsemän vuotta, ollakseni pikkutarkka. Olipa tyypillä otsaa, minä ajattelin. Ettäs kehtaakin. En tahdo nähdä moista limaniljaketta enää koskaan, tajuaisipa hän itsekin sen. Minulle on todellakin yhdentekevää, vaikka tyyppi hirteittäisiin palleista kattoon tai nyt kyllä sanoin melko ilkeästi, mutta kallioon taottu totuushan se on. Sillä minä taidankin puolustautua tässä tilanteessa. Muah :3