Vem ska trösta knyttet? (Jansson, Tove)
Tekijä: Jansson, Tove
Julkaisuvuosi: 1960
Alkuperäisnimi: Vem ska trösta knyttet?
Suomennettu: Kuka lohduttaisi Nyytiä?
Lukukieli: ruotsi
Arvio: 5/5
Lauantaiaamun kummitäteilyhetken aikana luin 14,5-kuiselle pikkumiehelle vanhan Tove Jansson -suosikkini, jonka ruotsinkielisen version heppuli toi minulle palkaksi siitä, että katselen hänen peräänsä mamman shoppailukierroksen ajan, vaikka minun pitäisi askarrella brittikirjallisuuden esseetä (ks. nyt luvussa -lista). Tokihan kirja sitten luettiinkin, eikä vähiten siksi, että Janssonin kirkkaat, kauniit kuvat vetivät nuorta herraa puoleensa aivan uskomattomalla voimalla. Pojalle on luettu paljon pienestä pitäen, joten kummitädin ihmeeksi hän jaksoi istua kiltisti sylissä koko kirjan ajan - melkein kolmekymmentä sivua!
Itse tunnustan tämän olleen ensimmäinen kerta, jolloin luin teoksen ruotsiksi. Suurimman osan muumikirjoista luin lukioikäisenä, kirjoituksia edeltäneen puolivuotisen aikana, mutta Nyyti ja Kuinkas sitten kävikään? olisivat löytyneet mitä ilmeisimmin eri hyllystä kirjaston lapsellisimmasta osasta, jonne en tullut eksyneeksi. Nimenomaan Nyytin kannalta ajatellen tämä oli kuitenkin ehkä jopa hyvä asia: nyt puolitoista vuotta pohjoismaisia kieliä pääaineopiskelleena sain kirjan kielestä paljon, paljon enemmän irti enkä joutunut pysähtymään analysoimaan vanhahtavaa kieltä sen kummemmin. Syksyllä käymäni kielihistorian kurssin ansiosta verbien konjunktiivimuodot (finge, vete [, sågo? - konjunktiivi, monikko vai konjunktiivin monikko?]), preesensissä olevien verbien monikkomuoto ("Nu skymta svarta berg vid horisonten", "[d]e sågo [...] varandra"), ej-sanan käyttäminen negaationa inten sijasta ja muut nykyaikana arkaistisen kielen koukut ovat sen verran tuttuja, ettei niitä tarvitse liikaa pohtia. (Poikkeuksena tuo sågo, josta aion ottaa selvää joskus lähitulevaisuudessa.)
Pikkumies ei erityisemmin kielen oveluuteen tuntunut kiinnittävän huomiota - eikä edes yleensä suomea puhuvan kummitädin aksenttiin, jota hepun (niinikään suomenruotsia isänkielenään puhuva) 6-vuotias eno luonnehtii yleensä sanalla hassu. Kirjaa oli selvästi luettu kotonakin, sen verran hienosti hän osasi näyttää Nyytin joka kuvasta ja kommentoida kuvia muutenkin. Mörkö oli vähintään yhtä pelottavan kiehtova kuin itsestäni lapsena (joskin pitää muistaa lukea pojulle Pappan och havet sitten joskus, kun hän on isompi, jotta Mörkö kuvataan paljon sympaattisemmassa valossa). Nyytin iskiessä hampaansa Mörön jäiseen häntään kummitätikin sai kuulla maailman herttaisimman kikatuskohtauksen. :D Selvästi kovin juttu oli kuitenkin kuva hemulin juhlista, kun taas kummitäti kovin pitää kuvasta huilua soittavasta nuuskamuikkusesta. Ylipäätään Tove Janssonin fantastinen, yksityiskohtainen ja värikäs kuvitus hurmaa edelleen sekä lapsen että vähän aikuisemmankin lukijan.
Kirjan opetuksen analysointiin seuramieheni oli ehkä vähän liian nuori, mutta ilmeisesti sitäkin oli kotona sen verran pohdittu, että poika osasi kirjan eri vaiheissa nimetä Nyytin ujoksi ja araksi, myöhemmin rohkeaksi ja hienoksi ("Nytte fint!") ja lopulta onnelliseksi. Kirjan pointtinahan on - ainakin naiivisti lukien, pinnan alle (ts. sotatraumoihin) sen kummemmin porautumatta - se, miten jokainen voi ylittää itsensä, kunhan vain uskaltaa yrittää, ja toisaalta moderni versio lähimmäisenrakkaudesta, toisen auttamisesta (ja lohduttamisesta).
Ainoa, mikä (ääneen) lukijaa jäi häiritsemään, oli se, miten harvoin runoja ja loruja (ruotsiksi) lausuvan oli yllättävän vaikea päästä kiinni rytmiin. Aion syyttää siitä sitä, että olen opiskellut riikinruotsin ääntämistä, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että aivoni laskeskelevat koko ajan painollisia sanoja ja niiden aksentteja (sävelkulkua). Tai niin niiden ainakin pitäisi. :D
Kuka lohduttaisi Nyytiä? kuuluu jollain tapaa suomalaiseen skandinaaviseen yleissivistykseen. Tarinan teema ja motiivit ovat universaaleja, kieli ehdottoman kaunista, ja kuvitus hurmaa lukijan iästä, sukupuolesta, koulutustasosta ja yleisestä muumimielipiteestä huolimatta. Koko kirja tuntuu olevan yhtä taideteosta, johon teksti sulautuu yhtenä tasa-arvoisena osana.$
Författare: Jansson, Tove
Utgivningsåret: 1960
Originalnamnet: Vem ska trösta knyttet?
Språket: svenska
Betyg: 5/5
Min nästan 15-månadige gudson besökte mig för en vecka sedan. Jag fick boken som en slags gåva, och när lille gubben var så intresserad i den, så läste vi den. Eller så gjorde jag, på min hemska svenska, medan han satt i min famn. Som tur är att han är så ung att han inte märkte någonting konstigt med mitt uttal. (Han kommer från en finlandssvensk familj, medan jag knappast kan presentera mig på svenska. :D)
Den här gången var den första när jag läste boken på svenska, även om jag har läst nästan alla andra muminböcker på svenska redan innan jag tog studenten. Det var kanske bara bra. Det finns nämligen så väldigt mycket i boken som jag nu kunde analysera - och som jag inte hade förstått för fyra år sedan. Tack vare kursen i (svenska) språkhistoria blev det praktiskt taget inga problem med verbens konjunktiv- och pluralisformer eller andra arkaistiska drag i Janssons språk.
Min lille vän var särskilt intresserad i Janssons magnifika och färgglada bilder. Hans favorit lärde vara bilden på hemulens fest, medan jag tyckte kanske mest om bilden på en flöjtspelande mumrike. Det som är klart är det att Janssons unika bilder trollar både äldre och yngre läsare. Pojken är lite för ung att förstå historians själva poäng så bra, men kanske borde jag ändå påstå att en finne kan läsa boken på ett naivt sätt eller på ett historiskt sätt. Gör man det senare så märker man en hel massa krigstrauman lite här och där i boken.
När det gäller uttalet blev jag nästan förbannad av rytmen. :D Den är så finsk, men så försökte jag (förtvivlat) uttala det på det rikssvenska sättet (dvs. med akut och grav accent osv.). Det där måste jag faktiskt öva innan jag läser åt min lille kille igen. :D
Boken är ändå rätt söt och var och en som bor i Skandinavien borde läsa den. Temat och motiverna är universella, språket otroligt vackert och bilderna till och med vackrare. Det finns knappast någon som inte skulle älska Vem ska trösta knyttet?.
Julkaisuvuosi: 1960
Alkuperäisnimi: Vem ska trösta knyttet?
Suomennettu: Kuka lohduttaisi Nyytiä?
Lukukieli: ruotsi
Arvio: 5/5
Lauantaiaamun kummitäteilyhetken aikana luin 14,5-kuiselle pikkumiehelle vanhan Tove Jansson -suosikkini, jonka ruotsinkielisen version heppuli toi minulle palkaksi siitä, että katselen hänen peräänsä mamman shoppailukierroksen ajan, vaikka minun pitäisi askarrella brittikirjallisuuden esseetä (ks. nyt luvussa -lista). Tokihan kirja sitten luettiinkin, eikä vähiten siksi, että Janssonin kirkkaat, kauniit kuvat vetivät nuorta herraa puoleensa aivan uskomattomalla voimalla. Pojalle on luettu paljon pienestä pitäen, joten kummitädin ihmeeksi hän jaksoi istua kiltisti sylissä koko kirjan ajan - melkein kolmekymmentä sivua!
Itse tunnustan tämän olleen ensimmäinen kerta, jolloin luin teoksen ruotsiksi. Suurimman osan muumikirjoista luin lukioikäisenä, kirjoituksia edeltäneen puolivuotisen aikana, mutta Nyyti ja Kuinkas sitten kävikään? olisivat löytyneet mitä ilmeisimmin eri hyllystä kirjaston lapsellisimmasta osasta, jonne en tullut eksyneeksi. Nimenomaan Nyytin kannalta ajatellen tämä oli kuitenkin ehkä jopa hyvä asia: nyt puolitoista vuotta pohjoismaisia kieliä pääaineopiskelleena sain kirjan kielestä paljon, paljon enemmän irti enkä joutunut pysähtymään analysoimaan vanhahtavaa kieltä sen kummemmin. Syksyllä käymäni kielihistorian kurssin ansiosta verbien konjunktiivimuodot (finge, vete [, sågo? - konjunktiivi, monikko vai konjunktiivin monikko?]), preesensissä olevien verbien monikkomuoto ("Nu skymta svarta berg vid horisonten", "[d]e sågo [...] varandra"), ej-sanan käyttäminen negaationa inten sijasta ja muut nykyaikana arkaistisen kielen koukut ovat sen verran tuttuja, ettei niitä tarvitse liikaa pohtia. (Poikkeuksena tuo sågo, josta aion ottaa selvää joskus lähitulevaisuudessa.)
Pikkumies ei erityisemmin kielen oveluuteen tuntunut kiinnittävän huomiota - eikä edes yleensä suomea puhuvan kummitädin aksenttiin, jota hepun (niinikään suomenruotsia isänkielenään puhuva) 6-vuotias eno luonnehtii yleensä sanalla hassu. Kirjaa oli selvästi luettu kotonakin, sen verran hienosti hän osasi näyttää Nyytin joka kuvasta ja kommentoida kuvia muutenkin. Mörkö oli vähintään yhtä pelottavan kiehtova kuin itsestäni lapsena (joskin pitää muistaa lukea pojulle Pappan och havet sitten joskus, kun hän on isompi, jotta Mörkö kuvataan paljon sympaattisemmassa valossa). Nyytin iskiessä hampaansa Mörön jäiseen häntään kummitätikin sai kuulla maailman herttaisimman kikatuskohtauksen. :D Selvästi kovin juttu oli kuitenkin kuva hemulin juhlista, kun taas kummitäti kovin pitää kuvasta huilua soittavasta nuuskamuikkusesta. Ylipäätään Tove Janssonin fantastinen, yksityiskohtainen ja värikäs kuvitus hurmaa edelleen sekä lapsen että vähän aikuisemmankin lukijan.
Kirjan opetuksen analysointiin seuramieheni oli ehkä vähän liian nuori, mutta ilmeisesti sitäkin oli kotona sen verran pohdittu, että poika osasi kirjan eri vaiheissa nimetä Nyytin ujoksi ja araksi, myöhemmin rohkeaksi ja hienoksi ("Nytte fint!") ja lopulta onnelliseksi. Kirjan pointtinahan on - ainakin naiivisti lukien, pinnan alle (ts. sotatraumoihin) sen kummemmin porautumatta - se, miten jokainen voi ylittää itsensä, kunhan vain uskaltaa yrittää, ja toisaalta moderni versio lähimmäisenrakkaudesta, toisen auttamisesta (ja lohduttamisesta).
Ainoa, mikä (ääneen) lukijaa jäi häiritsemään, oli se, miten harvoin runoja ja loruja (ruotsiksi) lausuvan oli yllättävän vaikea päästä kiinni rytmiin. Aion syyttää siitä sitä, että olen opiskellut riikinruotsin ääntämistä, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että aivoni laskeskelevat koko ajan painollisia sanoja ja niiden aksentteja (sävelkulkua). Tai niin niiden ainakin pitäisi. :D
Kuka lohduttaisi Nyytiä? kuuluu jollain tapaa suomalaiseen skandinaaviseen yleissivistykseen. Tarinan teema ja motiivit ovat universaaleja, kieli ehdottoman kaunista, ja kuvitus hurmaa lukijan iästä, sukupuolesta, koulutustasosta ja yleisestä muumimielipiteestä huolimatta. Koko kirja tuntuu olevan yhtä taideteosta, johon teksti sulautuu yhtenä tasa-arvoisena osana.$
Författare: Jansson, Tove
Utgivningsåret: 1960
Originalnamnet: Vem ska trösta knyttet?
Språket: svenska
Betyg: 5/5
Min nästan 15-månadige gudson besökte mig för en vecka sedan. Jag fick boken som en slags gåva, och när lille gubben var så intresserad i den, så läste vi den. Eller så gjorde jag, på min hemska svenska, medan han satt i min famn. Som tur är att han är så ung att han inte märkte någonting konstigt med mitt uttal. (Han kommer från en finlandssvensk familj, medan jag knappast kan presentera mig på svenska. :D)
Den här gången var den första när jag läste boken på svenska, även om jag har läst nästan alla andra muminböcker på svenska redan innan jag tog studenten. Det var kanske bara bra. Det finns nämligen så väldigt mycket i boken som jag nu kunde analysera - och som jag inte hade förstått för fyra år sedan. Tack vare kursen i (svenska) språkhistoria blev det praktiskt taget inga problem med verbens konjunktiv- och pluralisformer eller andra arkaistiska drag i Janssons språk.
Min lille vän var särskilt intresserad i Janssons magnifika och färgglada bilder. Hans favorit lärde vara bilden på hemulens fest, medan jag tyckte kanske mest om bilden på en flöjtspelande mumrike. Det som är klart är det att Janssons unika bilder trollar både äldre och yngre läsare. Pojken är lite för ung att förstå historians själva poäng så bra, men kanske borde jag ändå påstå att en finne kan läsa boken på ett naivt sätt eller på ett historiskt sätt. Gör man det senare så märker man en hel massa krigstrauman lite här och där i boken.
När det gäller uttalet blev jag nästan förbannad av rytmen. :D Den är så finsk, men så försökte jag (förtvivlat) uttala det på det rikssvenska sättet (dvs. med akut och grav accent osv.). Det där måste jag faktiskt öva innan jag läser åt min lille kille igen. :D
Boken är ändå rätt söt och var och en som bor i Skandinavien borde läsa den. Temat och motiverna är universella, språket otroligt vackert och bilderna till och med vackrare. Det finns knappast någon som inte skulle älska Vem ska trösta knyttet?.