"..and write more letters that I'll never send"
Kimya Dawson - Nobodys Hippie on aika tän fiiliksen biisi.
Tai en mä tiedä. En tiedä, välttelenkö kaikella ahkeralla tekemiselläni fiiliksiäni vai eikö mua muka oikeesti häiritse. Enkä tiedä, mitä ajatella.
Tavallaan on hyvä, että asia selvisi. Enää ei tarvitse edes angstin alhossa miettiä, miksi, että oliko mussa jotain vikaa.
Mutta kyllä se silti kirpasee, kun saa kuulla, ettei kukaan olekaan rakastanut. On luullut, että olis vaan kasvettu erilleen ja sen takia se ei toiminut enää... Mutta totuus olikin se, ettei alussa vaan kliseisesti ilmaistuna rakkauden sokaisemana alussa tajunnut, että jokin oli vialla, ja myöhemmin ei halunnut ajatella asiaa, luuli että on vaan harhainen. Mutta ei. Toisaalta, kyllä mä siitä kysyin. Että mikä on hätänä. Mutta ei mulle koskaan vastattu. Sanottiin vaan ettei mikään. Että ei se sillä olis selvinnyt vaikka olisinkin myöntänyt sen itelleni ihan tosissaan.
Mutta mä en vaan voi ymmärtää, miksi joku haluaa valehdella rakastavansa ja elää kolme vuotta valheessa, tokan niistä niin että molemmat on henkisesti riekaleina, ja kolmannen lasikuvussa. Niin että ei puhuta, kun luulee ettei ole mitään puhuttavaa, ja ollaan vaan kavereita. Ja sitten saa kuulla, että se kaikki oli pelkkää valhetta. Ei se mua koskaan rakastanut. Ei niin kuin mä luulin.
Anteeks nyt vaan perhanan karkea kielenkäyttö, mutta vitun klassinen lesbokuvio, tä on perseestä. Ai että et tarkotuksella valehdellut, että sekotit ystävyyden ja rakkauden, tai et uskaltanut sanoa kun luulit etten tahtois olla tekemisissä kanssas ellei seurusteltaisi...
Ja sitten ollaan ahistuneita kun ei puhuta asioista, mutta hitto, milläs puhut kun ei tiedä että on jotain mistä puhua, tai jos toinen menee aivan umpilukkoon kun kysyy että mikä on. Kun ei uskalla kertoa miksi. Enkä mä vaan ymmärrä, miksei uskaltanut.
Mä luulin, että ne haavat olis jääneet siihen. Että ne olis jo arpeutuneet, ne asiat jääneet taakse. Ja sitten se kaikki kaivetaan mun naamalle ja kerrotaan, että joo, se kaikki tuska oli täysin turhaa ja olisi jäänyt tapahtumatta jos toisella olis ollut munaa kertoa ettei rakasta.
Mulla on nyt haavoittuneempi olo kuin sillon kun se loppui. Mä en tiedä, miten tä tulee vaikuttamaan mun elämään jatkossa. Mä en tiedä, uskallanko mä luottaa, olla rento taas. Mulla meni hyvä tovi itteni kasaamisessa sillon, ja nyt multa vietiin ajatus siitäkin, että joku ois joskus edes rakastanut mua. Multa vietiin mun kauniit muistot ja tehtiin huonoista entistä ikävämpiä. En mä voi muistella hyvällä jotain, mistä toinen on kärsinyt. Mulla ei siis ole niitä kauniitakaan hetkiä enää.
Ja kaiken lisäksi tä sai mut muutenkin kaivelemaan mun historiaa näitten asioitten suhteen.
Eka tapaus repi mua rajustikin ja siitä ei voi enää puhua, enkä mä oikeastaan koe tarvetta puhua siitä. Ehkä kaipaisin selitystä jälkimaininkeihin, ne kun mua eniten satutti. En edelleenkään kykene ymmärtämään, miten voin alkaa käydä sillä tavalla hermoille vain yrittämällä olla kiltti, niin kuin ystävän kuuluisikin. Sentään niistä ajoista oon saanut itsetunnon enkä enää mee maanrakoon ihan kaikesta. Uskallan sanoa, kun tiedän, että jokin ei ole oma vikani ja kun viha minua kohtaan on epäoikeutettua.
Sit tuli... Tä. Melkeen ironista miten mulle aina käy jotain tällasta, ihan kuin se, että rakastuisin johonkuhun iskisi niihin kamalat, polttavat stigmat... Mut mä en vaan voi ymmärtää, miksi toinen ei sanonut suoraan heti alussa, oltais säästytty niin paljolta... Hitto, jos siitä ei olis jo vuos, niin olisin aivan riekaleina... Ja voihan olla että mä hajoon tästäkin vielä, oon aika hidas reagoimaan.
Ja olihan tässä jo yks kolmaski... Naurattaa itteni melkeen. Vannotin itelleni, etten antais itteni rakastua, pitäisin vaan verkot veessä ikään kuin jos vaikka nappaiskin. Koitin olla herrasnaista ja mukavaa, ja tykkäsin ollakin, ei se sitä. Mut sit kun muutetaan viimeisiä kamoja vanhasta kämpästä, niin tulee puhelu. "Tota... Voitaisko me olla vaan kavereita?" Mä en ollu ees ottanut noita asioita mitenkään puheeksi, mutta täytyy myöntää, että olin ehtinyt olla vähän turhan toiveikas. Olin ehtinyt rakastua, vaikka vannoin itelleni, etten antais niin käydä, kun tiesin, että sattuu kun tippuu korkealta. Se puhelu tuli niin puskasta ettei mitään rajaa. En mä voinut siihen mitään muuta vastata kuin että "ööh, siis totta kai voidaan". Ja sit se puhelu loppu ja multa oli vedetty matto alta. Oon tavattoman kiitollinen, että se tyttö oli niin fiksu, että teki ton selväksi ennen kuin ehti käydä tapaus 2, mutta en mä sille mitään mahda että se sattuu silti. Ja se hoiti sen tosi fiksusti, ei vaan tökännyt tekstaria että "ei kiinnosta". Oon siitä tajuttoman kiitollinen. Ja se pyys vielä anteeks viestillä että töksäytti vaan ja me setvittiin se asia vielä ja mä pyysin anteeks jos olin ollut jotenkin tungetteleva tai jotain, mut en kuulemma ollut ja mä olin siitä tosi, tosi helpottunut. Mutta vaikka kaikki päättyikin sen suhteen... Vähemmän huonosti, niin sattuu silti. Ja nyt sillä on joku ihastus ja mä en ihan tiedä mitä ajatella siitäkään. No totta kai sillä saa olla ja mä oon iloinen sen puolesta jos se menee hyvin ja sen tukena jos ei, mutten mahda sille mitään, että pieni kaiherrus sydämessä sitä seuraa. Tulee mieleen yks häivähdyksenomainen tapaus menneisyydestä, mutta oon kiitollinen, että tä likka tais tajuta sen jo ennen mua ja hois sen tosi hyvin, täysin epäsuorasti, niin ettei mitään juuri ehtinytkään särkyä.
Kutsuuni ei koskaan ole vastattu, ja jos luulen niin käyneenkin, niin olen kuullut väärin. En tajua, mikä minua riivaa, kun aina tykästyn sellaisiin, jotka eivät tahdo elämäänsä kanssani jakaa. Pelkään jääväni yksin. En tahdo jäädä yksin.
Tai en mä tiedä. En tiedä, välttelenkö kaikella ahkeralla tekemiselläni fiiliksiäni vai eikö mua muka oikeesti häiritse. Enkä tiedä, mitä ajatella.
Tavallaan on hyvä, että asia selvisi. Enää ei tarvitse edes angstin alhossa miettiä, miksi, että oliko mussa jotain vikaa.
Mutta kyllä se silti kirpasee, kun saa kuulla, ettei kukaan olekaan rakastanut. On luullut, että olis vaan kasvettu erilleen ja sen takia se ei toiminut enää... Mutta totuus olikin se, ettei alussa vaan kliseisesti ilmaistuna rakkauden sokaisemana alussa tajunnut, että jokin oli vialla, ja myöhemmin ei halunnut ajatella asiaa, luuli että on vaan harhainen. Mutta ei. Toisaalta, kyllä mä siitä kysyin. Että mikä on hätänä. Mutta ei mulle koskaan vastattu. Sanottiin vaan ettei mikään. Että ei se sillä olis selvinnyt vaikka olisinkin myöntänyt sen itelleni ihan tosissaan.
Mutta mä en vaan voi ymmärtää, miksi joku haluaa valehdella rakastavansa ja elää kolme vuotta valheessa, tokan niistä niin että molemmat on henkisesti riekaleina, ja kolmannen lasikuvussa. Niin että ei puhuta, kun luulee ettei ole mitään puhuttavaa, ja ollaan vaan kavereita. Ja sitten saa kuulla, että se kaikki oli pelkkää valhetta. Ei se mua koskaan rakastanut. Ei niin kuin mä luulin.
Anteeks nyt vaan perhanan karkea kielenkäyttö, mutta vitun klassinen lesbokuvio, tä on perseestä. Ai että et tarkotuksella valehdellut, että sekotit ystävyyden ja rakkauden, tai et uskaltanut sanoa kun luulit etten tahtois olla tekemisissä kanssas ellei seurusteltaisi...
Ja sitten ollaan ahistuneita kun ei puhuta asioista, mutta hitto, milläs puhut kun ei tiedä että on jotain mistä puhua, tai jos toinen menee aivan umpilukkoon kun kysyy että mikä on. Kun ei uskalla kertoa miksi. Enkä mä vaan ymmärrä, miksei uskaltanut.
Mä luulin, että ne haavat olis jääneet siihen. Että ne olis jo arpeutuneet, ne asiat jääneet taakse. Ja sitten se kaikki kaivetaan mun naamalle ja kerrotaan, että joo, se kaikki tuska oli täysin turhaa ja olisi jäänyt tapahtumatta jos toisella olis ollut munaa kertoa ettei rakasta.
Mulla on nyt haavoittuneempi olo kuin sillon kun se loppui. Mä en tiedä, miten tä tulee vaikuttamaan mun elämään jatkossa. Mä en tiedä, uskallanko mä luottaa, olla rento taas. Mulla meni hyvä tovi itteni kasaamisessa sillon, ja nyt multa vietiin ajatus siitäkin, että joku ois joskus edes rakastanut mua. Multa vietiin mun kauniit muistot ja tehtiin huonoista entistä ikävämpiä. En mä voi muistella hyvällä jotain, mistä toinen on kärsinyt. Mulla ei siis ole niitä kauniitakaan hetkiä enää.
Ja kaiken lisäksi tä sai mut muutenkin kaivelemaan mun historiaa näitten asioitten suhteen.
Eka tapaus repi mua rajustikin ja siitä ei voi enää puhua, enkä mä oikeastaan koe tarvetta puhua siitä. Ehkä kaipaisin selitystä jälkimaininkeihin, ne kun mua eniten satutti. En edelleenkään kykene ymmärtämään, miten voin alkaa käydä sillä tavalla hermoille vain yrittämällä olla kiltti, niin kuin ystävän kuuluisikin. Sentään niistä ajoista oon saanut itsetunnon enkä enää mee maanrakoon ihan kaikesta. Uskallan sanoa, kun tiedän, että jokin ei ole oma vikani ja kun viha minua kohtaan on epäoikeutettua.
Sit tuli... Tä. Melkeen ironista miten mulle aina käy jotain tällasta, ihan kuin se, että rakastuisin johonkuhun iskisi niihin kamalat, polttavat stigmat... Mut mä en vaan voi ymmärtää, miksi toinen ei sanonut suoraan heti alussa, oltais säästytty niin paljolta... Hitto, jos siitä ei olis jo vuos, niin olisin aivan riekaleina... Ja voihan olla että mä hajoon tästäkin vielä, oon aika hidas reagoimaan.
Ja olihan tässä jo yks kolmaski... Naurattaa itteni melkeen. Vannotin itelleni, etten antais itteni rakastua, pitäisin vaan verkot veessä ikään kuin jos vaikka nappaiskin. Koitin olla herrasnaista ja mukavaa, ja tykkäsin ollakin, ei se sitä. Mut sit kun muutetaan viimeisiä kamoja vanhasta kämpästä, niin tulee puhelu. "Tota... Voitaisko me olla vaan kavereita?" Mä en ollu ees ottanut noita asioita mitenkään puheeksi, mutta täytyy myöntää, että olin ehtinyt olla vähän turhan toiveikas. Olin ehtinyt rakastua, vaikka vannoin itelleni, etten antais niin käydä, kun tiesin, että sattuu kun tippuu korkealta. Se puhelu tuli niin puskasta ettei mitään rajaa. En mä voinut siihen mitään muuta vastata kuin että "ööh, siis totta kai voidaan". Ja sit se puhelu loppu ja multa oli vedetty matto alta. Oon tavattoman kiitollinen, että se tyttö oli niin fiksu, että teki ton selväksi ennen kuin ehti käydä tapaus 2, mutta en mä sille mitään mahda että se sattuu silti. Ja se hoiti sen tosi fiksusti, ei vaan tökännyt tekstaria että "ei kiinnosta". Oon siitä tajuttoman kiitollinen. Ja se pyys vielä anteeks viestillä että töksäytti vaan ja me setvittiin se asia vielä ja mä pyysin anteeks jos olin ollut jotenkin tungetteleva tai jotain, mut en kuulemma ollut ja mä olin siitä tosi, tosi helpottunut. Mutta vaikka kaikki päättyikin sen suhteen... Vähemmän huonosti, niin sattuu silti. Ja nyt sillä on joku ihastus ja mä en ihan tiedä mitä ajatella siitäkään. No totta kai sillä saa olla ja mä oon iloinen sen puolesta jos se menee hyvin ja sen tukena jos ei, mutten mahda sille mitään, että pieni kaiherrus sydämessä sitä seuraa. Tulee mieleen yks häivähdyksenomainen tapaus menneisyydestä, mutta oon kiitollinen, että tä likka tais tajuta sen jo ennen mua ja hois sen tosi hyvin, täysin epäsuorasti, niin ettei mitään juuri ehtinytkään särkyä.
Kutsuuni ei koskaan ole vastattu, ja jos luulen niin käyneenkin, niin olen kuullut väärin. En tajua, mikä minua riivaa, kun aina tykästyn sellaisiin, jotka eivät tahdo elämäänsä kanssani jakaa. Pelkään jääväni yksin. En tahdo jäädä yksin.