Miks tä aina menee näin?
Niin paha olo.
Tahtoisin vaan käpertyä nurkkaan ja kuihtua pois.
Mut enhän mä semmoista ansaitsis. Se ois liian helppoa. En mä ansaitse semmosta. Helppoa. Mulla saa olla vaan vaikeeta. Ei mulla ilmeisesti kuulu olla kivaa.
Mä luulin, että se rakasti mua. Mun annettiin uskoa, että mä olisin jotain. Että mullakin olisi jotain arvoa.
Sitten mä teen tyhmiä virheitä. Ihan vitun tyhmiä virheitä. Paljon pieniä ja muutaman ison.
Ne isot kai oli niitä kohtalokkaita. En mä tiedä. Mä oon ihan sekasin. En mä tiedä haluanko mä ees ymmärtää. Kuitenkin sieltä vaan paljastuisi entistäkin raadollisemmin, miten syyllinen mä olen. Parempi olla tietämätön, niin ei satu enempää.
Ja silti mä tavallaan tahtoisin tietää. Tietää, mihin se rakkaus meni, minne katosi lämpö ja lempeys, miksi tilalle tuli jäisen kylmä hedonisti, joka ei osaa muuta kuin vaatia ja osoittaa, miten huonosti olen hoitanut kaiken ja miten perseellään kaikki on ja miten se kaikki on mun vika.
"Hakisit apua, mikset sä hae apua" jne
"Mähän haen apua"
"No must tuntuu ettei se sun apu riitä sulle"
VITTU EIKÖ SILLE MIKÄÄN RIITÄ
EI VARMAAN RIITTÄIS VAIKKA KÄVISIN KYMMENESSÄ SAATANAN TERAPIASSA JA SÖISIN KILON LÄÄKKEITÄ JOKA HELVETIN PÄIVÄ
_MIKÄÄN_EI_RIITÄ_
En oo ikinä tarpeeksi hyvä. En ikinä. En kellekään. Jo se on nähty moneen kertaan. Ihmiset, jotka on mulle tärkeitä, lähtee pois tai kääntää mulle selkänsä. Tai luo nahkansa ja antaa ymmärtää, että se heidän minänsä, jonka tunsin, olikin muka vain jotain saatanan maskia vaan.
Mä en vaan kestä kuulla joka välissä miten huono olen. Mä tiedän sen jo. Sitä ei tarvitse kertoa mulle. Eikö riitä, että mä itse inhoan itseäni? Miksi niittenkin täytyy alkaa inhota mua, joista mä eniten välitän?
En vaan jaksa.
En jaksa kuulla, miten sua "huolestuttaa kun et saa mitään aikaiseksi" tms.
Vittu, mähän saan mitään aikaiseksi. Mä saan mitään aikaiseksi. Mä teen asioita. Ihan oikeasti. Miks sun täytyy riistää usko siitäkin multa, mitätöidä kaikki mitä mä teen? Miks sulle ei riitä, mitä mä jo teen? Miks aina pitäis tehdä enemmän, nopeammin ja paremmin, aina olla mieliksi ja mukava ja tyyni kuin metsälampi?
En mä jaksa. En sillä määrällä vaatimuksia, mitä syydät mun niskaan. Mä romahdan. Ja silti sä kasaat mun päälle lisää painolastia, jaksat aina muistutella asioista ja pidät sitä vielä hyvänä asiana. Sama asia kuin ripustaisit mun selkään rinkan täynnä lyijylevyjä ja kiipeäisit sen päälle "tasapainottamaan".
Mä tahdon pois.
Mä tahdon kadota.
Miksen mä saa kadota?
Miks mun pitää rakastaa ihmistä, joka saa mut ilta toisensa jälkeen tuntemaan oloni aivan hirveäksi?
Miksi kuitenkin aina välillä saan toivonpilkahduksia, joista tulee hyvä mieli, ja jotka antaa mulle toivoa tulevaan?
Miks se ihminen ei voi sanoa, rakastaako vai ei? Miks mun täytyy elää tässä raastavassa epävarmuudessa koko helvetin ajan? Miks mikään ei oo selkeää?
Pahinta tässä on, etten oo mitään ilman sitä. En niin yhtään mitään. Melkeen kaikki mun ystävät täällä on alun perin sen ystäviä. Toisinaan tuntuu, että vaikka ne ihmiset on tosi mukavia jne, mua siedetään vaan, koska tuun sen kylkiäisenä. Mä en ole mitään. Mä oon vaan se tyhmä, nolo luuseri, joka on tuppautunut mukaan ja aiheuttaa kiusaantuneita hiljaisuuksia.
Ja kaiken lisäksi olen menettänyt kontaktia vanhoihin ystäviini. Osa siitä tuntuu hyvältä, osa pahalta. Pääosin olen onneksi saanut kasattua ne kontaktit takaisin, mutta silti on semmoinen olo, että välillä on ikuisesti jonkinlainen railo. Olen sielläkin, missä minusta tuli minä, hylkiö, karkuri ja rikkuri, jota katsotaan kummasti.
Missään en ole kotonani enää.
Se ihminen, josta eniten välitän, ei välitä minusta. Ei välitä siitä, mitä minulle kuuluu. On erikseen sanonut, etten voi puhua hänelle omasta pahasta olostani, koska se "häiritsee hänen paranemistaan eikä hän masentuneena voi kantaa toisenkin huolia". En mä ole pyytänyt kantamaan huoliani. En mä ole pyytänyt sua nalkuttamaan avun hankkimisesta. Mutta hitto vie, kun edes kuuntelisit. Edes olisit siinä ja antaisit mulla olla paha olla, etkä olisi heti tyrkyttämässä ammattiapua.
Mä tahdon vaan olla. Mikä siinä on niin vaikeaa vaan olla siinä ja kuunnella?
Ja jos se häiritsee niin hirveästi hänen paranemistaan, miksi ei sitten häiritse, jos joku muu sanoo, että hänellä on rankkaa? Siihen kyllä suhtaudut ihan fiksusti.
Ja jos keskittyy vaan koko ajan omaan paranemiseensa ja itseensä, itseensä, itseensä, herää joku päivä norsunluutornistaan ja huomaa, ettei ketään ole siinä ympärillä. Nekin, jotka ovat jääneet, ovat nääntyneet tornisi juureen, kun olet imenyt heistä kaiken energian, vaatinut huomiota ja tukea ja ties mitä, mutta kun sinulta pyytäisi vastapalvelua, ei kummasti kuulu kuin naljailua tai nalkutusta tai ammattiavun tyrkytystä. Se on kaikkea muuta kuin palkitsevaa.
En jaksa enää kauaa. En tahtoisi jaksaa. Mutta kai minä silti vaan jatkan jaksamista ja itseni ja oman huonon käytökseni loputonta häpeämistä ja sydämeni rinnasta irti raastamista.
Koska mä rakastan sua ja vika voi olla vaan mussa. Mä en jostain syystä enää ansaitse kiltteyttä ja mukavuutta, ja mitä muutakaan siinä voi kuin itkeä että mitä on tehnyt väärin ja pyytää tuhannesti anteeksi sitä mitä tietää tehneensä väärin? Miksei sekään silti auta?
Uhraan itseni alttarillasi etkä sinä tahdo edes katsoa kohti. Se on mielettömän musertavaa.
Tahtoisin vaan käpertyä nurkkaan ja kuihtua pois.
Mut enhän mä semmoista ansaitsis. Se ois liian helppoa. En mä ansaitse semmosta. Helppoa. Mulla saa olla vaan vaikeeta. Ei mulla ilmeisesti kuulu olla kivaa.
Mä luulin, että se rakasti mua. Mun annettiin uskoa, että mä olisin jotain. Että mullakin olisi jotain arvoa.
Sitten mä teen tyhmiä virheitä. Ihan vitun tyhmiä virheitä. Paljon pieniä ja muutaman ison.
Ne isot kai oli niitä kohtalokkaita. En mä tiedä. Mä oon ihan sekasin. En mä tiedä haluanko mä ees ymmärtää. Kuitenkin sieltä vaan paljastuisi entistäkin raadollisemmin, miten syyllinen mä olen. Parempi olla tietämätön, niin ei satu enempää.
Ja silti mä tavallaan tahtoisin tietää. Tietää, mihin se rakkaus meni, minne katosi lämpö ja lempeys, miksi tilalle tuli jäisen kylmä hedonisti, joka ei osaa muuta kuin vaatia ja osoittaa, miten huonosti olen hoitanut kaiken ja miten perseellään kaikki on ja miten se kaikki on mun vika.
"Hakisit apua, mikset sä hae apua" jne
"Mähän haen apua"
"No must tuntuu ettei se sun apu riitä sulle"
VITTU EIKÖ SILLE MIKÄÄN RIITÄ
EI VARMAAN RIITTÄIS VAIKKA KÄVISIN KYMMENESSÄ SAATANAN TERAPIASSA JA SÖISIN KILON LÄÄKKEITÄ JOKA HELVETIN PÄIVÄ
_MIKÄÄN_EI_RIITÄ_
En oo ikinä tarpeeksi hyvä. En ikinä. En kellekään. Jo se on nähty moneen kertaan. Ihmiset, jotka on mulle tärkeitä, lähtee pois tai kääntää mulle selkänsä. Tai luo nahkansa ja antaa ymmärtää, että se heidän minänsä, jonka tunsin, olikin muka vain jotain saatanan maskia vaan.
Mä en vaan kestä kuulla joka välissä miten huono olen. Mä tiedän sen jo. Sitä ei tarvitse kertoa mulle. Eikö riitä, että mä itse inhoan itseäni? Miksi niittenkin täytyy alkaa inhota mua, joista mä eniten välitän?
En vaan jaksa.
En jaksa kuulla, miten sua "huolestuttaa kun et saa mitään aikaiseksi" tms.
Vittu, mähän saan mitään aikaiseksi. Mä saan mitään aikaiseksi. Mä teen asioita. Ihan oikeasti. Miks sun täytyy riistää usko siitäkin multa, mitätöidä kaikki mitä mä teen? Miks sulle ei riitä, mitä mä jo teen? Miks aina pitäis tehdä enemmän, nopeammin ja paremmin, aina olla mieliksi ja mukava ja tyyni kuin metsälampi?
En mä jaksa. En sillä määrällä vaatimuksia, mitä syydät mun niskaan. Mä romahdan. Ja silti sä kasaat mun päälle lisää painolastia, jaksat aina muistutella asioista ja pidät sitä vielä hyvänä asiana. Sama asia kuin ripustaisit mun selkään rinkan täynnä lyijylevyjä ja kiipeäisit sen päälle "tasapainottamaan".
Mä tahdon pois.
Mä tahdon kadota.
Miksen mä saa kadota?
Miks mun pitää rakastaa ihmistä, joka saa mut ilta toisensa jälkeen tuntemaan oloni aivan hirveäksi?
Miksi kuitenkin aina välillä saan toivonpilkahduksia, joista tulee hyvä mieli, ja jotka antaa mulle toivoa tulevaan?
Miks se ihminen ei voi sanoa, rakastaako vai ei? Miks mun täytyy elää tässä raastavassa epävarmuudessa koko helvetin ajan? Miks mikään ei oo selkeää?
Pahinta tässä on, etten oo mitään ilman sitä. En niin yhtään mitään. Melkeen kaikki mun ystävät täällä on alun perin sen ystäviä. Toisinaan tuntuu, että vaikka ne ihmiset on tosi mukavia jne, mua siedetään vaan, koska tuun sen kylkiäisenä. Mä en ole mitään. Mä oon vaan se tyhmä, nolo luuseri, joka on tuppautunut mukaan ja aiheuttaa kiusaantuneita hiljaisuuksia.
Ja kaiken lisäksi olen menettänyt kontaktia vanhoihin ystäviini. Osa siitä tuntuu hyvältä, osa pahalta. Pääosin olen onneksi saanut kasattua ne kontaktit takaisin, mutta silti on semmoinen olo, että välillä on ikuisesti jonkinlainen railo. Olen sielläkin, missä minusta tuli minä, hylkiö, karkuri ja rikkuri, jota katsotaan kummasti.
Missään en ole kotonani enää.
Se ihminen, josta eniten välitän, ei välitä minusta. Ei välitä siitä, mitä minulle kuuluu. On erikseen sanonut, etten voi puhua hänelle omasta pahasta olostani, koska se "häiritsee hänen paranemistaan eikä hän masentuneena voi kantaa toisenkin huolia". En mä ole pyytänyt kantamaan huoliani. En mä ole pyytänyt sua nalkuttamaan avun hankkimisesta. Mutta hitto vie, kun edes kuuntelisit. Edes olisit siinä ja antaisit mulla olla paha olla, etkä olisi heti tyrkyttämässä ammattiapua.
Mä tahdon vaan olla. Mikä siinä on niin vaikeaa vaan olla siinä ja kuunnella?
Ja jos se häiritsee niin hirveästi hänen paranemistaan, miksi ei sitten häiritse, jos joku muu sanoo, että hänellä on rankkaa? Siihen kyllä suhtaudut ihan fiksusti.
Ja jos keskittyy vaan koko ajan omaan paranemiseensa ja itseensä, itseensä, itseensä, herää joku päivä norsunluutornistaan ja huomaa, ettei ketään ole siinä ympärillä. Nekin, jotka ovat jääneet, ovat nääntyneet tornisi juureen, kun olet imenyt heistä kaiken energian, vaatinut huomiota ja tukea ja ties mitä, mutta kun sinulta pyytäisi vastapalvelua, ei kummasti kuulu kuin naljailua tai nalkutusta tai ammattiavun tyrkytystä. Se on kaikkea muuta kuin palkitsevaa.
En jaksa enää kauaa. En tahtoisi jaksaa. Mutta kai minä silti vaan jatkan jaksamista ja itseni ja oman huonon käytökseni loputonta häpeämistä ja sydämeni rinnasta irti raastamista.
Koska mä rakastan sua ja vika voi olla vaan mussa. Mä en jostain syystä enää ansaitse kiltteyttä ja mukavuutta, ja mitä muutakaan siinä voi kuin itkeä että mitä on tehnyt väärin ja pyytää tuhannesti anteeksi sitä mitä tietää tehneensä väärin? Miksei sekään silti auta?
Uhraan itseni alttarillasi etkä sinä tahdo edes katsoa kohti. Se on mielettömän musertavaa.