aarre barcelonassa? ja muuta pohdintaa.
Tänään
Aamupirtelöön lorautettu kookosmaito pilasi aiheuttamallaan pahoinvoinnilla aamusalisuunnitelmat. En tajuu, miksi sitäkin (kookosmaitoa) piti taas kokeilla, kun olen saman pahoinvoinnin aiemminkin huomannut. Se on vaan jännä, ettei aiemmin ole mitään oireita ollut, vaikka äiti käytti kotona kookosmaitua jatkuvasti. (Ehkäpä ero on laadussa ja määrissä.)
No, olen käyttänyt aamun sitten etsimällä turhaan rakkausrunot.com:iin vuonna nakki luomaani käyttäjätunnusta (huomasin FB:n kautta, että jotkut kirjoittavat sinne edelleen enemmän tai vähemmän aktiivisesti). Luulen muistavani nickin suurin piirtein, mutta mistään en löydä mitään jälkiä käyttäjätilin olemassaolosta. Toisaalta hyvä niin, en tiedä ovatko nuo sellaisia asioita, joihin haluan ikinä palatakaan.
Kohta on pakko lähteä ulos (PITKÄLLE) kävelylle. Muuten ei lähde päivä ollenkaan käyntiin. Kaikkina muina vuodenaikoina tuokaan ei olisi mikään vaikeus. Ei kai nytkään, jos pukisi oikeanlaiset vaatteet päälle. Voisi istahtaa kesken matkan hankeen tai puiston penkille miettimään. Ihmettelemään. Ei huvita lähteä ulos päättömälle kierrokselle. Sylittömään ankeuteen. Jos tiedätte mitä tarkoitan.
Kirjoitin myös muutaman kappaleen artikkeliin, jonka ajankohtaisuus on vasta puolen vuoden päästä... Puolen vuoden päästä (allekin) olen Kolumbiassa. Lienenkö maininnutkaan vielä lj:n puolella? Varmasti, ei voi olla, ettenkö olisi?
Kuuntelen uutta Josh Rousea ja diggailen.
Eilen
Tein/sain aamulla loistavan oivalluksen. Niin kirkkaan ja selvän, että siitä oli ilmoitettava futaajalle hetimmiten. Koska muuten nämä asiat jäävät. Eikä se aina ole hyvä juttu. (Eikä kyllä aina huonokaan.) Ei vahvistanut poika oivallustani, mutta selkisi, että on edelleen Barcelonassa (luulin, että olisi jo palannut/palaamassa muun joukkueen kanssa; en voi sille mitään, seuraan nykyään tiheämmin myös FC JJK:n puuhia), on viihtynyt Jklssä niin, että tuu vaiks käymää. En jälkimmäistä kommentoinut, mitäpä tuollaisia heittoja. Mutta kiteytin omat kuulumiseni kuvaavasti: "Turun kadut ovat vihollismielisiä ja talvi murha." Se on, sen näkee naamastani.
Lienenkö kertonut sitäkään täällä, että kesällä tehdään perheen kanssa viikon matka nimenomaan Barcelonaan. Äiti tarttui ehdotukseeni, että menisivät tänä kesänä mieluummin Espanjaan kuin Yhdysvaltoihin. Ottavat minut nyt mukaan, kerran kohdetta keksin ehdottaa. Lennot varattiin tammikuussa (mennään vanhempien rahoilla, niin ei auta isälle selittää, kuinka hauskempaa olisi junamatkailu).
Mutta niin, poika on aina minua edellä. Se on kohtalo tai jotain. Joukkueen talvileiri Barcelonassa. Pojan on oltava minua niin henkis-emotionaalisissa, elämänfilosofisissa oivalluksissa kuin matkustuskohteissakin aina askeleen edellä. Se on määrätty.
Toivuttuani (kuvitteellisesta) kateuskohtauksesta keksin illalla oivan ajatuksen: pyysin poikaa jemmaamaan jonnekin Barcelonaan löydettäväksi viestin/aarteen/esineen - sellaisen ja niin, että säilyy, tietenkin. Kuinka siistiä se ois. En tiedä kuinka tää juttu toteutuu, mutta futaajan jotenkin tuntien... Ei se olisi Fudiksenpelaaja, ellei se tarttuisi haasteeseen.
Muuten viime aikojen tunnelmista: Olen tajunnut viime aikoina, että kyllä joo mulla olis ns. vientiä. Niin, että itseäni henkilökohtaisesti ällöttää (ja hämmentää, niin kuin aina). Että se että olen yksin on kyllä jonkin sortin valinta, vaikkei tietoinen. Kyllä mää haluaisin päästä eteenpäin, antaa jollekulle tilaisuuden - mutta kyllä sitä nyt useimmista ihmisistä aistii, että "ei". Onko se nirsoutta? Emmää sanois.
Mulla taitaa olla tiedossa treffit jonkun tangoa laulavan nummelalaisen Mikon kanssa joku päivä, kun hän tulee Turkuun (tai oikeammin Kaarinaan). Tiedänhän mä, ettei siinä ole mitään järkeä - meillä kahdella ei ole minkäänlaisia romanttisia mahdollisuuksia - mut me bondailtiin Ian Brownin keikan jälkeisenä aamuyönä Kampin liniksellä joogasta ja vapaudesta ja sellaisista asioista, joista oli ihan kiva jutella. Lupauduin kupposelle, jos on muutenkin tännepäin tulossa, vaikka karsastinkin sanaa "treffit".
Moraalinen ongelma: onko oikein "treffailla", jos tietää, että siellä sydämessä on kuitenkin joku toinen? Siellä on, enkä tiedä koska ikinä pääsen siitä yli. Tarviin jonkun toisen, joka vaan yksinkertaisesti vetää jalat alta, pikkusievä tykkäily kun ei kanna. En ole suudellut, halannut (taas romanttisessa mielessä), saatika harrastanut mitään intiimimpää kenenkään miehen kanssa sitten... jaa-a, tammikuun hyvästijättöhalauksia pelaajan kanssa ei lasketa. Mä en vaan pysty. Mitä nyt Ian Brown -iltana jouduin hyvin ikävän kopeloinnin kohteeksi (kyseessä ei siis se nummelalainen kuitenkaan), mikä kyllä mua vähän järkyttikin.
Sitten sitä kuitenkin miettii, että mitä jos olenkin nyt tällä hetkellä vain niin sulkeutunut, liian sulkeutunut huomatakseni tilaisuuden johonkin suurempaan jonkun toisen kanssa? Että ehkä pitäisi antaa mahdollisuus jollekulle, joka selvästi on kiinnostunut minusta - jostakin kumman syystä. Ehkä jos tutustuisin muihinkin paremmin, sieltä alta löytyisi joku toinen kaunis sielu?
Silti edelleenkin elän siinä luulossa, että Oikean ihmisen tuntee. Ei se ole sitä, että pystyy intohimoisestikin keskustelemaan jostain molempia innostavasta aiheesta. Oikean ihmisen kanssa se jokin on sanatonta. Mä olen tuntenut sen - eikä takaisin tunteettomuuteen voi palata. Ei vaan voi.
--
Päivän mietelause "Olen mitä olen"-blogissa.
Aamupirtelöön lorautettu kookosmaito pilasi aiheuttamallaan pahoinvoinnilla aamusalisuunnitelmat. En tajuu, miksi sitäkin (kookosmaitoa) piti taas kokeilla, kun olen saman pahoinvoinnin aiemminkin huomannut. Se on vaan jännä, ettei aiemmin ole mitään oireita ollut, vaikka äiti käytti kotona kookosmaitua jatkuvasti. (Ehkäpä ero on laadussa ja määrissä.)
No, olen käyttänyt aamun sitten etsimällä turhaan rakkausrunot.com:iin vuonna nakki luomaani käyttäjätunnusta (huomasin FB:n kautta, että jotkut kirjoittavat sinne edelleen enemmän tai vähemmän aktiivisesti). Luulen muistavani nickin suurin piirtein, mutta mistään en löydä mitään jälkiä käyttäjätilin olemassaolosta. Toisaalta hyvä niin, en tiedä ovatko nuo sellaisia asioita, joihin haluan ikinä palatakaan.
Kohta on pakko lähteä ulos (PITKÄLLE) kävelylle. Muuten ei lähde päivä ollenkaan käyntiin. Kaikkina muina vuodenaikoina tuokaan ei olisi mikään vaikeus. Ei kai nytkään, jos pukisi oikeanlaiset vaatteet päälle. Voisi istahtaa kesken matkan hankeen tai puiston penkille miettimään. Ihmettelemään. Ei huvita lähteä ulos päättömälle kierrokselle. Sylittömään ankeuteen. Jos tiedätte mitä tarkoitan.
Kirjoitin myös muutaman kappaleen artikkeliin, jonka ajankohtaisuus on vasta puolen vuoden päästä... Puolen vuoden päästä (allekin) olen Kolumbiassa. Lienenkö maininnutkaan vielä lj:n puolella? Varmasti, ei voi olla, ettenkö olisi?
Kuuntelen uutta Josh Rousea ja diggailen.
Eilen
Tein/sain aamulla loistavan oivalluksen. Niin kirkkaan ja selvän, että siitä oli ilmoitettava futaajalle hetimmiten. Koska muuten nämä asiat jäävät. Eikä se aina ole hyvä juttu. (Eikä kyllä aina huonokaan.) Ei vahvistanut poika oivallustani, mutta selkisi, että on edelleen Barcelonassa (luulin, että olisi jo palannut/palaamassa muun joukkueen kanssa; en voi sille mitään, seuraan nykyään tiheämmin myös FC JJK:n puuhia), on viihtynyt Jklssä niin, että tuu vaiks käymää. En jälkimmäistä kommentoinut, mitäpä tuollaisia heittoja. Mutta kiteytin omat kuulumiseni kuvaavasti: "Turun kadut ovat vihollismielisiä ja talvi murha." Se on, sen näkee naamastani.
Lienenkö kertonut sitäkään täällä, että kesällä tehdään perheen kanssa viikon matka nimenomaan Barcelonaan. Äiti tarttui ehdotukseeni, että menisivät tänä kesänä mieluummin Espanjaan kuin Yhdysvaltoihin. Ottavat minut nyt mukaan, kerran kohdetta keksin ehdottaa. Lennot varattiin tammikuussa (mennään vanhempien rahoilla, niin ei auta isälle selittää, kuinka hauskempaa olisi junamatkailu).
Mutta niin, poika on aina minua edellä. Se on kohtalo tai jotain. Joukkueen talvileiri Barcelonassa. Pojan on oltava minua niin henkis-emotionaalisissa, elämänfilosofisissa oivalluksissa kuin matkustuskohteissakin aina askeleen edellä. Se on määrätty.
Toivuttuani (kuvitteellisesta) kateuskohtauksesta keksin illalla oivan ajatuksen: pyysin poikaa jemmaamaan jonnekin Barcelonaan löydettäväksi viestin/aarteen/esineen - sellaisen ja niin, että säilyy, tietenkin. Kuinka siistiä se ois. En tiedä kuinka tää juttu toteutuu, mutta futaajan jotenkin tuntien... Ei se olisi Fudiksenpelaaja, ellei se tarttuisi haasteeseen.
Muuten viime aikojen tunnelmista: Olen tajunnut viime aikoina, että kyllä joo mulla olis ns. vientiä. Niin, että itseäni henkilökohtaisesti ällöttää (ja hämmentää, niin kuin aina). Että se että olen yksin on kyllä jonkin sortin valinta, vaikkei tietoinen. Kyllä mää haluaisin päästä eteenpäin, antaa jollekulle tilaisuuden - mutta kyllä sitä nyt useimmista ihmisistä aistii, että "ei". Onko se nirsoutta? Emmää sanois.
Mulla taitaa olla tiedossa treffit jonkun tangoa laulavan nummelalaisen Mikon kanssa joku päivä, kun hän tulee Turkuun (tai oikeammin Kaarinaan). Tiedänhän mä, ettei siinä ole mitään järkeä - meillä kahdella ei ole minkäänlaisia romanttisia mahdollisuuksia - mut me bondailtiin Ian Brownin keikan jälkeisenä aamuyönä Kampin liniksellä joogasta ja vapaudesta ja sellaisista asioista, joista oli ihan kiva jutella. Lupauduin kupposelle, jos on muutenkin tännepäin tulossa, vaikka karsastinkin sanaa "treffit".
Moraalinen ongelma: onko oikein "treffailla", jos tietää, että siellä sydämessä on kuitenkin joku toinen? Siellä on, enkä tiedä koska ikinä pääsen siitä yli. Tarviin jonkun toisen, joka vaan yksinkertaisesti vetää jalat alta, pikkusievä tykkäily kun ei kanna. En ole suudellut, halannut (taas romanttisessa mielessä), saatika harrastanut mitään intiimimpää kenenkään miehen kanssa sitten... jaa-a, tammikuun hyvästijättöhalauksia pelaajan kanssa ei lasketa. Mä en vaan pysty. Mitä nyt Ian Brown -iltana jouduin hyvin ikävän kopeloinnin kohteeksi (kyseessä ei siis se nummelalainen kuitenkaan), mikä kyllä mua vähän järkyttikin.
Sitten sitä kuitenkin miettii, että mitä jos olenkin nyt tällä hetkellä vain niin sulkeutunut, liian sulkeutunut huomatakseni tilaisuuden johonkin suurempaan jonkun toisen kanssa? Että ehkä pitäisi antaa mahdollisuus jollekulle, joka selvästi on kiinnostunut minusta - jostakin kumman syystä. Ehkä jos tutustuisin muihinkin paremmin, sieltä alta löytyisi joku toinen kaunis sielu?
Silti edelleenkin elän siinä luulossa, että Oikean ihmisen tuntee. Ei se ole sitä, että pystyy intohimoisestikin keskustelemaan jostain molempia innostavasta aiheesta. Oikean ihmisen kanssa se jokin on sanatonta. Mä olen tuntenut sen - eikä takaisin tunteettomuuteen voi palata. Ei vaan voi.
--
Päivän mietelause "Olen mitä olen"-blogissa.