r.i.p.
olen halunnut kirjoittaa tästä jo pari viikkoa, tuntuu että on kiire merkitä asioita muistiin ennenkuin ne unohtuvat lopullisesti. tänään tuntuu jotenkin sopivalta kirjoittaa surullisista asioista, en tiedä miksi, on onnellinen päivä. ehkä siksi että tulee selvästi kevät ja se, kuten syksykin, on muisteluaikaa.
kuulin pari viikkoa sitten taas yhden ystävän kuolemasta. tai ehkä ystävä on väärä sana, joskus viime vuonna kaveripano, sen jälkeen lähinnä biletuttu. kuitenkin joku jonka kanssa olen jakanut monta muistamisen arvoista hetkeä, kummallista häröilyä mutta myös pitkiä rauhallisia keskusteluja. tiedän että e oli kohdellut monia tosi kusipäisesti, mutta minulla ei ole siitä ainuttakaan huonoa muistoa. enimmäkseen muistan hassuja pieniä asioita, sen tavan sanoa aamulla "huomenta hunaja", sen miten se kehui ulkonäössäni sellaisia asioita joihin kukaan muu ei ole koskaan kiinnittänyt huomiota: sitä että lonkkaluut näkyvät, pieniä varpaita, vielä jotain minkä olen jo unohtanut enkä saa koskaan tietää, ei ole enää ketään keneltä kysyä. muistan miten sen selkärangassa tuntui hieroessa ihan selvästi pieni mutka, ei ihme että selkä oli aina kipeä.
muistan miten se eräänä joulupäivänä soitti ja kutsui itsensä kylään, meillä oli vielä joulusiivous menossa, ripustimme kaikki kolme yhdessä pyykkiä kuivumaan, leivoimme mokkapaloja ja koristelimme pipareita, nauroimme ja juttelimme, katoimme pöytään edellisen päivän juhla-aterialta jääneitä herkkuja. tuntui oikealta kodilta ja joululta, aattona vanhempien luona en ollut osannut olla, syöminen, puhuminen ja ajatteleminenkin oli tuntunut vaikealta.
on outo ajatus että e on nyt kokonaan poissa, etten näe sitä enää ikinä, kuule sen kaksimielisiä vitsejä ("ai mitenniin kaksimielinen? mä olen harvinaisen yksimielinen, ei mun sanomisia _voi_ tulkita mitenkään siveellisesti!"). näin sen viimeksi uutenavuonna enkä edes muista koska sitä ennen, moikkasin ohimennen, halasin, lupasin tulla ihan kohta vaihtamaan perusteellisemmat kuulumiset, sillä hetkellä oli kiire jonnekin. se ehti mennä ennenkuin palasin, tai minä unohdin palata, tai en tiedä mitä. luulen että viimeinen asia mitä sanoin sille oli "hei usko jo, mun perse on nykyisin yksityisomaisuutta!" :D
ja nyt se on kuollut, alkoholia ja bentsoja kai, jostain syystä minulla on ihan selvä kuva siitä miltä huoneen on täytynyt näyttää, tietokone päällä, tuolilla kasa vaatteita, e sängyllä toinen käsi valahtaneena sivulle, suu vähän auki niinkuin sillä oli aina nukkuessaan, vaatteet päällä, farkut ja vaalea teepaita, farkuista nappi auki, sukat makkaralla. lyhyet hiukset vähän pörrössä. en tietenkään tiedä, tuskin se noin oikeasti oli, mutta kuvittelen. aluksi tuo kuva palasi joskus mieleen kun olin iloinen, tuntui aavistuksen väärältä olla hyväntuulinen kun joku on kuollut. pikkuhiljaa ajatukseen tottuu, niinkuin on tottunut kaikkien muidenkin kohdalla, ja nyt suren jo ehkä enemmän sitä että tiedän joutuvani kirjoittamaan näin vielä monesta sellaisestakin joka on läheisempi. enimmäkseen pystyn hyväksymään sen ettei kannata pelätä rakkaidensa puolesta kun ei siitä ole mitään apua, pystyn kuuntelemaan ja kertomaan hurjia tarinoita läheltäpititilanteista ja nauramaan niille. mutta välillä pelkään, pelkään ihan hirveästi milloin kenenkin puolesta, tietysti eniten sen puolesta joka on tärkein.
kuulin pari viikkoa sitten taas yhden ystävän kuolemasta. tai ehkä ystävä on väärä sana, joskus viime vuonna kaveripano, sen jälkeen lähinnä biletuttu. kuitenkin joku jonka kanssa olen jakanut monta muistamisen arvoista hetkeä, kummallista häröilyä mutta myös pitkiä rauhallisia keskusteluja. tiedän että e oli kohdellut monia tosi kusipäisesti, mutta minulla ei ole siitä ainuttakaan huonoa muistoa. enimmäkseen muistan hassuja pieniä asioita, sen tavan sanoa aamulla "huomenta hunaja", sen miten se kehui ulkonäössäni sellaisia asioita joihin kukaan muu ei ole koskaan kiinnittänyt huomiota: sitä että lonkkaluut näkyvät, pieniä varpaita, vielä jotain minkä olen jo unohtanut enkä saa koskaan tietää, ei ole enää ketään keneltä kysyä. muistan miten sen selkärangassa tuntui hieroessa ihan selvästi pieni mutka, ei ihme että selkä oli aina kipeä.
muistan miten se eräänä joulupäivänä soitti ja kutsui itsensä kylään, meillä oli vielä joulusiivous menossa, ripustimme kaikki kolme yhdessä pyykkiä kuivumaan, leivoimme mokkapaloja ja koristelimme pipareita, nauroimme ja juttelimme, katoimme pöytään edellisen päivän juhla-aterialta jääneitä herkkuja. tuntui oikealta kodilta ja joululta, aattona vanhempien luona en ollut osannut olla, syöminen, puhuminen ja ajatteleminenkin oli tuntunut vaikealta.
on outo ajatus että e on nyt kokonaan poissa, etten näe sitä enää ikinä, kuule sen kaksimielisiä vitsejä ("ai mitenniin kaksimielinen? mä olen harvinaisen yksimielinen, ei mun sanomisia _voi_ tulkita mitenkään siveellisesti!"). näin sen viimeksi uutenavuonna enkä edes muista koska sitä ennen, moikkasin ohimennen, halasin, lupasin tulla ihan kohta vaihtamaan perusteellisemmat kuulumiset, sillä hetkellä oli kiire jonnekin. se ehti mennä ennenkuin palasin, tai minä unohdin palata, tai en tiedä mitä. luulen että viimeinen asia mitä sanoin sille oli "hei usko jo, mun perse on nykyisin yksityisomaisuutta!" :D
ja nyt se on kuollut, alkoholia ja bentsoja kai, jostain syystä minulla on ihan selvä kuva siitä miltä huoneen on täytynyt näyttää, tietokone päällä, tuolilla kasa vaatteita, e sängyllä toinen käsi valahtaneena sivulle, suu vähän auki niinkuin sillä oli aina nukkuessaan, vaatteet päällä, farkut ja vaalea teepaita, farkuista nappi auki, sukat makkaralla. lyhyet hiukset vähän pörrössä. en tietenkään tiedä, tuskin se noin oikeasti oli, mutta kuvittelen. aluksi tuo kuva palasi joskus mieleen kun olin iloinen, tuntui aavistuksen väärältä olla hyväntuulinen kun joku on kuollut. pikkuhiljaa ajatukseen tottuu, niinkuin on tottunut kaikkien muidenkin kohdalla, ja nyt suren jo ehkä enemmän sitä että tiedän joutuvani kirjoittamaan näin vielä monesta sellaisestakin joka on läheisempi. enimmäkseen pystyn hyväksymään sen ettei kannata pelätä rakkaidensa puolesta kun ei siitä ole mitään apua, pystyn kuuntelemaan ja kertomaan hurjia tarinoita läheltäpititilanteista ja nauramaan niille. mutta välillä pelkään, pelkään ihan hirveästi milloin kenenkin puolesta, tietysti eniten sen puolesta joka on tärkein.