Sur le fil
Lumihiutaleet leijuivat hiljaa peittäen maan valkeaan vaippaan. Harmaa kaupunki peittyi kauniiseen valkeaan huntuun ja näytti kaiken kauneutensa himmeiden kynttilöiden loistaessa harmaiden kerrostalojen ikkunoista. Kynttilät näyttivät kutsuvan luokseen, kuin tanssivat tulikeijut, jotka viekoittelevasti pyörähdellen tulisivat saattamaan vielä monta ihmistä turmioon. Lumihiutaleiden leijailessa hiljaa maahan, näkyi keskellä harmaan kaupungin nyt jo valkoista aukiota hahmo. Kiviset silmät tuijottivat eteensä huokuen maailman julmuuden synnyttämää tuskaa. Pieni harmaa poika katsoi taivaalle. Hänen graniitinharmaat kätensä olivat pojan rinnalla, kuin tämä olisi suojautunut kylmältä. Jos tämä pieni poika olisi koskaan osannut itkeä, hän olisi varmasti itkenyt ihmisiä. Ihmiset eivät koskaan huomanneet pientä harmaata poikaa, joka katsoi taivaalle hyvin surullisen näköisenä. Kukaan ei ollut oikeastaan koskaan välittänyt pienestä pojasta, joka vain katsoi taivaalle. Vain linnut olivat joskus pysähtyneet katsomaan pientä harmaata poikaa. Nyt nekin olivat poissa. Vain hiljaa leijuva valkoinen lumi laskeutui pehmeästi maahan. Osa lumihiutaleista jäi tanssimaan kilpaa tulikeijujen kanssa, kunnes niiden oli pakko jatkaa matkaansa. Hiljalleen lumihiutaleet peittivät pienen harmaan pojankin alleen jättäen pojan seisomaan lohduttomana yksin pimeyteen.