Quelq'un ma dit...
Ihanaa kirjoittaa taas pitkästä aikaa tänne. Melkein jo unohdin tämän olemassaolon.
Lukion 2.luokan kakkosjakso ohi. Tänään oli matikan koe ja se meni loppujenlopuksi ihan hyvin. Paremmin kuin odotin. Minulla kun on tapana osata vain perusasiat, kun taas soveltaminen jää vähän vähemmälle. En muutenkaan jaksanut keskittyä tähän jaksoon kunnolla. Pitää ottaa itseään ilmeisesti niskasta kiinni ja keskittyä taas kouluun.
Ranska on ihana kieli. Löysin taas sisäisen ranskalaiseni, vaikken kyseistä kieltä enää opiskelekkaan. Tekee vain mieli puhua ranskaa ja työn alla onkin opetella laulamaan ranskaksi. Muutenkin on kieliin nyt tullut hirveä kiinnostus ja ajattelin, että voisin lukion jälkeen mennä opiskelemaan kieliä. Kysymys kuuluukin, että minne. Englantia ja saksaa olisi tarkoitus ruveta lukemaan, mutta kun en välttämättä haluaisi jäädä Joensuuhun. Tampere ja Jyväskylä olisivat kaksi kiinnostavinta opiskelupaikkaa, mutta sinne on hirmuinen tunku, koska juuri näissä kahdessa kaupungissa sattuu olemaan yliopistotasoisesti paras opetus ja parhaat opettajat. Kiitos vaan. Pienimuotoinen stressi siitäkin. Toisaalta, olen käynyt vierailemassa (tosin epävirallisesti) Joensuun yliopistolla ja totesin, ettei se ole hullumpi opiskelupaikka. Valinnanvaikeus kasvaa entisestään.
Sitä mukaa, kun olen kasvanut kohti "aikuisuutta" olen löytänyt itseni. Tai ainakin luulen niin. 17-vuotiaana olo on ollut harvinaisen rasittavaa. Kun lähestyy täysi-ikäisyyttä, vanhemmat käyvät yhä tarkemmiksi kaikista asioista. Isä ja äiti meinasivat kieltää minulta rakkaan harrastuksen, mutta panin vastaan. En olisi pärjännyt ilman tukea, mutta panin vastaan kuitenkin. Tällä tavoin löysin itsestäni vahvemman ihmisen. Vahvemman ihmisen ilman ylä-aste -henkistä must-be-something-cool-asennetta. Vahvemman ihmisen sisältä. Niin vahvan, että uskallan näyttää tunteeni. Vanhemmille en niitä vielä täysin näytä, mutta ehkä se on ihan hyvä, ainakin vielä tässä vaiheessa. "It's a new world, it's a new start, it's alive with the beating of young hearts..." Musiikki vahvistaa ja aika parantaa haavat. Siitä olen iloinen. Olen iloinen myös hyvin monesta ihmisestä.
Kiitos Sara, kun jaksat männä tien yli kanssani...aina.
Kiitos Serafima, kun olet ihanan ymmärtäväinen ja ihanan lämmin ihminen.
Kiitos Sebastian, kun olet aina tarvittaessa tukena.
Kiitos Salli pehmeistä poskistasi ja kaikista niistä haleista, jotka olen saanut.
Kiitos Sami-Matti, kun purat pahaa oloasi minuun etkä itseesi.
Kiitos kaikki loputkin Mission Earthin alkuperäisväestöstä, kun olen saanut teitä halata ja saanut jakaa todella koskettavia asioita teidän kanssanne.
Kiitos kaikki Inssmouthilaiset, kun olette vain niin ihania ihmisiä.
Kiitos Henna, kun olet meidän kaikkien Nasse-setä ja jaksat minua, vaikka olenkin aina välillä niin raivostuttava.
Ja viimeisenä, muttei vähäisimpänä: Kiitos Erno. Kiitos siitä, että olet olemassa. Kiitos kaikesta siitä ihanasta, jota olet tuonut elämääni. Kiitos siitä auringosta, joka paistaa sisälläni hetki hetkeltä kirkkaammin.
Lukion 2.luokan kakkosjakso ohi. Tänään oli matikan koe ja se meni loppujenlopuksi ihan hyvin. Paremmin kuin odotin. Minulla kun on tapana osata vain perusasiat, kun taas soveltaminen jää vähän vähemmälle. En muutenkaan jaksanut keskittyä tähän jaksoon kunnolla. Pitää ottaa itseään ilmeisesti niskasta kiinni ja keskittyä taas kouluun.
Ranska on ihana kieli. Löysin taas sisäisen ranskalaiseni, vaikken kyseistä kieltä enää opiskelekkaan. Tekee vain mieli puhua ranskaa ja työn alla onkin opetella laulamaan ranskaksi. Muutenkin on kieliin nyt tullut hirveä kiinnostus ja ajattelin, että voisin lukion jälkeen mennä opiskelemaan kieliä. Kysymys kuuluukin, että minne. Englantia ja saksaa olisi tarkoitus ruveta lukemaan, mutta kun en välttämättä haluaisi jäädä Joensuuhun. Tampere ja Jyväskylä olisivat kaksi kiinnostavinta opiskelupaikkaa, mutta sinne on hirmuinen tunku, koska juuri näissä kahdessa kaupungissa sattuu olemaan yliopistotasoisesti paras opetus ja parhaat opettajat. Kiitos vaan. Pienimuotoinen stressi siitäkin. Toisaalta, olen käynyt vierailemassa (tosin epävirallisesti) Joensuun yliopistolla ja totesin, ettei se ole hullumpi opiskelupaikka. Valinnanvaikeus kasvaa entisestään.
Sitä mukaa, kun olen kasvanut kohti "aikuisuutta" olen löytänyt itseni. Tai ainakin luulen niin. 17-vuotiaana olo on ollut harvinaisen rasittavaa. Kun lähestyy täysi-ikäisyyttä, vanhemmat käyvät yhä tarkemmiksi kaikista asioista. Isä ja äiti meinasivat kieltää minulta rakkaan harrastuksen, mutta panin vastaan. En olisi pärjännyt ilman tukea, mutta panin vastaan kuitenkin. Tällä tavoin löysin itsestäni vahvemman ihmisen. Vahvemman ihmisen ilman ylä-aste -henkistä must-be-something-cool-asennetta. Vahvemman ihmisen sisältä. Niin vahvan, että uskallan näyttää tunteeni. Vanhemmille en niitä vielä täysin näytä, mutta ehkä se on ihan hyvä, ainakin vielä tässä vaiheessa. "It's a new world, it's a new start, it's alive with the beating of young hearts..." Musiikki vahvistaa ja aika parantaa haavat. Siitä olen iloinen. Olen iloinen myös hyvin monesta ihmisestä.
Kiitos Sara, kun jaksat männä tien yli kanssani...aina.
Kiitos Serafima, kun olet ihanan ymmärtäväinen ja ihanan lämmin ihminen.
Kiitos Sebastian, kun olet aina tarvittaessa tukena.
Kiitos Salli pehmeistä poskistasi ja kaikista niistä haleista, jotka olen saanut.
Kiitos Sami-Matti, kun purat pahaa oloasi minuun etkä itseesi.
Kiitos kaikki loputkin Mission Earthin alkuperäisväestöstä, kun olen saanut teitä halata ja saanut jakaa todella koskettavia asioita teidän kanssanne.
Kiitos kaikki Inssmouthilaiset, kun olette vain niin ihania ihmisiä.
Kiitos Henna, kun olet meidän kaikkien Nasse-setä ja jaksat minua, vaikka olenkin aina välillä niin raivostuttava.
Ja viimeisenä, muttei vähäisimpänä: Kiitos Erno. Kiitos siitä, että olet olemassa. Kiitos kaikesta siitä ihanasta, jota olet tuonut elämääni. Kiitos siitä auringosta, joka paistaa sisälläni hetki hetkeltä kirkkaammin.