flow
Luin mun vanhoja päiväkirjamerkintöjä syksystä 2009 asti ja taas rupesin miettimään, että miten paljon asioita on tapahtunut kolmessa vuodessa. Ja miten paljon oon muuttunut ja kasvanut siitä...
Ennen olin jokaisesta kehusta otettu ja ihmeissäni, nykyään taas vaadin itseltäni paljon enemmän - tietysti olen kehittynytkin ja pystyn koko aika parempaan... mutta tuntuu ehkä vähän siltä, että vaikka Ranska on tehnyt tavallaan hyvää itsetunnolle - että tiedostan enemmän asioita enkä enää yritä työntää kynttilää vakan alle, kaipaan jotenkin sitä sellaista aitoa hämmästystä ja iloa saavutetuista tavotteista ja asioista. Mulla on sellainen olo, että kaikki on nähty! Että jos vaan päätän, että pystyn johonkin asiaan, niin pystyn siihen. Vaikka siihenhän pitikin päästä. Kai se on vaan sitten merkki ammattilaisuudesta, että ei ole enää wau-elämyksiä, vaan huonoinkin keikka on kuitenkin aika hyvä, ja paras keikka jonkin verran parempi kuin huonompi.
Ja mitä tulee ihmissuhteisiin... Mua ärsyttää oikeesti, että tajuan liian myöhään asioita. Tai siis. Oon joo tapaillu muutamia tyyppejä ja käynyt treffeillä, mutta ei vaan oikeesti natsaa, tai siis kaikki jotka mua kiinnostais niin ne on sit silleen plääh minä mitään tyttöystävää halua ja sit kohtelen samalla tavalla niitä, jotka juoksee mun perässä ja jotka on vaan tylsiä eikä kiinnosta mua. Musta tuntuu, että on lopulta aika sattuman varaista, että kenen kanssa "kemiat kohtaa" ja tunteet nousee pintaan - se on joku yhdistelmä flirttailua ja myöskin fyysistä kosketusta. Koska sit jos on liian kiltti ja juttelee vaan mukavia ja sit sanoo että "sä oot kiva", niin sit se fyysisyys ja semmonen ei tunnu enää luonnolliselta. Siis ei nyt iholle tarvii käydä, mutta argh!
No joo. Orkesterinjohdon tentti oli tällä viikolla, palaute oli sellaista kuin odotinkin, ennakoi enemmän, inspiroi enemmän, etsi enemmän värejä --- ranskaks oli pikkusen hankalaa ja hämmennyin taas, vaikka aluks olinkin aika hyvin kartalla ja harjoitin hyvin. 15min oli mulle liian pitkä aika, ja tuomariston mulle valitsema kappale oli mulle monella tavalla hyvin vaikea. Olin itse tyytyväinen omaan suoriutumiseeni ja selviytymiseeni, vaikkakin jäi vähän mitäänsanomaton olo lopulta koko mestarikurssista. Tunnenpahan nyt hyvin Brittenin variaatiot Frank Bridgen teemasta.
Ja nyt pitäis jo nostaa pianotreenin määrä johonkin 4-6 tuntiin päivässä, että selviän edes siitä kisasta... Mutta ei inspaa YHTÄÄN. Tänäänkin söin vaan jätskiä ja juustoa ja viiniä ja kävin leffassa ja eilen nukuin koko päivän ja katoin gossip girliä. Onpa hyvä tapa hoitaa uupumusta. Hyvä, että kämppis tulee himaan ens viikolla, rupeen taas treenaa.
Ennen olin jokaisesta kehusta otettu ja ihmeissäni, nykyään taas vaadin itseltäni paljon enemmän - tietysti olen kehittynytkin ja pystyn koko aika parempaan... mutta tuntuu ehkä vähän siltä, että vaikka Ranska on tehnyt tavallaan hyvää itsetunnolle - että tiedostan enemmän asioita enkä enää yritä työntää kynttilää vakan alle, kaipaan jotenkin sitä sellaista aitoa hämmästystä ja iloa saavutetuista tavotteista ja asioista. Mulla on sellainen olo, että kaikki on nähty! Että jos vaan päätän, että pystyn johonkin asiaan, niin pystyn siihen. Vaikka siihenhän pitikin päästä. Kai se on vaan sitten merkki ammattilaisuudesta, että ei ole enää wau-elämyksiä, vaan huonoinkin keikka on kuitenkin aika hyvä, ja paras keikka jonkin verran parempi kuin huonompi.
Ja mitä tulee ihmissuhteisiin... Mua ärsyttää oikeesti, että tajuan liian myöhään asioita. Tai siis. Oon joo tapaillu muutamia tyyppejä ja käynyt treffeillä, mutta ei vaan oikeesti natsaa, tai siis kaikki jotka mua kiinnostais niin ne on sit silleen plääh minä mitään tyttöystävää halua ja sit kohtelen samalla tavalla niitä, jotka juoksee mun perässä ja jotka on vaan tylsiä eikä kiinnosta mua. Musta tuntuu, että on lopulta aika sattuman varaista, että kenen kanssa "kemiat kohtaa" ja tunteet nousee pintaan - se on joku yhdistelmä flirttailua ja myöskin fyysistä kosketusta. Koska sit jos on liian kiltti ja juttelee vaan mukavia ja sit sanoo että "sä oot kiva", niin sit se fyysisyys ja semmonen ei tunnu enää luonnolliselta. Siis ei nyt iholle tarvii käydä, mutta argh!
No joo. Orkesterinjohdon tentti oli tällä viikolla, palaute oli sellaista kuin odotinkin, ennakoi enemmän, inspiroi enemmän, etsi enemmän värejä --- ranskaks oli pikkusen hankalaa ja hämmennyin taas, vaikka aluks olinkin aika hyvin kartalla ja harjoitin hyvin. 15min oli mulle liian pitkä aika, ja tuomariston mulle valitsema kappale oli mulle monella tavalla hyvin vaikea. Olin itse tyytyväinen omaan suoriutumiseeni ja selviytymiseeni, vaikkakin jäi vähän mitäänsanomaton olo lopulta koko mestarikurssista. Tunnenpahan nyt hyvin Brittenin variaatiot Frank Bridgen teemasta.
Ja nyt pitäis jo nostaa pianotreenin määrä johonkin 4-6 tuntiin päivässä, että selviän edes siitä kisasta... Mutta ei inspaa YHTÄÄN. Tänäänkin söin vaan jätskiä ja juustoa ja viiniä ja kävin leffassa ja eilen nukuin koko päivän ja katoin gossip girliä. Onpa hyvä tapa hoitaa uupumusta. Hyvä, että kämppis tulee himaan ens viikolla, rupeen taas treenaa.