Julkisen salaisuuden julkistus ja kesä 2010 pähkinänkuoressa
Tämä viesti on julkaistu alunperin blogissani Santeri Palin, voit kommentoida siellä tai täällä LiveJournal:ssa.
Taakse jäänyt kesä oli monella eri tapaa mieleenpainuva, ainakin oman elämäni kannalta. Keväällä kävin SETAn koulutuksessa, jotta pääsin vierailemaan Prometheus-leireillä, kävin ensimmäistä kertaa Inarissa ja Ivalossa, koirani Pippin sai seitsemän pentua, hankin loppukesästä kolmijalkaisen kissanpennun, kämppikseni aloitti seurustelun ja toinen kämppis muutti työn perässä toiselle paikkakunnalle. Lisäksi kävin ensimmäistä kertaa Savonlinnassa, jonka totesin erittäin kauniiksi kesäkaupungiksi, olen tutustunut paremmin itseeni, olen saanut kirjoitettua hieman, olen koittanut opetella ottamaan vastaan asiallista kritiikkiä omaan itseeni liittyen, olen tutustunut muutamaan uuteen ihmiseen ja kärsinyt kesän kuumuudesta riippumatossa lekotellen.
Aloitan SETAn koulutuksesta ja Prometheus-leireillä (myöhemmin vain protu tai protuleiri) vierailuista. Näin ilmoituksen Protun ja SETAn yhteisestä koulutuksesta, jossa valmennettiin ihmisiä toimimaan setavieraina protuleireillä. Koska omasta leirielämästäni alkaa olla aikaa, kiinnostuin asiasta, mutta myös siksi että SETAn arvot sekä yhteiskunnallinen viesti on minulle henkilökohtaisesti tärkeä asia ja lähellä sydäntä. Myöskin kuulemani kommentit ja kokemukset liittyen protuun vahvistivat mielikuvaani siitä, että tuon kaltainen vapaaehtoistyö ei ole vain tärkeää vaan myös arvokasta ja yhdenvertaisuutta edistävää ruohonjuuritason työtä, jolloin voidaan viedä moninaisuuden arvokasta tietoaarretta yläasteikäisten maailmaan. Niiden maailmaan, jotka ehkä eniten painiskelevat sellaisten kysymysten äärellä kuin “kuka minä olen?”, “mikä on seksuaalinen identiteetti?”, “mikä on minun seksuaalinen suuntautumiseni?”, “entä jos paras ystäväni on homo/lesbo/bi?”, “ihastuin oman sukupuolen edustajaan, olenko homoseksuaali?”, “olenko normaali, kun pidän omasta sukupuolesta?” ja niin edelleen. Kysymykset eivät ole helppoja, eikä minun tehtäväni ole toisaalta ollutkaan antaa valmiita vastauksia vaan herättää pohdintaa ja antaa esimerkki siitä, että jokaisen pitäisi voida olla ylpeä siitä mitä on. Jukka Takalon sanoin: “kaikki voivat olla ittestänsä ylpeitä/ei kenenkään pitäisi pelätä/sillä avaruudesta käsin nähtynä/me olemme kaikki vain ihmisiä”. Protuvierailijana olen koittanut tehdä seksuaalivähemmistöjen maailmaa hieman tutummaksi nuorille ja sainkin paljon positiivista palautetta siitä, että kun uskalsin puhua omista kokemuksistani omana itsenäni, nuoret kokivat asian sitä myöden paljon läheisemmäksi. Loppujen lopuksi, eihän siitä ole kuin kymmenisen vuotta kun olin heidän ikäisensä ja pohdin samoja asioita. Sukurasitteiden, seurakuntaelämän ja pikkukaupungin ahdistavan ilmapiirin takia taistelin itseni kanssa tosin reilusti yli kaksikymppiseksi, ennen kuin myönsin oman homouteni edes itselleni, saati sitten kenellekään muulle. Nyt olen siinä elämän tilanteessa, jossa kaverit ja ystävät tietävät, samoin osa sukulaisista. Lopulta kyllästyin salailemaan ja varomaan sanojani ja kiertelemään tyttöystäväkysymyksiä, osin siitä turhautumisesta tämäkin teksti kumpuaa. Todellinen kaapista ulos -tiedote.
Kesääni on eniten leimannut tuo leirivierailu, sillä kävin yhteensä seitsemällä protuleirillä, joista kaksi oli vaellusleirejä Inarissa. Inari on tällä hetkellä pohjoisin paikka, jossa olen käynyt, ehkä jonakin kesänä pääsen Utsjoelle asti. Ivalossa yövyin “ottoisäni” siskon ja hänen miehensä luona sillä Inarin leirien vierailut olivat peräkkäisinä päivinä. Oli mukavaa huomata, että kaukaa Helsingistä asti ja jopa nykyisestä kotikunnastani Janakkalasta oli lähtenyt nuoria vaellusprotulle. Noiden vierailujen jälkeen tarkoitukseni oli viettää toista viikkoa Sallassa eräänlaisella kirjoituslomalla, mutta se keskeytyi koirani lisääntymisen takia. Pippin ja Eddie ehtivät kaikista varotoimista huolimatta tekemään temput ja niinpä kaksi kuukautta kesästä meni seitsemän karvapallon ja emon hoitamiseen. Vieraita kävi ennätysmäärä, pitkälti juurikin pentuja katsomassa. Pienessä talossa asiaa helpotti se, että kesäkuun alussa olimme laajentaneet koiratarhaa, joten kun pennut olivat kyllin isoja, pystyimme pitämään ne päivisin ulkona emon kanssa. Ja kaikki meni hyvin, jokainen pentu sai kodin sekarotuisuudestaan huolimatta tai ehkä juuri siksi. Geenikartta pennuilla koostuu nimittäin kuudesta-seitsemästä eri rodusta.
Kämppikseni Merri muutti kesän alussa töiden perässä, mutta jakaa silti osan vuokrasta edelleen. Hänen kissansa katosi samalla viikolla kun minä lähdin pohjoiseen ja Pippin synnytti. Tämän jälkeen Toukokuuta ei ole näkynyt. Koska asumme maalla omakotitalossa, minä en suostu elämään ilman kissaa ja niinpä kuullessani toisen kämppiksen Jaamarin työkaverilta, että hänellä on kissanpentuja, olin heti valmis ottamaan yhden. Tämä yksi, joka sai nimen Hopsu, on kolmijalkainen. Sisaruksen napanuora oli kietoutunut takajalan ympäri polven/nilkan kohdalta eikä emo ollut purrut sitä poikki. Niinpä jalka meni kuolioon ja tippui omia aikojaan pois siitä, mihin napanuora oli kiertynyt. Hopsun menoa tämä ei kuitenkaan haittaa, pirteä kissaneiti, joka tulee mainiosti toimeen koiriemme kanssa.
Elokuun puolessa välissä vierailin ensimmäistä kertaa elämässäni Savonlinnassa. Ajoaikaa yhteen suuntaan kertyi nelisen tuntia eli ei matka eikä mikään sen jälkeen, kun on ajanut yhtä soittoa Sallasta Janakkalaan 11 tunnissa ja 20 minuutissa. Olin kevään ja kesän mittaan tutustunut ircissä uuteen ihmiseen, jonka halusin tavata ja kun aikataulu antoi myöden, lähdin käymään hänen luonaan. Savonlinna oli kaunis kaupunki, ystävällisen oloinen eikä liian ahdas. Tosin en ehkä haluaisi vierailla siellä Oopperajuhlien aikaan. Uusi tuttavuus oli tapaamisen arvoinen, joskaan kenenkään on turha odottaa mitään suhdetta. Sitä paitsi, kavereita ei ole koskaan liikaa. Lisäksi sain häneltä huomaamattanikin vinkkejä ja niksejä ruuanlaiton suhteen.
Mennyt kesä tulee jäämään muistiin juurikin entistä suuremman avoimuuden kesänä. Monia hyviä muistoja, joista suurin osa liittyy protuvierailuihin ja niinpä olen päättänyt ensi keväänä lähteä ohjaajakoulutukseen, sillä aikuisohjaajia tarvitaan aina ja minulla on kuitenkin leirikokemustausta juurikin 15-16 kesäisten kanssa. Lisäksi saamani palaute on ollut järjestään positiivista, joten olisi hölmöä masennuspotilaana jättää väliin positiiviset onnistumisen kokemukset. Tämän lisäksi aion olla mukana edelleen SETAn toiminnassa ja olenkin huomenna menossa jatkokoulutukseen.
Mukavaa syksyä.
Taakse jäänyt kesä oli monella eri tapaa mieleenpainuva, ainakin oman elämäni kannalta. Keväällä kävin SETAn koulutuksessa, jotta pääsin vierailemaan Prometheus-leireillä, kävin ensimmäistä kertaa Inarissa ja Ivalossa, koirani Pippin sai seitsemän pentua, hankin loppukesästä kolmijalkaisen kissanpennun, kämppikseni aloitti seurustelun ja toinen kämppis muutti työn perässä toiselle paikkakunnalle. Lisäksi kävin ensimmäistä kertaa Savonlinnassa, jonka totesin erittäin kauniiksi kesäkaupungiksi, olen tutustunut paremmin itseeni, olen saanut kirjoitettua hieman, olen koittanut opetella ottamaan vastaan asiallista kritiikkiä omaan itseeni liittyen, olen tutustunut muutamaan uuteen ihmiseen ja kärsinyt kesän kuumuudesta riippumatossa lekotellen.
Aloitan SETAn koulutuksesta ja Prometheus-leireillä (myöhemmin vain protu tai protuleiri) vierailuista. Näin ilmoituksen Protun ja SETAn yhteisestä koulutuksesta, jossa valmennettiin ihmisiä toimimaan setavieraina protuleireillä. Koska omasta leirielämästäni alkaa olla aikaa, kiinnostuin asiasta, mutta myös siksi että SETAn arvot sekä yhteiskunnallinen viesti on minulle henkilökohtaisesti tärkeä asia ja lähellä sydäntä. Myöskin kuulemani kommentit ja kokemukset liittyen protuun vahvistivat mielikuvaani siitä, että tuon kaltainen vapaaehtoistyö ei ole vain tärkeää vaan myös arvokasta ja yhdenvertaisuutta edistävää ruohonjuuritason työtä, jolloin voidaan viedä moninaisuuden arvokasta tietoaarretta yläasteikäisten maailmaan. Niiden maailmaan, jotka ehkä eniten painiskelevat sellaisten kysymysten äärellä kuin “kuka minä olen?”, “mikä on seksuaalinen identiteetti?”, “mikä on minun seksuaalinen suuntautumiseni?”, “entä jos paras ystäväni on homo/lesbo/bi?”, “ihastuin oman sukupuolen edustajaan, olenko homoseksuaali?”, “olenko normaali, kun pidän omasta sukupuolesta?” ja niin edelleen. Kysymykset eivät ole helppoja, eikä minun tehtäväni ole toisaalta ollutkaan antaa valmiita vastauksia vaan herättää pohdintaa ja antaa esimerkki siitä, että jokaisen pitäisi voida olla ylpeä siitä mitä on. Jukka Takalon sanoin: “kaikki voivat olla ittestänsä ylpeitä/ei kenenkään pitäisi pelätä/sillä avaruudesta käsin nähtynä/me olemme kaikki vain ihmisiä”. Protuvierailijana olen koittanut tehdä seksuaalivähemmistöjen maailmaa hieman tutummaksi nuorille ja sainkin paljon positiivista palautetta siitä, että kun uskalsin puhua omista kokemuksistani omana itsenäni, nuoret kokivat asian sitä myöden paljon läheisemmäksi. Loppujen lopuksi, eihän siitä ole kuin kymmenisen vuotta kun olin heidän ikäisensä ja pohdin samoja asioita. Sukurasitteiden, seurakuntaelämän ja pikkukaupungin ahdistavan ilmapiirin takia taistelin itseni kanssa tosin reilusti yli kaksikymppiseksi, ennen kuin myönsin oman homouteni edes itselleni, saati sitten kenellekään muulle. Nyt olen siinä elämän tilanteessa, jossa kaverit ja ystävät tietävät, samoin osa sukulaisista. Lopulta kyllästyin salailemaan ja varomaan sanojani ja kiertelemään tyttöystäväkysymyksiä, osin siitä turhautumisesta tämäkin teksti kumpuaa. Todellinen kaapista ulos -tiedote.
Kesääni on eniten leimannut tuo leirivierailu, sillä kävin yhteensä seitsemällä protuleirillä, joista kaksi oli vaellusleirejä Inarissa. Inari on tällä hetkellä pohjoisin paikka, jossa olen käynyt, ehkä jonakin kesänä pääsen Utsjoelle asti. Ivalossa yövyin “ottoisäni” siskon ja hänen miehensä luona sillä Inarin leirien vierailut olivat peräkkäisinä päivinä. Oli mukavaa huomata, että kaukaa Helsingistä asti ja jopa nykyisestä kotikunnastani Janakkalasta oli lähtenyt nuoria vaellusprotulle. Noiden vierailujen jälkeen tarkoitukseni oli viettää toista viikkoa Sallassa eräänlaisella kirjoituslomalla, mutta se keskeytyi koirani lisääntymisen takia. Pippin ja Eddie ehtivät kaikista varotoimista huolimatta tekemään temput ja niinpä kaksi kuukautta kesästä meni seitsemän karvapallon ja emon hoitamiseen. Vieraita kävi ennätysmäärä, pitkälti juurikin pentuja katsomassa. Pienessä talossa asiaa helpotti se, että kesäkuun alussa olimme laajentaneet koiratarhaa, joten kun pennut olivat kyllin isoja, pystyimme pitämään ne päivisin ulkona emon kanssa. Ja kaikki meni hyvin, jokainen pentu sai kodin sekarotuisuudestaan huolimatta tai ehkä juuri siksi. Geenikartta pennuilla koostuu nimittäin kuudesta-seitsemästä eri rodusta.
Kämppikseni Merri muutti kesän alussa töiden perässä, mutta jakaa silti osan vuokrasta edelleen. Hänen kissansa katosi samalla viikolla kun minä lähdin pohjoiseen ja Pippin synnytti. Tämän jälkeen Toukokuuta ei ole näkynyt. Koska asumme maalla omakotitalossa, minä en suostu elämään ilman kissaa ja niinpä kuullessani toisen kämppiksen Jaamarin työkaverilta, että hänellä on kissanpentuja, olin heti valmis ottamaan yhden. Tämä yksi, joka sai nimen Hopsu, on kolmijalkainen. Sisaruksen napanuora oli kietoutunut takajalan ympäri polven/nilkan kohdalta eikä emo ollut purrut sitä poikki. Niinpä jalka meni kuolioon ja tippui omia aikojaan pois siitä, mihin napanuora oli kiertynyt. Hopsun menoa tämä ei kuitenkaan haittaa, pirteä kissaneiti, joka tulee mainiosti toimeen koiriemme kanssa.
Elokuun puolessa välissä vierailin ensimmäistä kertaa elämässäni Savonlinnassa. Ajoaikaa yhteen suuntaan kertyi nelisen tuntia eli ei matka eikä mikään sen jälkeen, kun on ajanut yhtä soittoa Sallasta Janakkalaan 11 tunnissa ja 20 minuutissa. Olin kevään ja kesän mittaan tutustunut ircissä uuteen ihmiseen, jonka halusin tavata ja kun aikataulu antoi myöden, lähdin käymään hänen luonaan. Savonlinna oli kaunis kaupunki, ystävällisen oloinen eikä liian ahdas. Tosin en ehkä haluaisi vierailla siellä Oopperajuhlien aikaan. Uusi tuttavuus oli tapaamisen arvoinen, joskaan kenenkään on turha odottaa mitään suhdetta. Sitä paitsi, kavereita ei ole koskaan liikaa. Lisäksi sain häneltä huomaamattanikin vinkkejä ja niksejä ruuanlaiton suhteen.
Mennyt kesä tulee jäämään muistiin juurikin entistä suuremman avoimuuden kesänä. Monia hyviä muistoja, joista suurin osa liittyy protuvierailuihin ja niinpä olen päättänyt ensi keväänä lähteä ohjaajakoulutukseen, sillä aikuisohjaajia tarvitaan aina ja minulla on kuitenkin leirikokemustausta juurikin 15-16 kesäisten kanssa. Lisäksi saamani palaute on ollut järjestään positiivista, joten olisi hölmöä masennuspotilaana jättää väliin positiiviset onnistumisen kokemukset. Tämän lisäksi aion olla mukana edelleen SETAn toiminnassa ja olenkin huomenna menossa jatkokoulutukseen.
Mukavaa syksyä.