Älä katso taaksesi
Kun olen istunut pitkään saunan eteisessä Suomen kuvalehden kanssa, jonka sivuilta Maailman epätoivo ja ahdinko tihkuvat tähän onnelliseen arkeeni, jossa ihmetellään kilpikirvoja ja syödään mustaviinimarjoja suoraan pensaasta, muistan yhtäkkiä pienen kreikkalaisen koiranpennun vuona 2004. Muistan maailman suloisimman koiran, jonka tapasin rannalla, jossa merikilpikonnan pesivät. Koira seurasi minua koko aamun, ja yritin olla huomaamatta sitä. Sitten se alkoi kaivaa hiekkaa ja tukistin sitä vähän niskavilloista, koska luulin sen kaivavan kilpikonnan pesää. Mutta se tahtoikin vain tehdä itselleen viileän lepokuopan kuumaan hiekkaan. Vaikka tukistin sitä, se ihastui minuun, tai ehkä se ei tuntunut koirasta tukistukselta, vaan ihanalta huomionosoitukselta. Ja minä ihastuin koiraan. Mietin jo, miten kuljettaisin sen kotiin. En kuitenkaan voinut ottaa sitä mukaani, älä katso taaksesi, minulle sanottiin sinä aamuna.
Miksi muistan koiran nyt? Kun jätän lapseni päiväkotiin, tuntuu minusta vähän samalta kuin silloin, kun jätin koiran taakseni hiekkaan. Se tuntuu petturuudelta. Mutta ihailen lapsessa sitä, kuinka luontevasti hän tekee tuttavuutta niiden muiden vaahtosammuttimen kokoisten kanssa. Menee pienen luo ja sanoo: "tulee perässä" ja lähtee kiertämään pihaa, puita ja valotolppia.
Ne kysyvät kasvatusperiaatteista, ja minusta tuntuu, että kaikkeen on yksi oikea vastaus, josta en vain ole vielä selvillä. Kun sanon, että vapaa-ajalla menemme puistoon syöttämään oravia, ne hymyilevät tyytyväisinä. Kun ne kysyvät, miltä tuntuu laittaa lapsi hoitoon, ymmärrän jättää vertauksen kreikkalaisesta koiranpennusta. Raskaalta, sanon, ja heti perään tekee mieli selitellä, ettei meistä kummallakaan ole vakityötä, josta voisi olla monta vuotta poissa. Pitääkö tätä vielä, vieläkin, selitellä? En oikein haluaisi osallistua keskusteluun lapsen kotihoidosta vs.päivähoidosta niin kauan, kun pienten lasten hoito katsotaan olevan yksinomaan naisen tehtävä. Ja minusta lapseni päiväkoti on ihan oikeasti mukava, asiallinen ja erittäin inhimillinen paikka.
Sellaistakin pyörittelin mielessäni ja olisin tahtonut sanoa, että minusta on tärkeää kehua (tyttö)lasta hänen tekemisistään, ei ulkonäöstään. En ehtinyt muotoilla ajatusta valmiiksi ja eteisessä hoitaja heti kehui lapseni ihania ruskeita silmiä. Ja sitten muistin, kuinka iloiseksi tulin yhtenä päivänä yliopistolla, kun entinen opiskelukaveri huudahti käytävässä ohikulkiessaan:"sulla on tosi hienot hiukset". Eikö lapsenkin pitäisi voida iloita kauniista ruskeista silmistään? Mutta pitäisi silti välittää lapselle sellainen ajatusmaailma, ettei söpö tarvitse olla vain siksi, että on tyttö. Oma äitini ei ostanut minulle lapsena barbeja, koska ne edustivat hänen mielestään vääristynyttä naiskuvaa. Minusta barbiet olivat ihania, mutta en muista koskaan ajatelleeni, että minun pitäisi näyttää nukelta. Ja hassuinta on ehkä se, että vaikka minulla olisikin ampiaisvyötärö ja pitkät sääret, ei se tekisi minusta tämän enempää "naista", tuntisin itseni kaiketi yhtä sukupuolineutraaliksi kuin nytkin. "Elämä tapahtuu päässä", sanoi päähenkilö jossakin Hotakaisen kirjassa.
Ainakin olisi hyvä keskustella siitä, mihin kohtaan asioiden tärkeysjärjestyksessä ulkonäkö elämässä sijoittuu. Että tarvitseeko sen vaalimiseen nyt niin kauheasti käyttää aikaa? Kun naistenlehdissä usein ihastellaan niitä, jotka ovat timmissä kunnossa pari kuukautta synnytyksen taikka viiden lapsen jälkeen. Silloin aina kummastelen, että milloin ne oikein sinne lenkille ehtivät. Ja tarviiko lenkille ja kuntosalille ihan oikeasti raahautua, jos siitä ei nauti, vain siksi, että mahtuu yhtä pienempään vaatekokoon? Miksi käyttää aikaa mahan pienentämiseen/lihasten kasvattamiseen, jos mielummin tekee aivotyötä sohvalla tai istuu tietokoneella?
Aasinsilta kreikkalaisesta koirasta ulkonäköpaineisiin oli kaiketi vähän ontuva, mutta huomattavaa on, että ihastuin koiraan, koska se oli niin suloinen. Mutta suloinen on minusta enemmänkin luonteenpiirre ja söpöys ulkoinen ominaisuus.
Miksi muistan koiran nyt? Kun jätän lapseni päiväkotiin, tuntuu minusta vähän samalta kuin silloin, kun jätin koiran taakseni hiekkaan. Se tuntuu petturuudelta. Mutta ihailen lapsessa sitä, kuinka luontevasti hän tekee tuttavuutta niiden muiden vaahtosammuttimen kokoisten kanssa. Menee pienen luo ja sanoo: "tulee perässä" ja lähtee kiertämään pihaa, puita ja valotolppia.
Ne kysyvät kasvatusperiaatteista, ja minusta tuntuu, että kaikkeen on yksi oikea vastaus, josta en vain ole vielä selvillä. Kun sanon, että vapaa-ajalla menemme puistoon syöttämään oravia, ne hymyilevät tyytyväisinä. Kun ne kysyvät, miltä tuntuu laittaa lapsi hoitoon, ymmärrän jättää vertauksen kreikkalaisesta koiranpennusta. Raskaalta, sanon, ja heti perään tekee mieli selitellä, ettei meistä kummallakaan ole vakityötä, josta voisi olla monta vuotta poissa. Pitääkö tätä vielä, vieläkin, selitellä? En oikein haluaisi osallistua keskusteluun lapsen kotihoidosta vs.päivähoidosta niin kauan, kun pienten lasten hoito katsotaan olevan yksinomaan naisen tehtävä. Ja minusta lapseni päiväkoti on ihan oikeasti mukava, asiallinen ja erittäin inhimillinen paikka.
Sellaistakin pyörittelin mielessäni ja olisin tahtonut sanoa, että minusta on tärkeää kehua (tyttö)lasta hänen tekemisistään, ei ulkonäöstään. En ehtinyt muotoilla ajatusta valmiiksi ja eteisessä hoitaja heti kehui lapseni ihania ruskeita silmiä. Ja sitten muistin, kuinka iloiseksi tulin yhtenä päivänä yliopistolla, kun entinen opiskelukaveri huudahti käytävässä ohikulkiessaan:"sulla on tosi hienot hiukset". Eikö lapsenkin pitäisi voida iloita kauniista ruskeista silmistään? Mutta pitäisi silti välittää lapselle sellainen ajatusmaailma, ettei söpö tarvitse olla vain siksi, että on tyttö. Oma äitini ei ostanut minulle lapsena barbeja, koska ne edustivat hänen mielestään vääristynyttä naiskuvaa. Minusta barbiet olivat ihania, mutta en muista koskaan ajatelleeni, että minun pitäisi näyttää nukelta. Ja hassuinta on ehkä se, että vaikka minulla olisikin ampiaisvyötärö ja pitkät sääret, ei se tekisi minusta tämän enempää "naista", tuntisin itseni kaiketi yhtä sukupuolineutraaliksi kuin nytkin. "Elämä tapahtuu päässä", sanoi päähenkilö jossakin Hotakaisen kirjassa.
Ainakin olisi hyvä keskustella siitä, mihin kohtaan asioiden tärkeysjärjestyksessä ulkonäkö elämässä sijoittuu. Että tarvitseeko sen vaalimiseen nyt niin kauheasti käyttää aikaa? Kun naistenlehdissä usein ihastellaan niitä, jotka ovat timmissä kunnossa pari kuukautta synnytyksen taikka viiden lapsen jälkeen. Silloin aina kummastelen, että milloin ne oikein sinne lenkille ehtivät. Ja tarviiko lenkille ja kuntosalille ihan oikeasti raahautua, jos siitä ei nauti, vain siksi, että mahtuu yhtä pienempään vaatekokoon? Miksi käyttää aikaa mahan pienentämiseen/lihasten kasvattamiseen, jos mielummin tekee aivotyötä sohvalla tai istuu tietokoneella?
Aasinsilta kreikkalaisesta koirasta ulkonäköpaineisiin oli kaiketi vähän ontuva, mutta huomattavaa on, että ihastuin koiraan, koska se oli niin suloinen. Mutta suloinen on minusta enemmänkin luonteenpiirre ja söpöys ulkoinen ominaisuus.