Materiaa
Onko maailmassa enää mitään vanhaa? pohti veljeni taannoin kaikenmaailman herkkuja notkuvan pöydän äärellä. Sama ajatus on käynyt mielessäni joskus kun väsyneenä haen yökaupasta aamuksi jotain, enkä meinaa löytää muuta kuin sellaisia tuotteita, joissa on 0% rasvaa, ja siksi niitä lisäaineita, joille olen allerginen. Maailmahan on vanhaa täynnä, sanoin, vanhan päälle suurin osa uudesta rakennetaan. Ja on sellaistakin vanhaa, joka kulkee sukupolvelta toiselle. Mummolassa lapseni leikkii keltakattoisella nukkekodillani kolmenkymmenen vuoden takaa. Minulle tulee siitä turvallinen olo: on asioita, jotka pysyvät. Vaikka olenkin taipuvainen ajattelemaan, että muutos on useimmiten hyvästä, tai ainakin että maailma ilman muutosta tai mahdollisuutta muutoksen olisi varsin ikävä paikka. Mutta on hyvä, että jotkut materiaaliset puitteet pysyvät samanlaisina. Junassa katselin vanhaa pariskuntaa, olivat paketoineet evääksi ruskeita kulmikkaita keksejä, kaatoivat vanhasta, moneen kertaan hyväksi havaitusta termoksesta kahvia mukeihin. Puhelivat siitä, kuinka hyvä matkatermos se onkaan. Minusta se näytti mukavalta elämältä, siinä on jotakin perin inhimillistä, arkipuheessa joka koskee termoksen ominaisuuksia. Olen monesti miettinyt minkälainen elintaso olisi kaikille maailman ihmisille mahdollinen ilman että pallon luonnonvarat täysin loppuisivat, vastausta en tiedä, mutta kyllä siihen elintasoon minusta pitäisi kuulua vähän elämää helpottavaa materiaa. En oikein välitä tilastoista, joissa kerrotaan missä maissa on pallon pienin ekologinen jalanjälki henkilöä kohden. Hinta siitä pienestä jalanjäljestä on, no, sadat ja tuhannet, joiden kädet ja jalat eivät tule koskaan jättämään suuria jäkiä yhtään mihinkään.
Pysyvätköhän ihmisen suuret tai perustavanlaatuiset tunteet, sellaiset kuin pelko tai kiintymys, samanlaisina aina? Ainakin tavat tulkita niitä muuttuvat, ja reaktiot noihin tulkintoihin. Katsoin jokin aika sitten Fargon uudelleen, koska muistin sen jättäneen kolmetoista vuotta sitten kalsean, epätoivoisen tunnun rintalastan alle. Nyt ajattelin vain, että perkules, mä kävelen samalla tavalla kuin Frances McDormandin esittämä poliisi, vaikka en olekaan seitsemännellä kuulla raskaana. Kauheaa kyynistymistä. Toisaalta, nykyisin kaikki lapsiin kohdistuva paha tai surullinen, haikeakin, saa minut pois tolaltani tai itkemään vuolaasti. Kävin katsomassa Biutifulin ja olisin itkenyt koko kotimatkan, jos olisin kehdannut, yöllä heräsin miettimään miten niiden lasten oikein kävi. Mikäköhän siinä on, että välillä kirjojen ja elokuvien hahmoista välittää oikeasti, vaikka tietää, etteivät he oikeita ole? Luin tänään lehdestä, että Yhdysvaltalaiset opiskelijat ovat 40% vähemmän empaattisia kuin 30 vuotta sitten, silloin, kun leikin keltakattoisella nukkekodillani. Se on minusta huolestuttavaa, vaikka en ihan tarkkaan tiedäkään, mitä tarkoittaa 40% vähemän empatiaa.
Pysyvätköhän ihmisen suuret tai perustavanlaatuiset tunteet, sellaiset kuin pelko tai kiintymys, samanlaisina aina? Ainakin tavat tulkita niitä muuttuvat, ja reaktiot noihin tulkintoihin. Katsoin jokin aika sitten Fargon uudelleen, koska muistin sen jättäneen kolmetoista vuotta sitten kalsean, epätoivoisen tunnun rintalastan alle. Nyt ajattelin vain, että perkules, mä kävelen samalla tavalla kuin Frances McDormandin esittämä poliisi, vaikka en olekaan seitsemännellä kuulla raskaana. Kauheaa kyynistymistä. Toisaalta, nykyisin kaikki lapsiin kohdistuva paha tai surullinen, haikeakin, saa minut pois tolaltani tai itkemään vuolaasti. Kävin katsomassa Biutifulin ja olisin itkenyt koko kotimatkan, jos olisin kehdannut, yöllä heräsin miettimään miten niiden lasten oikein kävi. Mikäköhän siinä on, että välillä kirjojen ja elokuvien hahmoista välittää oikeasti, vaikka tietää, etteivät he oikeita ole? Luin tänään lehdestä, että Yhdysvaltalaiset opiskelijat ovat 40% vähemmän empaattisia kuin 30 vuotta sitten, silloin, kun leikin keltakattoisella nukkekodillani. Se on minusta huolestuttavaa, vaikka en ihan tarkkaan tiedäkään, mitä tarkoittaa 40% vähemän empatiaa.