Sankari vai Prinsessa?
Näin eräänä yönä unta, että lapseni sukupuoli oli hänen syntymässään virheellisesti määritetty. Lapseni olikin poika, tai oikeammin interseksuaali, mutta unessa sukupuolia tunnettiin vain kaksi. Sittemmin luin uutisista, että Intiassa on nyt mahdollista merkitä sukupuolekseen O, eli other. Tänään Ylen uutisissa oli juttua interseksuaaleista, tätä kolmatta sukupuolta luonnehdittiin harvinaiseksi ilmiöksi, vaikka interseksuaaleja syntyy useampi kymmenen vuosittain.
Yhtä kaikki, aamulla olin helpottunut siitä, että lapseni on sittenkin tyttö. Mutta mitä tyttöys todella sitten merkitsee? En tarkalleen tiedä. Globaalisti ajateltuna seuraavaa: ”Naiset tekevät 66 prosenttia maailman työstä ja tuottavat puolet ruuasta, mutta ansaitsevat vain 10 prosenttia tuloista ja omistavat prosentin omaisuudesta” (Unifem 4/2009). Omassa elämässäni sukupuoli oli minulle tärkein viisi -kuusivuotiaana. kun annoin itselleni pojan nimen, leikkasin hiukset lyhyiksi ja pissasin seisaaltaan. Sittemmin sukupuoli on näyttäytynyt elämässäni lähinnä siinä, miten muut ihmiset minua kohtelevat. Usein sukupuoli on tuntunut taakalta, erityisesti silloin kun täysi-ikäisenä aloin kulkea pikkukaupungin baareissa ja jouduin kuuntelemaan keski-ikäisten miesten kommentteja ulkonäöstäni ja torjumaan törkeänpuoleisia ehdotuksia. Vasta raskaana ollessani koin elämyksen omassa sukupuolessani olemisesta: tämä on jotakin sellaista, mitä mies ei voi kokea.
Sukupuolesta on edelleen vaikea kirjoittaa, se on ollut itselleni aina niin hämärä käsite. Setan sivuilla leikkimielisen testin tulos antoi tunteilleni lopulta sanat:
”Olet sukupuolineutraali eli sukupuolisesti sitoutumaton. Et pidä meteliä sukupuolesta, etkä tuo omaa sukupuoltasi mitenkään erityisesti esille. Persoonaasi ei hallitse eikä määritä vahvasti sen enempää mieheys kuin naiseuskaan… Tiedostat sukupuolijärjestelmän olemassaolon ja otat siihen mielellään etäisyyttä ja toimit yksilöllisesti, etkä sukupuolimäärittyneesti. Et aina ymmärrä, miksi monet muut ihmiset pitävät sukupuolesta niin kovasti meteliä ja antavat sukupuolensa ohjailla toimintaansa.”
Raskausaikana luin Suuren vauvakirjan vuoden 2002 painosta ja olin järkyttynyt. Kirjassa todetaan muun muassa näin: ”pieni tyttö löytää jo parivuotiaana äitinsä korkokengät ja pukeutuu mieluiten prinsessaksi. Samanikäinen poika tuntee jo nimeltä kymmenen eri automerkkiä ja kiljuu riemusta nähdessään traktorin..” Kirjoittaja, nimeltään Tellervo, jatkaa: ”sukupuoliroolin omaksuminen on monimutkainen tapahtumaketju…siinä biologia ja asenteet kietoutuvat saumattomasti toisiinsa.” En väitä, etteikö sukupuolten välillä voisi olla biologisia eroja, esim. hoivavietin suhteen. Mutta todella usein asenteista tehdään biologiaa, vaikka biologian ja kulttuurin osuutta sukupuolijärjestelmien synnyssä ei ole mahdollista tutkia , koska ihmistä ei voi kasvattaa kulttuurityhjiössä. Ja jos on biologisia eroja, on myös paljon biologisia yhteneväisyyksiä, koska ollaan samaa lajia. Kulttuuri taas on useimmiten pyrkinyt korostamaan sukupuolten välisiä eroja, ei yhtäläisyyksiä. Meitä sellaisia, jotka emme löytäneet äidin korkokenkiä, tepastelee täällä pallolla kaiketi useita. Meistä on myös saattanut tulla äitejä, jotka eivät omista korkokenkiä. Muistan hyvin, kuinka lapsuudessani maantierosvoleikit vaihtuivat sujuvasti missikisoihin (olisin halunnut semmoisen missin tiaran, maantierosvot kalastivat ja ryöstivät ihmisiä). Ja niin tekevät myös useat tuntemani lapset, kulkevat surutta sukupuolirajojen yli leikeissään.
Kasvatusoppaassa kuitenkin kerrotaan seuraavaa: ”Sankari -ja taisteluleikeissään pojat ilmentävät sukupuoleensa sidottua muinaista tehtävää: puolustusta. Ihmisen historia on verinen, mutta rauhallisemmissakin kulttuureissa pojat ja miehet ovat väkivaltaisempia kuin naiset ja tytöt”. Eikö lapsia kasvateta tulevaisuutta, ei menneisyyttä silmällä pitäen? Myös ihmisen nykyisyys on verinen ja hyvä tavoite olisikin muuttaa sitä. En usko, että se ainakaan onnistuu toteamalla, että miehet ovat ”luonnostaan” aggressiivisia. ”..pyssyn kieltävä aikuinen käykin omaa sotaansa pojan biologiaan kuuluvaa ”luontoa” vastaan”, kirjoittaja vielä toteaa. Olisiko ihmisiä todella pallolla 6 miljardia, jos tappeleminen olisi ensimmäinen ja ainoa luonto puolelle meistä? Henkilökohtaisesti pidän mahdollisena, että neuvottelutaidoilla ja yhteistyökyvyllä saattaisi olla jotakin tekemistä ihmisen evolutiivisen menestymisen kanssa, ja jo siksi kannattaisi olla varovainen ennen kuin julistaa tietävänsä, mikä on miehen taikka pojan ”luonto”.
”Tasa-arvo on usein mielletty tasapäistämiseksi; tyttöjen ja poikien pitäisi olla samanlaisia. Se aiheuttaa hämmennystä kummallekin sukupuolelle.” Voi rakas Tellervo, tasa-arvo on sitä, että ketään ei saa syrjiä sukupuolensa perusteella. Aika yksinkertaista. Sen voi myös ajatella niin, että tasa-arvoisessa maailmassa saa olla oma itsensä joutumatta syrjityksi. Tunnen aika monia ihmisiä, joille perinteiset sukupuoliroolit aiheuttavat ahdistusta. Ja ne taas, joita tasa-arvo ahdistaa, niitä kutsutaan yleensä sovinisteiksi.
Haluaisin kasvattaa lapseni mahdollisimman (sukupuoli)neutraalisti, yrittäen kuunnella sitä mitä hän oikeasti on, ja siksi olen jo nyt korvat höröllä sen suhteen, miten paljon muut ihmiset tekevät huomioita hänen sukupuolestaan. ”Vaaleanpunaisista sukista päättelisin, että hän on tyttö”, sanoi ystävällinen kanslisti minulle yliopistolla. Hoksasin, että olin pukenut vauvani koodiväreihin sitä liiemmin ajattelematta. Sukat olin tosin hankkinut jo ennen kuin vauvan sukupuolta tiesin. Toisella kertaa taas hykertelin tyytyväisyyttä hiljaa mielessäni, kun isäni kutsui vauvaa sankariksi. ”Sankari”, kuvaa minusta vauvaani hyvin, sillä hän on ihastuttavan ponteva ja kestää hyvin haparoivan äitiyteni mukanaan tuomat pienet väärinkäsitykset ja harmistumiset. Hän kulkee läpi synkimmän kaamoksen jalkojaan vinhasti heilutelleen, jokellellen ja hymyillen, ja itkee vain silloin kun joutuu pukeutumaan kahteen villapaitaan toppapukuun.
Tietysti häntä kutsutaan myös prinsessaksi ja se saa minut miettimään, pidänkö sittenkin meteliä sukupuolesta? Enkö voisi vain kohauttaa olkapäitäni prinsessakommenteille? Toivonko sittenkin salaa, että hän tykkäisi enemmän hämähäkeistä kuin pitsistä? Osaanko oikeasti vapautua sukupuoliroolien asettamasta taakasta? Voiko vaarana olla, että lapsestani tulee oman taisteluni välikappale? No tuskinpa, onhan hänellä ne vaaleanpunaiset sukatkin.
Yhtä kaikki, aamulla olin helpottunut siitä, että lapseni on sittenkin tyttö. Mutta mitä tyttöys todella sitten merkitsee? En tarkalleen tiedä. Globaalisti ajateltuna seuraavaa: ”Naiset tekevät 66 prosenttia maailman työstä ja tuottavat puolet ruuasta, mutta ansaitsevat vain 10 prosenttia tuloista ja omistavat prosentin omaisuudesta” (Unifem 4/2009). Omassa elämässäni sukupuoli oli minulle tärkein viisi -kuusivuotiaana. kun annoin itselleni pojan nimen, leikkasin hiukset lyhyiksi ja pissasin seisaaltaan. Sittemmin sukupuoli on näyttäytynyt elämässäni lähinnä siinä, miten muut ihmiset minua kohtelevat. Usein sukupuoli on tuntunut taakalta, erityisesti silloin kun täysi-ikäisenä aloin kulkea pikkukaupungin baareissa ja jouduin kuuntelemaan keski-ikäisten miesten kommentteja ulkonäöstäni ja torjumaan törkeänpuoleisia ehdotuksia. Vasta raskaana ollessani koin elämyksen omassa sukupuolessani olemisesta: tämä on jotakin sellaista, mitä mies ei voi kokea.
Sukupuolesta on edelleen vaikea kirjoittaa, se on ollut itselleni aina niin hämärä käsite. Setan sivuilla leikkimielisen testin tulos antoi tunteilleni lopulta sanat:
”Olet sukupuolineutraali eli sukupuolisesti sitoutumaton. Et pidä meteliä sukupuolesta, etkä tuo omaa sukupuoltasi mitenkään erityisesti esille. Persoonaasi ei hallitse eikä määritä vahvasti sen enempää mieheys kuin naiseuskaan… Tiedostat sukupuolijärjestelmän olemassaolon ja otat siihen mielellään etäisyyttä ja toimit yksilöllisesti, etkä sukupuolimäärittyneesti. Et aina ymmärrä, miksi monet muut ihmiset pitävät sukupuolesta niin kovasti meteliä ja antavat sukupuolensa ohjailla toimintaansa.”
Raskausaikana luin Suuren vauvakirjan vuoden 2002 painosta ja olin järkyttynyt. Kirjassa todetaan muun muassa näin: ”pieni tyttö löytää jo parivuotiaana äitinsä korkokengät ja pukeutuu mieluiten prinsessaksi. Samanikäinen poika tuntee jo nimeltä kymmenen eri automerkkiä ja kiljuu riemusta nähdessään traktorin..” Kirjoittaja, nimeltään Tellervo, jatkaa: ”sukupuoliroolin omaksuminen on monimutkainen tapahtumaketju…siinä biologia ja asenteet kietoutuvat saumattomasti toisiinsa.” En väitä, etteikö sukupuolten välillä voisi olla biologisia eroja, esim. hoivavietin suhteen. Mutta todella usein asenteista tehdään biologiaa, vaikka biologian ja kulttuurin osuutta sukupuolijärjestelmien synnyssä ei ole mahdollista tutkia , koska ihmistä ei voi kasvattaa kulttuurityhjiössä. Ja jos on biologisia eroja, on myös paljon biologisia yhteneväisyyksiä, koska ollaan samaa lajia. Kulttuuri taas on useimmiten pyrkinyt korostamaan sukupuolten välisiä eroja, ei yhtäläisyyksiä. Meitä sellaisia, jotka emme löytäneet äidin korkokenkiä, tepastelee täällä pallolla kaiketi useita. Meistä on myös saattanut tulla äitejä, jotka eivät omista korkokenkiä. Muistan hyvin, kuinka lapsuudessani maantierosvoleikit vaihtuivat sujuvasti missikisoihin (olisin halunnut semmoisen missin tiaran, maantierosvot kalastivat ja ryöstivät ihmisiä). Ja niin tekevät myös useat tuntemani lapset, kulkevat surutta sukupuolirajojen yli leikeissään.
Kasvatusoppaassa kuitenkin kerrotaan seuraavaa: ”Sankari -ja taisteluleikeissään pojat ilmentävät sukupuoleensa sidottua muinaista tehtävää: puolustusta. Ihmisen historia on verinen, mutta rauhallisemmissakin kulttuureissa pojat ja miehet ovat väkivaltaisempia kuin naiset ja tytöt”. Eikö lapsia kasvateta tulevaisuutta, ei menneisyyttä silmällä pitäen? Myös ihmisen nykyisyys on verinen ja hyvä tavoite olisikin muuttaa sitä. En usko, että se ainakaan onnistuu toteamalla, että miehet ovat ”luonnostaan” aggressiivisia. ”..pyssyn kieltävä aikuinen käykin omaa sotaansa pojan biologiaan kuuluvaa ”luontoa” vastaan”, kirjoittaja vielä toteaa. Olisiko ihmisiä todella pallolla 6 miljardia, jos tappeleminen olisi ensimmäinen ja ainoa luonto puolelle meistä? Henkilökohtaisesti pidän mahdollisena, että neuvottelutaidoilla ja yhteistyökyvyllä saattaisi olla jotakin tekemistä ihmisen evolutiivisen menestymisen kanssa, ja jo siksi kannattaisi olla varovainen ennen kuin julistaa tietävänsä, mikä on miehen taikka pojan ”luonto”.
”Tasa-arvo on usein mielletty tasapäistämiseksi; tyttöjen ja poikien pitäisi olla samanlaisia. Se aiheuttaa hämmennystä kummallekin sukupuolelle.” Voi rakas Tellervo, tasa-arvo on sitä, että ketään ei saa syrjiä sukupuolensa perusteella. Aika yksinkertaista. Sen voi myös ajatella niin, että tasa-arvoisessa maailmassa saa olla oma itsensä joutumatta syrjityksi. Tunnen aika monia ihmisiä, joille perinteiset sukupuoliroolit aiheuttavat ahdistusta. Ja ne taas, joita tasa-arvo ahdistaa, niitä kutsutaan yleensä sovinisteiksi.
Haluaisin kasvattaa lapseni mahdollisimman (sukupuoli)neutraalisti, yrittäen kuunnella sitä mitä hän oikeasti on, ja siksi olen jo nyt korvat höröllä sen suhteen, miten paljon muut ihmiset tekevät huomioita hänen sukupuolestaan. ”Vaaleanpunaisista sukista päättelisin, että hän on tyttö”, sanoi ystävällinen kanslisti minulle yliopistolla. Hoksasin, että olin pukenut vauvani koodiväreihin sitä liiemmin ajattelematta. Sukat olin tosin hankkinut jo ennen kuin vauvan sukupuolta tiesin. Toisella kertaa taas hykertelin tyytyväisyyttä hiljaa mielessäni, kun isäni kutsui vauvaa sankariksi. ”Sankari”, kuvaa minusta vauvaani hyvin, sillä hän on ihastuttavan ponteva ja kestää hyvin haparoivan äitiyteni mukanaan tuomat pienet väärinkäsitykset ja harmistumiset. Hän kulkee läpi synkimmän kaamoksen jalkojaan vinhasti heilutelleen, jokellellen ja hymyillen, ja itkee vain silloin kun joutuu pukeutumaan kahteen villapaitaan toppapukuun.
Tietysti häntä kutsutaan myös prinsessaksi ja se saa minut miettimään, pidänkö sittenkin meteliä sukupuolesta? Enkö voisi vain kohauttaa olkapäitäni prinsessakommenteille? Toivonko sittenkin salaa, että hän tykkäisi enemmän hämähäkeistä kuin pitsistä? Osaanko oikeasti vapautua sukupuoliroolien asettamasta taakasta? Voiko vaarana olla, että lapsestani tulee oman taisteluni välikappale? No tuskinpa, onhan hänellä ne vaaleanpunaiset sukatkin.