Linnunpojan mittakaava
Kirjoitin aiemmin, etten ole muuttunut ihmisenä mitenkään. Aika kova väite, ja siksi aloin listata asioita, jotka ovat muuttuneet. No, ensinnäkin en enää ajattele itseäni yhtä paljon kuin ennen. Odotettavissa oleva, ja ehdottomasti virkistävä, muutos. Toiseksi minua on alkanut häiritä keittiön sotkuisuus (mutten edelleenkään osaa pitää sitä siistinä keskimäärin tuntia pidempään), kolmanneksi ostan kaupasta tarjoustuotteita. Ja sitten minulla alkaa olla aiempaa tiukempia mielipiteitä vauvojen ja lasten hoidosta, mutta pidän ne yleensä omana tietonani. Valitettavasti olen myös edelleen oma itseni monissa asioissa, esimerkiksi käydessäni tulevalla työpaikallani (joskus äitiysloman jälkeen) yliopistolla, olin kauhean hermostunut. Itse asiassa suunnittelin ja lykkäsin visiittiä kokonaisen viikon ajan, mikä on minulle tyypillistä. No, siellä oltiin ihania ja ystävällisiä, sain itse asiassa erityiskohtelua rintarepussa nukkuvan tiikeriasuisen pikkukaverin myötävaikutuksesta. Olen kaikkien tätien kanssa samaa mieltä, pikku toukka on NIIN ihana, etenkin kun on juuri herännyt ja tapittaa tummanruskeilla silmillään maailmaa kainaloni kohdilta.
Mutta maailma on kyllä erilainen nyt. Se on pienempi, mutta tarkemmalla kynällä piirretty, tarkennettu vauvan varpaiden kokoon. Yhteiset retkemme ulkomaailmaan ovat pieniä seikkailuja, sillä vauvan keinuessa repussa ei voi kulkea kovin nopeasti jolloin tulee huomanneeksi kaikenlaista. Harmaa pörröinen kissa tiputtaa pajulinnun pojan suustaan kun pelästyy meitä, vai oliko se keltasirkku, en ehtinyt nähdä koska se pystyi edelleen lentämään. Pankissa leopardiruusukuosipaitainen nainen tuo talletettavaksi viiden ja kymmenen sentin kolikoita viidessä säästöpossussa, jotkut niistä ovat jääkarhun muotoisia. Törmään tuttuihin aina kun lähden liikkeelle sekä viivähdän juttelemaan tuntemattomien kanssa, koska minitikru herättää huomioita ja ihastusta. En oikein osaa selittää sitä, mutta tuntuu, että maailman pienet yksityiskohdat eivät enää samalla tavoin vilahda ohitse kuin ennen.
Katsellessani hanhien lentoa kotikatuni yllä muistin kevään, kun ne tulivat, kanadanhanhet. Vauva köllötteli vielä viimeisiä viikkoja mahani suojissa, olin käymässä kotikaupungissani ja yritin nähdä häivähdyksen arcticaa. Kohta ne lähtevät, linnut, vaikka ne vasta tulivat. Tässä välissä oli kesä. Vauvan uni-ilmeet ja ihanan pulleat jalat, sydämenmuotoiset kasvot, silmien tiukka tapitus, nälkäisenä pään viuhtominen ja hassut possuäänet. Tykkään niin muistelusta, ja tätä kesää tulen muistelemaan varmaan enemmän kuin mitään muuta. Muistan aina miltä pikkuinen näytti kun saapui päivänvaloon. Mutta olisi mukavaa jos keho muistaisi enemmän. Nyt potkut vatsan sisältä on jo vaikea palauttaa mieleen, samoin kuin se miltä tuntui nostaa syliinsä kolmepuolikiloinen nyytti. Hassua miten valokuvat vaikuttavat muistiin. Joskus valokuva voi palauttaa mieleen tapahtuman, jonka muuten olisi unohtanut. Toisaalta tarkimmat, autenttisimmat muistikuvani liittyvät usein tapahtumiin joita ei ole teknisin keinoin dokumentoitu.
Linnut palaavat keväällä, samanlaisina. Vauvastani tulee lapsi, hän on sama ja kuitenkin eri.
Mutta maailma on kyllä erilainen nyt. Se on pienempi, mutta tarkemmalla kynällä piirretty, tarkennettu vauvan varpaiden kokoon. Yhteiset retkemme ulkomaailmaan ovat pieniä seikkailuja, sillä vauvan keinuessa repussa ei voi kulkea kovin nopeasti jolloin tulee huomanneeksi kaikenlaista. Harmaa pörröinen kissa tiputtaa pajulinnun pojan suustaan kun pelästyy meitä, vai oliko se keltasirkku, en ehtinyt nähdä koska se pystyi edelleen lentämään. Pankissa leopardiruusukuosipaitainen nainen tuo talletettavaksi viiden ja kymmenen sentin kolikoita viidessä säästöpossussa, jotkut niistä ovat jääkarhun muotoisia. Törmään tuttuihin aina kun lähden liikkeelle sekä viivähdän juttelemaan tuntemattomien kanssa, koska minitikru herättää huomioita ja ihastusta. En oikein osaa selittää sitä, mutta tuntuu, että maailman pienet yksityiskohdat eivät enää samalla tavoin vilahda ohitse kuin ennen.
Katsellessani hanhien lentoa kotikatuni yllä muistin kevään, kun ne tulivat, kanadanhanhet. Vauva köllötteli vielä viimeisiä viikkoja mahani suojissa, olin käymässä kotikaupungissani ja yritin nähdä häivähdyksen arcticaa. Kohta ne lähtevät, linnut, vaikka ne vasta tulivat. Tässä välissä oli kesä. Vauvan uni-ilmeet ja ihanan pulleat jalat, sydämenmuotoiset kasvot, silmien tiukka tapitus, nälkäisenä pään viuhtominen ja hassut possuäänet. Tykkään niin muistelusta, ja tätä kesää tulen muistelemaan varmaan enemmän kuin mitään muuta. Muistan aina miltä pikkuinen näytti kun saapui päivänvaloon. Mutta olisi mukavaa jos keho muistaisi enemmän. Nyt potkut vatsan sisältä on jo vaikea palauttaa mieleen, samoin kuin se miltä tuntui nostaa syliinsä kolmepuolikiloinen nyytti. Hassua miten valokuvat vaikuttavat muistiin. Joskus valokuva voi palauttaa mieleen tapahtuman, jonka muuten olisi unohtanut. Toisaalta tarkimmat, autenttisimmat muistikuvani liittyvät usein tapahtumiin joita ei ole teknisin keinoin dokumentoitu.
Linnut palaavat keväällä, samanlaisina. Vauvastani tulee lapsi, hän on sama ja kuitenkin eri.