Fragile. Handle with care.
Vauva syntyy ihan oikeasti kohta. Eilen supisti ja kipu oli varsin kova. Makasin sängyssä ja mietin, että synnytyksessä se on sitten tälläinen olo potenssiin kymmenen. En ole kirjoitellut blogiin, koska raskausaika on ollut varsin ristiriitainen kokemus, kuten elämäni ylipäätään, enkä ole tiennyt mistä kirjoittaa. Vasta hiljattain hyväksyin sen, että raskauteen voi kuulua monenlaisia tunteita. Olen myös järkeillyt, että vauva ei ehkä kuitenkaan ole mennyt pilalle, vaikka olenkin välillä ahdistunut. Neuvolan vauvakirjoissa syyllistettiin niin tehokkaasti odottajaa omista mielialoistaan, että tekisi mieli käydä niiden kirjoittajien ovien takana kysymässä että miksi ihmeessä. Olen yrittänyt tehdä kaiken oikeaoppisesti, en ole syönyt kiellettyjä ruoka-aineita, syön älyttömän terveellisesti ylipäätään, nautin kalaöljyä päivittäin, liikun enkä liho yhtään liikaa. Sille en kuitenkaan voi mitään, että olen hormoneille kovin herkkä. Raskausaika on minusta ihana ja hirmu väsyttävä kokemus. Lopulta kaiken voi kuitenkin tiivistää siihen, että on ihan käsittämättömän hienoa kun voi tuntea vauvan liikkuvan mahassa ja kiintyä järjettömän paljon olentoon, jota ei ole vielä nähnytkään.
Luulen, että raskaana olon kokemus myös kasvattaa myötätuntoa. Mietin usein niitä naisia, jotka ovat raskaana oloissa, joissa on puutetta vedestä, ruuasta tai levosta. Käytännön tasolla tämä miettiminen näkyy tosin vain siinä, että liityin Unifemin jäseneksi.Ainakin minusta raskaus on tehnyt herkän, haavoittuvaisen ja kömpelön, ja luulen ymmärtäväni miltä vanhuksista tuntuu ylittää katua, kun vihreä vaihtuu ihan liian äkkiä punaiseksi. Pelottaa kulkea yksin iltaisin, koska en pysty juoksemaan karkuun, jos jotakin uhkaavaa tapahtuu. Aluksi oli vaikeaa hyväksyä, etten enää pysty tekemään kaikkea itse. Välillä tulee semmoinen nolon kuninkaallinen olo, esimerkiksi linturetkillä matkakummppanien (etenkin jos he ovat yhtä pieniä kuin minä) kantaessa kaukoputkia ja muuta roinaa, ja itse vain saavun paikalle ja asetun putken ääreen bongaamaan. Välillä taas vaadin muilta täysivaltaista huomiota. Kerran alavatsaa vihlaisi ikävästi laskiessani maahan kylmälaukun, joka entisinä aikoina ei olisi ollut yhtään liian painava. Teki mieli huutaa muille läsnäolijoille, että "miksi helvetissä te annoitte mun ottaa ton laukun". Kerran sain kauhean itkukohtauksen, kun puolisoni ei heti tajunnut kantaa reppuani, vollotin niin että en meinannut saada henkeä ja puristin mehutölkkiä rintaani vasten aivan kuin se olisi ollut ainoa ystäväni maailmassa.
Raskaus on kyllä tehnyt minusta kovin kömpelön. Pääsiäislomalta tullessa kaaduin Espoon asemalla, soitin paniikissa ja itkuisena Tyksiin, puhelimen toisessa päässä kätilö rauhoitteli. Tarkastuksessa vauvan sydän sykki ihan kuin ennenkin. En kuitenkaan ole ehkä koskaan tuntenut oloani yhtä surkeaksi kuin silloin yksin junassa matkalla Espoosta Turkuun. Housut olivat revenneet, polvissa ei ollut enää nahkaa mutta sitäkin enemmän mustelmia ja silti niillä olisi pitänyt jaksaa kantaa kotiin saakka vauva ja maha ja reppu täynnä äidin pakastamia marjoja. Tajusin selkeämmin kuin ikinä aiemmin, että huoli lapsestani tulee kulkemaan kanssani tästä iäisyyteen. Toissapäivänä olin aarnimetsässä kävelemässä ja kolautin polvihermoni johonkin juureen tai oksantynkään. Alkoi epäilyttää, pääsenkö sieltä ollenkaan pois, reissukaverikaan ei olisi minua jaksanut kantaa. On hyvä, että vauva on kohta tuossa ulkopuolella. Tosin tiedän että vielä joskus muistelen tätä aikaa haikeana. Ja elämä lapsen kanssa vasta onkin haikeuden hetkiä täynnä, kaikki on väliaikaista ja ohikiitävää, pikkukaveri kasvaa niin nopeasti. Muistan kuinka kolmetoista vuotta sitten kävimme parhaiden ystävieni kanssa elokuun yönä maauimalassa kellumassa tähtitaivaan alla. Olimme kaikki kirjoittaneet keväällä ylioppilaaksi ja muuttamassa pois idästä. Tajusin silloin, että tämä on viimeinen hetki kun olemme kaikki yhdessä, koskaan ei enää tule olemaan samanlaista. Se oli maailman haikein hetki, jonka vartija keskeytti. Äskettäin sain toiselta noista ystävistä tekstiviestin keskellä yötä. Tajusin, että emme ole nähneet yli kymmeneen vuoteen. Mutta kumpikin meistä, vihdoin kolmikymppisinä, elää sellaista elämää josta silloin tahoillamme haaveilimme.
Luulen, että raskaana olon kokemus myös kasvattaa myötätuntoa. Mietin usein niitä naisia, jotka ovat raskaana oloissa, joissa on puutetta vedestä, ruuasta tai levosta. Käytännön tasolla tämä miettiminen näkyy tosin vain siinä, että liityin Unifemin jäseneksi.Ainakin minusta raskaus on tehnyt herkän, haavoittuvaisen ja kömpelön, ja luulen ymmärtäväni miltä vanhuksista tuntuu ylittää katua, kun vihreä vaihtuu ihan liian äkkiä punaiseksi. Pelottaa kulkea yksin iltaisin, koska en pysty juoksemaan karkuun, jos jotakin uhkaavaa tapahtuu. Aluksi oli vaikeaa hyväksyä, etten enää pysty tekemään kaikkea itse. Välillä tulee semmoinen nolon kuninkaallinen olo, esimerkiksi linturetkillä matkakummppanien (etenkin jos he ovat yhtä pieniä kuin minä) kantaessa kaukoputkia ja muuta roinaa, ja itse vain saavun paikalle ja asetun putken ääreen bongaamaan. Välillä taas vaadin muilta täysivaltaista huomiota. Kerran alavatsaa vihlaisi ikävästi laskiessani maahan kylmälaukun, joka entisinä aikoina ei olisi ollut yhtään liian painava. Teki mieli huutaa muille läsnäolijoille, että "miksi helvetissä te annoitte mun ottaa ton laukun". Kerran sain kauhean itkukohtauksen, kun puolisoni ei heti tajunnut kantaa reppuani, vollotin niin että en meinannut saada henkeä ja puristin mehutölkkiä rintaani vasten aivan kuin se olisi ollut ainoa ystäväni maailmassa.
Raskaus on kyllä tehnyt minusta kovin kömpelön. Pääsiäislomalta tullessa kaaduin Espoon asemalla, soitin paniikissa ja itkuisena Tyksiin, puhelimen toisessa päässä kätilö rauhoitteli. Tarkastuksessa vauvan sydän sykki ihan kuin ennenkin. En kuitenkaan ole ehkä koskaan tuntenut oloani yhtä surkeaksi kuin silloin yksin junassa matkalla Espoosta Turkuun. Housut olivat revenneet, polvissa ei ollut enää nahkaa mutta sitäkin enemmän mustelmia ja silti niillä olisi pitänyt jaksaa kantaa kotiin saakka vauva ja maha ja reppu täynnä äidin pakastamia marjoja. Tajusin selkeämmin kuin ikinä aiemmin, että huoli lapsestani tulee kulkemaan kanssani tästä iäisyyteen. Toissapäivänä olin aarnimetsässä kävelemässä ja kolautin polvihermoni johonkin juureen tai oksantynkään. Alkoi epäilyttää, pääsenkö sieltä ollenkaan pois, reissukaverikaan ei olisi minua jaksanut kantaa. On hyvä, että vauva on kohta tuossa ulkopuolella. Tosin tiedän että vielä joskus muistelen tätä aikaa haikeana. Ja elämä lapsen kanssa vasta onkin haikeuden hetkiä täynnä, kaikki on väliaikaista ja ohikiitävää, pikkukaveri kasvaa niin nopeasti. Muistan kuinka kolmetoista vuotta sitten kävimme parhaiden ystävieni kanssa elokuun yönä maauimalassa kellumassa tähtitaivaan alla. Olimme kaikki kirjoittaneet keväällä ylioppilaaksi ja muuttamassa pois idästä. Tajusin silloin, että tämä on viimeinen hetki kun olemme kaikki yhdessä, koskaan ei enää tule olemaan samanlaista. Se oli maailman haikein hetki, jonka vartija keskeytti. Äskettäin sain toiselta noista ystävistä tekstiviestin keskellä yötä. Tajusin, että emme ole nähneet yli kymmeneen vuoteen. Mutta kumpikin meistä, vihdoin kolmikymppisinä, elää sellaista elämää josta silloin tahoillamme haaveilimme.