Kaikkialla ollaan raskaana
Kirjoitan nykyisin yhtenään. Se johtuu siitä, etten ole enää väsynyt. Olen tosi hyvällä tuulella, kaikki hymyilyttää ja olen käynyt hiihtämässä ja lumikenkäilemässä valkoisten puiden keskellä. Hassua, miten raskaana olevia naisia on yhtäkkiä kaikkialla. Olin työpaikalla käymässä pohjoisessa, ja kahvitaout ja palaveritkin tuntuvat täyttyvän vauvajutuilla ja hemoglobiiniarvojen vertailuilla. Se oli tosi hauskaa, aiemmin yritin hakea vertaistukea erilaisilta keskustelupalstoilta, mikä sai etenkin alkuraskauden aikaisessa hämmennyksessä aikaan vähän tuskaisen olon. En ole ennen ikinä saanut näin paljon huomiota (tai no pääasiassa huomio toki kohdistuu mahan suojissa köllöttelevään). Tuntuu siltä, että minulla on ensimmäistä kertaa elämässäni jotakin todella yhteistä muiden ihmisten, pääasiassa lapsia omaavien ja/tai odottavien naisten, kanssa. Myös useat blogitutut, joita en ole koskaan tavannut livenä (anteeksi en vieläkään osaa laittaa linkkejä tänne, olen NIIN käsi) ovat raskaana. On mukava huomata, että joku muukin on muuttunut tosi hajamieliseksi, ja että en ole ainoa, ketä arveluttaa kirjoittaa raskaudestaan blogissa. Oma hajamielisyyteni on kyllä saanut jo vaarallisia mittasuhteita (olin hajamielinen jo ennen raskautta, mutta joissain rajoissa). Meinasin mm. aiheuttaa kaverin asunnossa vedenpaisumuksen, kun unohdin poistoputken pesukoneen päälle.
Olin jo sanomassa hyvästejä pohjoisen mukavalle työyhteisölle, vähän haikeanakin. Mutta viime viikolla minua sitten buukattiin kesän 2010 kenttätöihin. Ei siitä nyt enempää, pelottaa vähän, että kimppuuni hyökätään vielä. En ole aikeissa toisella kädellä heijata pikku toukkaa ja toisella kaivaa maanäytteitä, mutta ei minusta kotiäitiäkään taida tulla. Joustava ja pätkätyötyyppinen tutkijan ammatti ja perhe-elämä ei tunnu minusta ollenkaan liian vaikealta yhdistää. Ei ainakaan, jos lapsi nukkuu edes jotenkin hyvin. (Tähän kaiken tietävät saattaisivat todeta, että kyllä se mieli muuttuu sitten, kun vauvan saa käsivarsille. Muuttuu, hyvinkin moni asia, mutta aiemmin näkemäni perusteella eri ihmisillä eri tavoin.) Vauvoihin ja lapsiin liittyvissä keskusteluissa (viitaten juuri noihin keskustelupalstoihin), erityisesti päivähoidon ollessa kyseessä, tunnutaan hyvin usein unohtavan, että lapsella on useimmissa tapauksissa myös se toinen vanhempi. Jos olisin lapseni isä, kokisin tälläisen ajattelutavan aika loukkaavana.
Pääasiassa minusta on liikuttavaa, miten paljon lähiympäristön ihmiset vauvan odotukseen osallistuvat. Mutta mahdottoman hyväntuulisuuden vastapainoksi huomaan provosoituvani helposti, erityisesti jos tietyt normit ja odotukset kohdistuvat vielä syntymättömään vauvaani ja elämääni. Minulta esimerkiksi tiedustellaan aika ajoin, olemmeko menossa naimisiin. Myös pesänrakennushuumaan ensi vaiheessa hankkimani pikkuvaatteet ovat herättäneet mielipiteitä. Vauvan sukupuolesta kannattaisi kuulemma olla selvillä ennen kuin alkaa hankkia vaatteita. Aha. Meni taas rupisammakko -osastoon, en esimerkiksi ymmärrä miksi vaaleansininen pikkupaita, jossa on kissan ja karhun kuvia, on pojan vaate. Britanniassa tehtiin joitakin vuosia sitten tutkimus, jossa ihmisille annettiin vauvoja hoidettaviksi tarkkailun alaisena. Oikeaa sukupuolta ei kerrottu, mutta koehenkilöiden havaittiin kohtelevan hellemmin niitä punaiseen puettuja..Eilen katsoin ohjelmaa transsukupuolisista henkilöistä, ja siinä sivuttiin ajoittain hienosti miehiin ja naisiin yhteiskunnassa kohdistuvia odotuksia.
Provosoitua ei kuitenkaan pitäisi, sillä raskaaksi tultuaan sitä tavallaan astuu hyvinkin kiihkomieliseen maailmaan, jossa oikean ja väärän raja on hyvin jyrkkä (ja toki siitä riippuvainen kuka sen määrittää) ja jossa joutuu vastakkain sellaisten ihmisten (lue:äitien) kanssa, jotka tuntuvat nauttivan toisten ihmisten tyrmäämisestä ja moralisoimisesta. Itse kuitenkin toivoisin välttäväni jyrkkyyden ja ehdottomuuden ansat. Nyt mammafoorumeilla kohtaamani logiikka tyyliin "serkkuni ajoi pyörää raskausaikana ja sai keskenmenon, lopputulos=pyöräily aiheuttaa keskenmenon" jo hiukan huvittaa, enkä ole keskusteluja enää liiemmin seurannut.
Kävin äsken neuvolassa, ja vatsani kasvu ja painoni nousu olivat juuri neuvolakortissa esitettyjen käyrien keskivaiheilla. Se oli oudolla tavalla kovin mukavaa, olla raskaana normisti, ei tarvitse selittää tai selitellä syömisiään ja olemisiaan. Toki käyrät, ainakin se mahan kasvu, kuvaavat myös sitä, että vauvalla on todennäköisimmin kaikki hienosti.
Olin jo sanomassa hyvästejä pohjoisen mukavalle työyhteisölle, vähän haikeanakin. Mutta viime viikolla minua sitten buukattiin kesän 2010 kenttätöihin. Ei siitä nyt enempää, pelottaa vähän, että kimppuuni hyökätään vielä. En ole aikeissa toisella kädellä heijata pikku toukkaa ja toisella kaivaa maanäytteitä, mutta ei minusta kotiäitiäkään taida tulla. Joustava ja pätkätyötyyppinen tutkijan ammatti ja perhe-elämä ei tunnu minusta ollenkaan liian vaikealta yhdistää. Ei ainakaan, jos lapsi nukkuu edes jotenkin hyvin. (Tähän kaiken tietävät saattaisivat todeta, että kyllä se mieli muuttuu sitten, kun vauvan saa käsivarsille. Muuttuu, hyvinkin moni asia, mutta aiemmin näkemäni perusteella eri ihmisillä eri tavoin.) Vauvoihin ja lapsiin liittyvissä keskusteluissa (viitaten juuri noihin keskustelupalstoihin), erityisesti päivähoidon ollessa kyseessä, tunnutaan hyvin usein unohtavan, että lapsella on useimmissa tapauksissa myös se toinen vanhempi. Jos olisin lapseni isä, kokisin tälläisen ajattelutavan aika loukkaavana.
Pääasiassa minusta on liikuttavaa, miten paljon lähiympäristön ihmiset vauvan odotukseen osallistuvat. Mutta mahdottoman hyväntuulisuuden vastapainoksi huomaan provosoituvani helposti, erityisesti jos tietyt normit ja odotukset kohdistuvat vielä syntymättömään vauvaani ja elämääni. Minulta esimerkiksi tiedustellaan aika ajoin, olemmeko menossa naimisiin. Myös pesänrakennushuumaan ensi vaiheessa hankkimani pikkuvaatteet ovat herättäneet mielipiteitä. Vauvan sukupuolesta kannattaisi kuulemma olla selvillä ennen kuin alkaa hankkia vaatteita. Aha. Meni taas rupisammakko -osastoon, en esimerkiksi ymmärrä miksi vaaleansininen pikkupaita, jossa on kissan ja karhun kuvia, on pojan vaate. Britanniassa tehtiin joitakin vuosia sitten tutkimus, jossa ihmisille annettiin vauvoja hoidettaviksi tarkkailun alaisena. Oikeaa sukupuolta ei kerrottu, mutta koehenkilöiden havaittiin kohtelevan hellemmin niitä punaiseen puettuja..Eilen katsoin ohjelmaa transsukupuolisista henkilöistä, ja siinä sivuttiin ajoittain hienosti miehiin ja naisiin yhteiskunnassa kohdistuvia odotuksia.
Provosoitua ei kuitenkaan pitäisi, sillä raskaaksi tultuaan sitä tavallaan astuu hyvinkin kiihkomieliseen maailmaan, jossa oikean ja väärän raja on hyvin jyrkkä (ja toki siitä riippuvainen kuka sen määrittää) ja jossa joutuu vastakkain sellaisten ihmisten (lue:äitien) kanssa, jotka tuntuvat nauttivan toisten ihmisten tyrmäämisestä ja moralisoimisesta. Itse kuitenkin toivoisin välttäväni jyrkkyyden ja ehdottomuuden ansat. Nyt mammafoorumeilla kohtaamani logiikka tyyliin "serkkuni ajoi pyörää raskausaikana ja sai keskenmenon, lopputulos=pyöräily aiheuttaa keskenmenon" jo hiukan huvittaa, enkä ole keskusteluja enää liiemmin seurannut.
Kävin äsken neuvolassa, ja vatsani kasvu ja painoni nousu olivat juuri neuvolakortissa esitettyjen käyrien keskivaiheilla. Se oli oudolla tavalla kovin mukavaa, olla raskaana normisti, ei tarvitse selittää tai selitellä syömisiään ja olemisiaan. Toki käyrät, ainakin se mahan kasvu, kuvaavat myös sitä, että vauvalla on todennäköisimmin kaikki hienosti.