Pesänrakennusvietti
Se alkoi viime viikolla. Pesänrakennuskausi. Olisi voinut tulla vähän myöhemminkin, nyt tuntuu siltä, ettei millään malttaisi odottaa kesään saakka, että pääsee näkemään vauveliinin. Näin siitä unta viime yönä, se hymyili ja jokelsi ihan mahdottomasti. Se oli maailman söpöin, tietysti. Hassua kyllä sillä oli siniset silmät. Ja tästäkään en ole varma: voiko vihreiden ja ruskeiden silmien yhdistelmistä tulla siniset? Mulla on kyllä resessiivisenä sininen, että kai se voi.
Muistan kun minulla oli kerran 11 kk vanha vauva yön yli hoidossa. En tiennyt vauvoista mitään. Lieritin sille palloa ensin puolipäivää, ja se hihkui ilosta. Yhdeksältä illalla hoksasin, että vauvan olisi varmaan aika mennä nukkumaan. Silloin kani tuli esiin laatikosta, jossa oli ollut päivälevolla, ja vauva ilahtui niin paljon, ettei suostunut nukkumaan. Yhdeltätoista laitoin vauvan kuitenkin patjalle makaamaan, ja se nukahti heti. Aamulla kuudelta se jokelteli ja venytteli ja ihmettelin kovasti, miten se saattoi herätä niin aikaisin, vaikka oli mennyt myöhään nukkumaan. Oman vauvan kanssa elämän ei toki tule olemaan yhtä boheemia, mutta olen sentään päässyt irti ”tuleeko minusta hyvä äiti” -kriisistä. Olen nimittäin huomannut, että osaltaan jo hormonit hoitavat homman kotiin.
Se on epämääräinen kaiku lapsuuden nukkeleikeistä (kuulostaa ihan hullulta, tiedän), hoivavietti. Ja se on niin hieno tunne. Raskauden alussa mietin kovasti, että miten selviän kotielämästä. Enhän minä ole koskaan ollut erityisen kotona viihtyvä, tykkään kyllä käydä siellä nukkumassa ja syömässä retkien välillä. Sitä paitsi inhoan suurinta osaa kotitöistä. Mutta pikkuhiljaa kaikki vaan muuttuu. Viime viikolla aloin hamstrata vauvan vaatteita kirpputoreilta, ja käyn välillä niitä ihastelemassa vaatehuoneessa. Mietin miltä vauva näyttää pienten pukujensa sisällä. On yhtäkkiä älyttömän tärkeää laittaa valmiiksi vaatteet, jotka voi pukea vauvalle sairaalassa. Vaikka hyvä olisi, ettei vauva päättäisi syntyä vielä seuraavaan 4 kuukauteen. Mietin kuinka vauva puklaa vaatteilleen ja sitten pesen ne ja ripustan narulle. Että kuinka ihanaa on laittaa pieniä pukuja tuuleen kuivumaan.
Työnteosta ei meinaa tulla mitään. Mietin vain vauvaa. Koko ajan.
Muistan kun minulla oli kerran 11 kk vanha vauva yön yli hoidossa. En tiennyt vauvoista mitään. Lieritin sille palloa ensin puolipäivää, ja se hihkui ilosta. Yhdeksältä illalla hoksasin, että vauvan olisi varmaan aika mennä nukkumaan. Silloin kani tuli esiin laatikosta, jossa oli ollut päivälevolla, ja vauva ilahtui niin paljon, ettei suostunut nukkumaan. Yhdeltätoista laitoin vauvan kuitenkin patjalle makaamaan, ja se nukahti heti. Aamulla kuudelta se jokelteli ja venytteli ja ihmettelin kovasti, miten se saattoi herätä niin aikaisin, vaikka oli mennyt myöhään nukkumaan. Oman vauvan kanssa elämän ei toki tule olemaan yhtä boheemia, mutta olen sentään päässyt irti ”tuleeko minusta hyvä äiti” -kriisistä. Olen nimittäin huomannut, että osaltaan jo hormonit hoitavat homman kotiin.
Se on epämääräinen kaiku lapsuuden nukkeleikeistä (kuulostaa ihan hullulta, tiedän), hoivavietti. Ja se on niin hieno tunne. Raskauden alussa mietin kovasti, että miten selviän kotielämästä. Enhän minä ole koskaan ollut erityisen kotona viihtyvä, tykkään kyllä käydä siellä nukkumassa ja syömässä retkien välillä. Sitä paitsi inhoan suurinta osaa kotitöistä. Mutta pikkuhiljaa kaikki vaan muuttuu. Viime viikolla aloin hamstrata vauvan vaatteita kirpputoreilta, ja käyn välillä niitä ihastelemassa vaatehuoneessa. Mietin miltä vauva näyttää pienten pukujensa sisällä. On yhtäkkiä älyttömän tärkeää laittaa valmiiksi vaatteet, jotka voi pukea vauvalle sairaalassa. Vaikka hyvä olisi, ettei vauva päättäisi syntyä vielä seuraavaan 4 kuukauteen. Mietin kuinka vauva puklaa vaatteilleen ja sitten pesen ne ja ripustan narulle. Että kuinka ihanaa on laittaa pieniä pukuja tuuleen kuivumaan.
Työnteosta ei meinaa tulla mitään. Mietin vain vauvaa. Koko ajan.