Terapeuttimietteitä ja vihainen larppaaja
Työharjoittelua on kestänyt nyt puolisentoista viikkoa, ja vielä ei ahdista edes aikainen herätys. Toisaalta en ole vielä päässyt kovastikaan tutustumaan ammatin varjopuoliin, lähinnä olen lueskellut skeematerapiasta ja traumoista, istunut kokouksissa ja tapaamisissa ja viettänyt tänään koko päivän kognitiivis-konstruktivistisessa terapiakoulutuksessa. Eilen tosin oli ensimmäinen potilastapaamiseni (kuitenkin yhdessä ohjaajani kanssa) ja juttu hoitui ihan miellyttävästi. Paljon haasteellisempaa oli tapaamisen kirjaaminen potilasrekisterijärjestelmään. Ensimmäinen tapaus, jota ryhdyn hoitamaan ihan yksin, tulee ensi viikon maanantaina. Jännittää.
Työnkuvani painottuu tosiaan aika lailla terapiaan - tai terapeuttiseen tukeen, miksi haluattekin sitä kutsua. Psykoterapiaa se ei voi olla, vaikka sitä kaikin tavoin muistuttaakin, sillä siihen minulla ei ole koulutusta. Eikä voikaan olla, ennen kuin olen valmistunut maisteriksi. Vielä tällä hetkellä kognitiivisen psykoterapeutin ura kyllä pikkuisen houkuttelee, mutta katsotaan sitten maanantain jälkeen uudelleen.
(Kirjoittaminen tuntuu vaikealta, sillä en oikein tiedä, kuinka paljon voin työstäni näin julkisesti kertoa. Sanonpa melkein mitä tahansa, se saattaa loukata potentiaalista lukijaa - potilasta tai hänen läheisiään - tai vähintäänkin saattaa luotettavuuteni kyseenalaiseksi. Yritän tyytyä kuvailemaan juttuja vain hyvin yleisellä tasolla.)
Asiasta seittemänteen, viime viikonloppuna osallistuin liveroolipeliin Eipä ollut järin miellyttävä kokemus kokonaisuudessaan, se, vaikka peli itsessään olikin toteutettu varsin hyvin. Toisin kuin monasti aiemmin, en myöskään ole tyytymätön omaan pelaamiseeni. Jotenkin vain olin koko viikonlopun hyvin väsynyt, stressaantunut ja ärtyisä, ja tämä yhdistettynä ulkona nukkumiseen, hahmoni hankalaan pelattavuuteen sekä muutamiin pettymyksiin alhaisfantasiaksi kuvittelemani juonen suhteen sai minut tuntemaan oloni pelin jälkeen melkoisen kurjaksi. Murjottamalla yksin saatoin pilata muidenkin iloista tunnelmaa ja siitä olen pahoillani, vaikka yritinkin vakuuttaa kyselijöille, ettei surkeuteni millään muotoa ole heidän syytään. Niin, kyllähän siihen vaikutti sekin, ettei paikalla ollut ketään parempaa tuttuani ja muilla tuntui olevan omat porukkansa, mutta sellainen ryhmittyminen lienee tällaisissa tapahtumissa väistämätömtä.
Elaboroinpa hieman hahmoni pulmallisuutta. Kuuluin mustalaishenkiseen kulkijaporukkaan, jonka elämäntehtävänä on esiintyä - mutta yksi hahmoni suurimmista pointeista oli taiteellinen lahjattomuus (tämä harmitti minua melkoisesti, sillä ennakkotietojen perusteella olin toivonut pääseväni lauleskelemaan enemmänkin). Peli sijoittui noitakäräjille ja hahmoni pelkäsi noitia. Lisäksi hahmon ainoa ystävä oli koko pelin ajan sidottu toisaalle. Siskontyttären kanssa piti olla ristiriitoja, mutta eiköhän hahmossa vain mainittu, ettei ole altis suukopuun vaan luonteeltaan alistuva ja rauhantahtoinen, periksiantava. Edellämainitut yhdessä vaikuttivat siten, että minun oli vuorokauden kestävän pelin aikana melko vaikea generoida itselleni tekemistä, mitään varsinaista juonta kun hahmoon ei liittynyt.
Täytehahmomaisuus ei sinänsä olisi minua niin kovasti harmittanut - osuuhan niitä joskus melkein kaikille - elleivät pelin tärkeimmät juonet olisi olleet todella korkealentoisia ja muutamalle hahmolle kasattu draamallista painoa reilusti yli oman tarpeen. Rasitusta lisäsi vielä se, että minä onneton olin ottanut pelinjohdon vaatimuksen autenttisesta vaatetuksesta kirjaimellisesti ja ommellut (käsin) itselleni pellavaisen ja villaisen vaatekerran. Laulujakin oli opetellut. Onneksi sentään porukkamme näytelmä, jonka suunnitteluun ennen peliä osallistuin, onnistui mainiosti ja sai kehujakin.
Tästä vuodatuksesta voi päätellä ainakin sen, että otin pelin - harvoin kun larppaan - piirun verran liian vakavasti. Fiksumpi olisi myös ottanut yhteyttä pelinjohtoon ennen peliä ja kysellyt mahdollisuudesta muunnella hahmoa. Vaan mitäpä tuosta, sattuuhan noita. Eniten harmittaa, että annoin itsestäni varmastikin aika kurjan kuvan sekä pelinjohdolle että kanssapelaajille. (Tosiaankin itkin, vuolaasti vieläpä, varmaankin kolme tuntia yhteen menoon pelin jälkeen, ja en vieläkään tajua mitä oikein tapahtui. Olin varmaan ihan uskomattoman stressaantunut huomaamatta sitä itse lainkaan, vaikka ei sekään kuulosta oikein uskottavalta. Muutamat kyselivät vointiani, heille olen kovasti kiitollinen. Yritin kyllä kiskoa itseäni mukaan keskusteluun, mutta vaikka juttelin mukavia ja mielialani kohosi, kyynelet vain valuivat. Häh?) Vaan mitäpä tuota enää vatvomaan. In-game olin totta tosiaan enimmän aikaa ihan hyvällä tuulella ja, kuten sanoin, kuitenkin ihan tyytyväinen omaan panokseeni.
Tämä alkuviikko on nyt ollut melko kiireinen. Kolmena iltana peräkkäin olen hengaillut tuntitolkulla AE:n kertsillä: maanantaina avajaiskarnevaalien jälkimainingeissa, tiistaina syyskauden avauksessa ja keskiviikkona fuksi-illassa. Vähän mietin, josko olisin vielä tänään suunnistanut samaan paikkaan HYSFK:n kokoontumiseen, vaan enpä sentään jaksanut. Alter Egoon on tänä vuona liittynyt jo ihan kiitettävä määrä fukseja - parisenkymmentä, jos jo kesällä maksaneet lasketaan mukaan. Toinen mokoma on käynyt pistäytymässä. Toiveikkaana uskon, että aika suuri osa näistä on sellaisia, joista saattaisi muovautua ihan innokkaita aktiiveita. Aiemmin teki mieli vähän rantata fuksien kohtelusta ja sisäänpäinlämpiävään porukkaan liittymisen vaikeudesta, mutta ainakin tiistaina ja keskiviikkona meininki oli sen verran hyvää, että enpä taida enää viitsiä. Katsoo nyt, miten syksy tästä etenee.
Tänään junassa tuumin yhden ohikiitävän hetken ajan, että voisin hakea ensi vuodeksi AE:n puheenjohtajuutta. Hytisyttää vieläkin. Itsetuhoista ideaatiota, sano.
Thank You For Smoking oli ihan viihdyttävä elokuva, kuitenkin pieni pettymys. Päällimmäisenä mieleen jäi pienoisen hekottelun lisäksi miete siitä, mitä tässä oikein haettiin. Komedia, satiiri, draama? Olihan noita, vaan millään alueella ei kohoa kovasti keskitason yläpuolelle.
R&A -leffojen katselu taitaa tältä vuodelta jäädä. Minkäpä sitä voi, kun on vaan saamaton.
Työnkuvani painottuu tosiaan aika lailla terapiaan - tai terapeuttiseen tukeen, miksi haluattekin sitä kutsua. Psykoterapiaa se ei voi olla, vaikka sitä kaikin tavoin muistuttaakin, sillä siihen minulla ei ole koulutusta. Eikä voikaan olla, ennen kuin olen valmistunut maisteriksi. Vielä tällä hetkellä kognitiivisen psykoterapeutin ura kyllä pikkuisen houkuttelee, mutta katsotaan sitten maanantain jälkeen uudelleen.
(Kirjoittaminen tuntuu vaikealta, sillä en oikein tiedä, kuinka paljon voin työstäni näin julkisesti kertoa. Sanonpa melkein mitä tahansa, se saattaa loukata potentiaalista lukijaa - potilasta tai hänen läheisiään - tai vähintäänkin saattaa luotettavuuteni kyseenalaiseksi. Yritän tyytyä kuvailemaan juttuja vain hyvin yleisellä tasolla.)
Asiasta seittemänteen, viime viikonloppuna osallistuin liveroolipeliin Eipä ollut järin miellyttävä kokemus kokonaisuudessaan, se, vaikka peli itsessään olikin toteutettu varsin hyvin. Toisin kuin monasti aiemmin, en myöskään ole tyytymätön omaan pelaamiseeni. Jotenkin vain olin koko viikonlopun hyvin väsynyt, stressaantunut ja ärtyisä, ja tämä yhdistettynä ulkona nukkumiseen, hahmoni hankalaan pelattavuuteen sekä muutamiin pettymyksiin alhaisfantasiaksi kuvittelemani juonen suhteen sai minut tuntemaan oloni pelin jälkeen melkoisen kurjaksi. Murjottamalla yksin saatoin pilata muidenkin iloista tunnelmaa ja siitä olen pahoillani, vaikka yritinkin vakuuttaa kyselijöille, ettei surkeuteni millään muotoa ole heidän syytään. Niin, kyllähän siihen vaikutti sekin, ettei paikalla ollut ketään parempaa tuttuani ja muilla tuntui olevan omat porukkansa, mutta sellainen ryhmittyminen lienee tällaisissa tapahtumissa väistämätömtä.
Elaboroinpa hieman hahmoni pulmallisuutta. Kuuluin mustalaishenkiseen kulkijaporukkaan, jonka elämäntehtävänä on esiintyä - mutta yksi hahmoni suurimmista pointeista oli taiteellinen lahjattomuus (tämä harmitti minua melkoisesti, sillä ennakkotietojen perusteella olin toivonut pääseväni lauleskelemaan enemmänkin). Peli sijoittui noitakäräjille ja hahmoni pelkäsi noitia. Lisäksi hahmon ainoa ystävä oli koko pelin ajan sidottu toisaalle. Siskontyttären kanssa piti olla ristiriitoja, mutta eiköhän hahmossa vain mainittu, ettei ole altis suukopuun vaan luonteeltaan alistuva ja rauhantahtoinen, periksiantava. Edellämainitut yhdessä vaikuttivat siten, että minun oli vuorokauden kestävän pelin aikana melko vaikea generoida itselleni tekemistä, mitään varsinaista juonta kun hahmoon ei liittynyt.
Täytehahmomaisuus ei sinänsä olisi minua niin kovasti harmittanut - osuuhan niitä joskus melkein kaikille - elleivät pelin tärkeimmät juonet olisi olleet todella korkealentoisia ja muutamalle hahmolle kasattu draamallista painoa reilusti yli oman tarpeen. Rasitusta lisäsi vielä se, että minä onneton olin ottanut pelinjohdon vaatimuksen autenttisesta vaatetuksesta kirjaimellisesti ja ommellut (käsin) itselleni pellavaisen ja villaisen vaatekerran. Laulujakin oli opetellut. Onneksi sentään porukkamme näytelmä, jonka suunnitteluun ennen peliä osallistuin, onnistui mainiosti ja sai kehujakin.
Tästä vuodatuksesta voi päätellä ainakin sen, että otin pelin - harvoin kun larppaan - piirun verran liian vakavasti. Fiksumpi olisi myös ottanut yhteyttä pelinjohtoon ennen peliä ja kysellyt mahdollisuudesta muunnella hahmoa. Vaan mitäpä tuosta, sattuuhan noita. Eniten harmittaa, että annoin itsestäni varmastikin aika kurjan kuvan sekä pelinjohdolle että kanssapelaajille. (Tosiaankin itkin, vuolaasti vieläpä, varmaankin kolme tuntia yhteen menoon pelin jälkeen, ja en vieläkään tajua mitä oikein tapahtui. Olin varmaan ihan uskomattoman stressaantunut huomaamatta sitä itse lainkaan, vaikka ei sekään kuulosta oikein uskottavalta. Muutamat kyselivät vointiani, heille olen kovasti kiitollinen. Yritin kyllä kiskoa itseäni mukaan keskusteluun, mutta vaikka juttelin mukavia ja mielialani kohosi, kyynelet vain valuivat. Häh?) Vaan mitäpä tuota enää vatvomaan. In-game olin totta tosiaan enimmän aikaa ihan hyvällä tuulella ja, kuten sanoin, kuitenkin ihan tyytyväinen omaan panokseeni.
Tämä alkuviikko on nyt ollut melko kiireinen. Kolmena iltana peräkkäin olen hengaillut tuntitolkulla AE:n kertsillä: maanantaina avajaiskarnevaalien jälkimainingeissa, tiistaina syyskauden avauksessa ja keskiviikkona fuksi-illassa. Vähän mietin, josko olisin vielä tänään suunnistanut samaan paikkaan HYSFK:n kokoontumiseen, vaan enpä sentään jaksanut. Alter Egoon on tänä vuona liittynyt jo ihan kiitettävä määrä fukseja - parisenkymmentä, jos jo kesällä maksaneet lasketaan mukaan. Toinen mokoma on käynyt pistäytymässä. Toiveikkaana uskon, että aika suuri osa näistä on sellaisia, joista saattaisi muovautua ihan innokkaita aktiiveita. Aiemmin teki mieli vähän rantata fuksien kohtelusta ja sisäänpäinlämpiävään porukkaan liittymisen vaikeudesta, mutta ainakin tiistaina ja keskiviikkona meininki oli sen verran hyvää, että enpä taida enää viitsiä. Katsoo nyt, miten syksy tästä etenee.
Tänään junassa tuumin yhden ohikiitävän hetken ajan, että voisin hakea ensi vuodeksi AE:n puheenjohtajuutta. Hytisyttää vieläkin. Itsetuhoista ideaatiota, sano.
Thank You For Smoking oli ihan viihdyttävä elokuva, kuitenkin pieni pettymys. Päällimmäisenä mieleen jäi pienoisen hekottelun lisäksi miete siitä, mitä tässä oikein haettiin. Komedia, satiiri, draama? Olihan noita, vaan millään alueella ei kohoa kovasti keskitason yläpuolelle.
R&A -leffojen katselu taitaa tältä vuodelta jäädä. Minkäpä sitä voi, kun on vaan saamaton.