Ensimmäinen suomenkielinen merkintäni. Outoja yhteyksiä ja epävakaita tunnetiloja.
Jokasyksyinen projektini, nimittäin päiväkirjani elvyttäminen, käynnistyy jälleen. Ainakin näin aluksi mietteitäni tarjoillaan suomeksi siinä huterassa toivossa, että helpompi kieli tuottaisi enemmän merkintöjä. Saapa nähdä.
Ällistyksekseni huomasin, että poissaoloni aikana jokunen ihminen on lisännyt minut ystäväkseen. Laura, Emi, Anna-Leena ja Noora - olette nyt myös minun listallani.
Työharjoitteluni itäisellä nuorisopsykiatrian klinikalla alkaa tulevana maanantaina. Mikäli jaksan päivitellä tätä blogia edes semiaktiivisesti, melko suuri osa merkinnöistä tulee varmaankin koostumaan sensuroiduista raporteista työpäivieni tapahtumista. Jännittää, hermostuttaa ja ahdistaakin hieman. Epäilen omaa ammattitaitoani ja pohdin, miten potilaani mahtavat nähdä minut. Toisaalta olen myös aika innostunut, minkä puheistanikin varmaan huomaa. Mutta asiasta tosiaan enemmän sitten, kun minulla on parempi käsitys siitä, millaista työ konkreettisesti on ja kuinka hyvin oikeasti osaan suhtautua itsetuhtoisiin nuoriin.
Sivumainintana vielä, itse asiassa minun ei pitäisi varmaankaan tuhlata aikaani blogin päivittelyyn vaan keskittyä laatimaan asusteita Punainen lanka, pihlajapuu -peliin. Jo ala-asteen käsityötynneilta saakka olen tiennyt, ettei räätälöinti ole vahvimpia alueitani, mutta tässä tilanteessa omien proppien tekeminen oli oikeastaan ainoa vaihoehto. Ei ompelu ikävää puuhaa ole, mutta hahmoni kuuluisi olla taitava käsityöläinen. Lisäksi olen liian laiska käyttämään kaavoja (enkä sellaisia omistakaan, kaavapaperista puhumattakaan) tai edes mittailemaan itseäni ennen kankaan leikkuuta. Itse asiassa koko tämä päivä on ollut yhtä pitkää sijaistoimintojen ketjua oikeaa tekemistä välteltäessä. Vilkaisu edellisen blogimerkintäni päivämäärään antaa ehkä jotakin viitettä siitä, kuinka absurdeihin keinoihin olen ryhtynyt lykätäkseni puuhaa myöhemmäksi.
Eipä silti, tässä Spider Pasianssia pelaillessani sain vihdoinkin kuunneltua muutamia Pekalta lainaamiani Tarujen Saaren levyjä - myöskin osa larppivalmistelujani.
Ai, ja pari peliä pitäisi kirjoittaakin.
Niistä ei kuitenkaan juuri nyt tämän enempää, sillä voisin vähitellen käydä käsiksi tämän merkinnän varsinaisiin aiheisiin. Muutamat viime aikojen sattumukset ovat taas tuoneet mieleen menetettyjä mahdollisuuksia sosiaalisella rintamalla. Muistan, että kun tulin yliopistolle, odotin tapaavani uudelleen edes joitain ihmisiä, joihin olin aiemmin tutustunut netissä mutta sittemmin kadottanut kontaktin. Näin ei käynyt. Nyt olen kuitenkin vähän kerrassaan sattumalta tavannut henkilöitä, joilla on kanssani jotain yhteistä historiaa tai jotka tuntevat samoja ihmisiä kuin minä. Tavallaan tämä on oikein hupaisaa. Sitten toisaalta tulee mieleen, että toimimalla hieman toisin, pitämällä yhteyttä, olemalla aktiivinen ja ulospäinsuuntautunut ja menemällä tapaamisiin olisin voinut aikanaan hankkia itseni moniin piireihin ja päästä mukaan kaikenlaiseen hauskaan, josta nyt yrmistellen koen jääneeni paitsi. Nyt tilanne on se, että tunnen ja tiedän suuren joukon ihmisiä, joilla tuskin on aavistustakaan minun olemassaolostani. Oivalsin esimerkiksi tässä juuri, mistä erään Kouvolan Sabbat-kronikan pelaajan lautanikki onkaan tuttu.
Monesti tunnen itseni ainaiseksi väliinputoajaksi. On porukoita, joihin kuulun, toisinaan (mielestäni tietysti liian harvoin, mutta arvioni ei taida olla kovin objektiivinen) minua kutsutaan paikkoihin, minulla on kavereita ja ystäviäkin. Silti jotakin tuntuu usein puuttuvan. Ympärilläni ihmiset (niin, ja ne muutkin) tutustuvat, solmivat siteitä ja jossain vaiheessa solmivat jonkin mystillisen henkisen yhteyden, joka siirtää heidät kaveruudesta läheiseen ystävyyteen. Tämä viimeinen vaihe on sellainen, johon en itse tunne pääseväni, vaikka haluaisinkin. Syvän itsesäälini synkässä kurimuksessa velloessani tunnen itseni aina toissijaiseksi vaihtohedoksi, tyypiksi jonka kanssa voi jutella silloin, kun parasta vaihtoehtoa ei ole tarjolla.
En tiedä, miten tutustutaan. Ennen en puhunut mitään, nyt puhun paljon - ja vaikka jälkimmäinen vaihtoehto onkin selkeästi parempi, pelkkä puhe ei ole tarpeeksi. Kunnianhimoiset telaptiakokeilunikaan eivät ole, onnetonta kyllä, tuottaneet tulosta.
Sitten on niitäkin päiviä, jolloin iloitsen väestä ympärilläni ja olen tyytyväinen; mutta luulen jonkin elämän perimmäisen totuuden määräävään, ettei blogimerkintää voi kirjoittaa tuntematta ainakin pientä angstin ja ahdistuksen vihlaisua sydänalassaan. Ainakin minulle se on vaikeaa. Kaikki avautumiseni degeneroituu joko elvistelyksi elämäni tapahtumilla (jotka loppujen lopuksi ovat yleensä varsin tavananomaisia) tai "Wah, kukaan ei pidä minusta" -ruikutukseksi. Että ylläpidä siinä sitten blogia. Ikinä enää en kirjoita mitään.
...tai jos nyt kuitenkin.
Ensi kerralla ehkä roolipeliteoriaa ja maailman pahuuden kauhistelua. Nyt ei mahdu. Lähdenpä tästä pujottamaan lankaa neulansilmään.
Ällistyksekseni huomasin, että poissaoloni aikana jokunen ihminen on lisännyt minut ystäväkseen. Laura, Emi, Anna-Leena ja Noora - olette nyt myös minun listallani.
Työharjoitteluni itäisellä nuorisopsykiatrian klinikalla alkaa tulevana maanantaina. Mikäli jaksan päivitellä tätä blogia edes semiaktiivisesti, melko suuri osa merkinnöistä tulee varmaankin koostumaan sensuroiduista raporteista työpäivieni tapahtumista. Jännittää, hermostuttaa ja ahdistaakin hieman. Epäilen omaa ammattitaitoani ja pohdin, miten potilaani mahtavat nähdä minut. Toisaalta olen myös aika innostunut, minkä puheistanikin varmaan huomaa. Mutta asiasta tosiaan enemmän sitten, kun minulla on parempi käsitys siitä, millaista työ konkreettisesti on ja kuinka hyvin oikeasti osaan suhtautua itsetuhtoisiin nuoriin.
Sivumainintana vielä, itse asiassa minun ei pitäisi varmaankaan tuhlata aikaani blogin päivittelyyn vaan keskittyä laatimaan asusteita Punainen lanka, pihlajapuu -peliin. Jo ala-asteen käsityötynneilta saakka olen tiennyt, ettei räätälöinti ole vahvimpia alueitani, mutta tässä tilanteessa omien proppien tekeminen oli oikeastaan ainoa vaihoehto. Ei ompelu ikävää puuhaa ole, mutta hahmoni kuuluisi olla taitava käsityöläinen. Lisäksi olen liian laiska käyttämään kaavoja (enkä sellaisia omistakaan, kaavapaperista puhumattakaan) tai edes mittailemaan itseäni ennen kankaan leikkuuta. Itse asiassa koko tämä päivä on ollut yhtä pitkää sijaistoimintojen ketjua oikeaa tekemistä välteltäessä. Vilkaisu edellisen blogimerkintäni päivämäärään antaa ehkä jotakin viitettä siitä, kuinka absurdeihin keinoihin olen ryhtynyt lykätäkseni puuhaa myöhemmäksi.
Eipä silti, tässä Spider Pasianssia pelaillessani sain vihdoinkin kuunneltua muutamia Pekalta lainaamiani Tarujen Saaren levyjä - myöskin osa larppivalmistelujani.
Ai, ja pari peliä pitäisi kirjoittaakin.
Niistä ei kuitenkaan juuri nyt tämän enempää, sillä voisin vähitellen käydä käsiksi tämän merkinnän varsinaisiin aiheisiin. Muutamat viime aikojen sattumukset ovat taas tuoneet mieleen menetettyjä mahdollisuuksia sosiaalisella rintamalla. Muistan, että kun tulin yliopistolle, odotin tapaavani uudelleen edes joitain ihmisiä, joihin olin aiemmin tutustunut netissä mutta sittemmin kadottanut kontaktin. Näin ei käynyt. Nyt olen kuitenkin vähän kerrassaan sattumalta tavannut henkilöitä, joilla on kanssani jotain yhteistä historiaa tai jotka tuntevat samoja ihmisiä kuin minä. Tavallaan tämä on oikein hupaisaa. Sitten toisaalta tulee mieleen, että toimimalla hieman toisin, pitämällä yhteyttä, olemalla aktiivinen ja ulospäinsuuntautunut ja menemällä tapaamisiin olisin voinut aikanaan hankkia itseni moniin piireihin ja päästä mukaan kaikenlaiseen hauskaan, josta nyt yrmistellen koen jääneeni paitsi. Nyt tilanne on se, että tunnen ja tiedän suuren joukon ihmisiä, joilla tuskin on aavistustakaan minun olemassaolostani. Oivalsin esimerkiksi tässä juuri, mistä erään Kouvolan Sabbat-kronikan pelaajan lautanikki onkaan tuttu.
Monesti tunnen itseni ainaiseksi väliinputoajaksi. On porukoita, joihin kuulun, toisinaan (mielestäni tietysti liian harvoin, mutta arvioni ei taida olla kovin objektiivinen) minua kutsutaan paikkoihin, minulla on kavereita ja ystäviäkin. Silti jotakin tuntuu usein puuttuvan. Ympärilläni ihmiset (niin, ja ne muutkin) tutustuvat, solmivat siteitä ja jossain vaiheessa solmivat jonkin mystillisen henkisen yhteyden, joka siirtää heidät kaveruudesta läheiseen ystävyyteen. Tämä viimeinen vaihe on sellainen, johon en itse tunne pääseväni, vaikka haluaisinkin. Syvän itsesäälini synkässä kurimuksessa velloessani tunnen itseni aina toissijaiseksi vaihtohedoksi, tyypiksi jonka kanssa voi jutella silloin, kun parasta vaihtoehtoa ei ole tarjolla.
En tiedä, miten tutustutaan. Ennen en puhunut mitään, nyt puhun paljon - ja vaikka jälkimmäinen vaihtoehto onkin selkeästi parempi, pelkkä puhe ei ole tarpeeksi. Kunnianhimoiset telaptiakokeilunikaan eivät ole, onnetonta kyllä, tuottaneet tulosta.
Sitten on niitäkin päiviä, jolloin iloitsen väestä ympärilläni ja olen tyytyväinen; mutta luulen jonkin elämän perimmäisen totuuden määräävään, ettei blogimerkintää voi kirjoittaa tuntematta ainakin pientä angstin ja ahdistuksen vihlaisua sydänalassaan. Ainakin minulle se on vaikeaa. Kaikki avautumiseni degeneroituu joko elvistelyksi elämäni tapahtumilla (jotka loppujen lopuksi ovat yleensä varsin tavananomaisia) tai "Wah, kukaan ei pidä minusta" -ruikutukseksi. Että ylläpidä siinä sitten blogia. Ikinä enää en kirjoita mitään.
...tai jos nyt kuitenkin.
Ensi kerralla ehkä roolipeliteoriaa ja maailman pahuuden kauhistelua. Nyt ei mahdu. Lähdenpä tästä pujottamaan lankaa neulansilmään.