Et määritellään sit enskerralla tämä sukupuolisuus subjektiivisena kokemuksena
Esittely sukupuoli-identiteetin tutkimuspoliklinikkakäyntiä varten 25.9.2012. Vastauksia myös kysymykseen “miksi ajattelen olevani autisti”.
Päätin kirjoittaa ajatuksiani ja jopa joitakin tutkimusehdotuksia sangen laajasti, koska lyhyen puhekäynnin aikana voi olla hankalaa tuoda esiin kaikkia ajatuksiani. Vastaan myös transsukupuolisuus ja transgender diagnostisiin kriteereihin ja miten ne määrittyvät.
Tällä pyrin antamaan jonkenlaisen pohjan sille mistä puhua tai kysyä enemmän, toki tämä teksti (16 sivua) on yhä brutaali yksinkertaistus eikä monessa kohtaa tee kunniaa aiheen monimutkaisuuksille, mutta on silti jonkenlainen minimi jolla ymmärtää hieman ajatuksiani. Olen koonnut tähän myös aiempia päiväkirjamerkintöjäni jonkenlaisena itsehaastatteluna. Tietenkin teoretisointini on monessa suhteessa hapuilua, minun pitäisi tutkia asiaa kymmenen vuotta ja käydä läpi kaikki lähteet, mutta tässä tilanteessa nämä ajatukset antavat jonkenlaisen kuvan missä ollaan menossa.
Teksti sisältää jonkinverran teoreettista pohdintaa joka on toki amatöörimäistä (joka tosin samalla vastaa kysymykseen mitä olen kiinnostunut opiskelemaan) mutta tarpeellista subjektiivisen kokemukseni ilmaisemiseksi.
Yritän vastata myös transsukupuolisuuden diagnostisiin kriteereihin - joskin haen transgender diagnoosia:
F64.1 Transsukupuolisuus, diagnostiset kriteerit:
A. Halu elää ja tulla hyväksytyksi vastakkaisen sukupuolen edustajana. Tavallisesti
tähän liittyy toive saada kirurgista ja hormonaalista hoitoa oman ruumiin
muuttamiseksi mahdollisimman samankaltaiseksi kuin toivottu sukupuoli.
B. Transseksuaalisen identiteetin kokemus on kestänyt vähintään kaksi vuotta.
Mitä hormoneihin tulee, haluan toki käyttää niitä muutaman vuoden että rintani kasvavat - ja saan tuntea niiden kognitiiviset vaikutukset - ja haluan vahvistaa vaikutusta suurentamalla rintojani kirurgisesti. Haluan omia lapsia ja haluan säilyttää penikseni toimintakyvyn. Kyseessä on sekä tottumus ja kiintymys kehooni että huoli hoitojen kehittymättömyydestä nykyisenä aikakautena. Kokemus puolestaan on kestänyt verrattomasti kauemmin kuin kaksi vuotta.
On toki todettava että tahdon nimenomaan transgender diagnoosin siksikin, että en suostuisi missään tapauksessa lailliseen toimenpiteeseen joka vaatii kastraatiota ja on näinollen voimakkaassa ristiriidassa ihmisoikeuksieni ja inhimillisyyden kanssa.
Tässä tuodaan esiin jo muutama hämmentävä termi. “Halun elää” toki koen samana kuin “subjektiivinen kokemus itsestä sukupuolisena olentona” ja tulla hyväksytyksi tarkoittanee samaa kuin “tulla nähdyksi ja halutuksi itse kokemansa sukupuolen mukaisesti” ja “vastakkainen” uudemman muotoilun mukaan tarkoitaa vastakkaista suhteessa väestörekisterin merkintään.
Tästä tietenkin herää kaksi kysymystä:
1) mitä ihmettä tarkoittaa “subjektiivinen kokemus itsestä sukupuolisena olentona”, miten se ilmenee ja miltä kannalta asiaa pitäisi tarkastella?
2) “Tulla hyväksytyksi” on passiivissa, jolloin kysymys on miten niin hyväksytyksi ja kenen toimesta, missä mielessä ja miksi?
Vastattakoon ensin kysymykseen 1, koska kysymys 2 tulee sen jälkeen helpommaksi. Vastaukseni on pakostakin jossain määrin sekä teoreettinen että hyvin henkilökohtainen.
Sukupuolisuuden tarkastelu pakottaa ottamaan hieman uudenlaisen suhteen nature/nurture jaotteluun, joskin ehkäpä kiinnostavampi tarkastelun kohde löytyisi jaottelusta hardware/software. Tällä tarkoitan sitä, että jos ymmärrämme itsemme biokemiallisena koneena, kieltämättä geenistömme ja neurologinen rakenteemme on tietyssä mielessä hardware - kun taas kasvatusta ja kulttuuria, kaikkea mikä sisältää merkityksiä voidaan pitää käyttöjärjestelmänä ja softana joka toimii mielessämme, kuului siihen tunnepiirien asioita, kuten perusturva tai taitoja kuten polkupyörän ajaminen.
Tietenkin on ensimmäisenä huomattava tämän asetelman simplistisyys, olemme paljon sofistikoityneempia kuin pii-pohjaiset tietokoneet, aivomme toimivat plastisesti, ja paljon fuktioistamme täytyy asentaa, mikä ei välttämättä sulje pois sitä että niiden merkitys on jo osa hardwarea.
Esimerkiksi kieli on ihmiselle lajityypillinen ominaisuus, ja jokin aivoissamme mahdollistaa kielen oppimisen paremmin ja abstraktimmin kuin se on mahdollista läheisimmillekkään sukulaisillemme - vaikka toki monilla eläimilla on jonkenlainen kieli - vaikka toki jos lapsi ei sitä pääse kolmena ensimmäisenä elinvuotenaan toteuttamaan, hän ei koskaan opi kieltä ihmiselle tyypillisellä tavalla.
Tietenkin toinen ilmeinen rajoitus tietokonemetaforassa on että tietenenkään ihmisiä ei voida käsitellä yksinkertaisesti “tiedonkäsittelyn” näkökulmasta tai ainakaan olettaa ymmärtävänsä kovin paljon tätä kautta, ottamatta huomioon merkityksiä, tunteita ja motiiveja - tai kognitiivista fetisismiä.
Sukupuolisuuden suhteen on muotia lähestulkoon naurettavan simplistinen positiointi tämän asetelman suhteen. Huomanistiset ja vasemmistolaiset lähteet useimmiten tahtovat tältä osana nähdä ihmisen luonnostaan kylmänä rautana - jonkenlaisena black slatena - ja puhua kaikesta sukupuoleen liittyvästä fundamentalistisen postmodernismin hengessä “sosiaalisena konstruktiona” ikäänkuin merkityksinä jotka ovat täydellisen ja ehdottoman itseluotuja kulttuurin kehityksen mukana ikäänkuin sattumalta vain juuri sellaisina kuin ne ovat.
Kestääkö tämä ajattelu lähempää tarkastelua ja miten meidän tällöin pitäisi ymmärtää transsukupuolisuus - tai yleisemmin sukupuolisuus? Onko se joukko “performatiivisia” ulkoakatsottuja “rooleja” ja normeja? Vai onko kyse jostain paljon syvemmästä? Lukemattomilla tavoilla kaikissa kulttuureissa, vaikkakin vaikkapa machismon aste, sentimentti kummajaisia kohtaan ja vaikkapa madonnuuden ja huoruuden suhteet vaihtelevat on olemassa jonkenlaisia sukupuolisuuteen liittyviä käsityksiä ja käsitteitä - monessa suhteessa Donald E. Brownin mukaan on kyseessä ihmisuniversaali, ihmiset ovat paitsi seksuaalisia myös sukupuolisia olentoja. Tietyt sukupuolisuuteen liittyvät merkitykset toistuvat eri muodoissa kuten myös niiden poikkeamat, vaikkapa penikselliset ihmiset jotka kokevat itsensä naisiksi ja vaginalliset ihmiset jotka kokevat itsensä miehiksi. Transsukupuolisuutta - vaikka sen suhde vaikkapa homosesksuaalisuuteen vaihtelee - on ihmennyt aina ja kaikkialla, riippumatta kulttuurin repression tasosta sitä kohtaan.
Jos ihminen sukupuolisena olentona olisi blanck slate, tämä vaikuttaisi mahdottomalta, tai jos ohjelmointi koskisi vain vanhemmuuteen liittyviä vaistoja se ei selittäisi miksi transsukupuolisuuden kohdalla heltymätönkään repressio ei useinkaan toimi, vaan transsukupuolinen on vain transsukupuolinen, joskin hänen perusturvallisuuttaan on vahingoitettu.
Näinollen - jos jätämme nyt huomiotta villit hypoteesit kuten demonisen posession - transsukupuolisuuden täytyy olla yksinkertaisesti neurokognitiivista intersukupuolisuutta - liittyi se sitten androgeenisensitiivisyyteen tai johonkin muuhun. Universaalius tarkoittaa että kyse on biologiasta, ja jos kyse on biologiasta, ellei tietoisuus perustu johonkin muuhun kuin aivoihin - mikä tekisi asian tutkimisesta hankalaa - ei yksinkertaisesti ole muuta huomioonotettavissa olevaa mahdollisuutta.
Aivomme ovat kehittyneet evoluution mukana ja reproduktio on alisteista nautinnolle, joten se antanee yhden välttämättömän näkökulman aiheeseen.
Sukupuolisuus siis on arkkityyppinen sisäänrakennettu ominaisuus jonka merkitykset ja johon liittyvät merkitykset toki modifioituvat käyttöjärjestelmän mukaan. Tämän logiikan mukaisesti en tietenkään voi käsitellä sukupuolisuuttani vain henkilökohtaisena kehityksellisenä asiana, vaikka tietenkin ne merkitykset jotka liittyvät kunkin sukupuolisuuteen varmasti myös modifioituvat matkan varrella ja sukupuoliset tunteumukset ovat laaja spektri ja mahdollisesti eri vaiheissa tapahtuva aktivoituminen - kuten primaarin ja sekundaarisen sukupuolisuuden kohdalla viittaa siihen että on jollakintapaa kyse fundamentaalisesti eri asioista kuten J. Michal Bailey ehdottaa kirjassaan The Man Who Would be Queen, joka käsittelee myös homoseksuaalisuuteen liittyvää feminiinisyyttä.
Julia Serano kutsuu kirjassaan Whipping Girl subjektiivista kokemusta itsestä sukupuolisena olentona nimellä alitajuinen sukupuoli, joka edellä kuvaamani logiikan mukaan on samanlainen ilmiö kuin universaali kielioppi - ihmiselle lajityypillinen ominaisuus joka tosin ei ole kaikenläpäisevä tai kaikkia koskeva asia koska on olemassa myös aseksuaalisia ja sukupuolineutraaleja ihmisiä, ja tämänkin suhteen neurodiversiteetti on otettava laajasti huomioon, mutta kun käsitellään alitajuista sukupuolta, puhutaan siksi laajalti yleistyksien tasolla oli sitten kyseessä halu- tai kognitiivinen profiili.
Mitä tähän kuuluu ja mitä se tarkoittaa kohdallani. Aloittakaamme yksinkertaisimmasta alueesta eli kehonkaavasta. Wikipedian laajan transseksuaalisuutta käsittelevän artikkelin mukaan Zhou et al. (1995) liitti tutkimuksessaan transsukupuolisuuden aivoalueeseen nimeltä stria terminalis, joka oli FTM transsukupuolisilla miestyypillinen ja MTF transsukupuolisilla naistyypillinen. Muut tutkimukset taas ovat käsitelleet esimerkiksi hormonitoimintaa, mutta en ota näihin kantaa koska en ole sitä toistaiseksi pätevä tekemään.
Kokemuksellisesti mielenkiintoinen oli neurologi Ramachandranin - joka on aiemmin tutkinut haamuraajakokemuksia ja toteuttanut maailman ensimmäisen haamuraajan amputoinnin, liitti transsukupuolisuuden haamuraajakokemuksiin. Lainaan englanninkielistä artikkelia josta löytyvät myös lähdeviitteet:
Phantom limb syndrome is a common, often painful experience after the loss of an external organ. Ramachandran (2008) found that while nearly two thirds of non-transsexual males who have a penis surgically removed experience the sensation of a phantom penis, only one third of MTF transsexuals do so after sex reassignment surgery. Perhaps more remarkably, two-thirds of FTM transsexuals reported the sensation of a phantom penis from childhood onwards, replete with phantom erections and other phenomena.
Tämä haamuraajakokemus on varmasti yksinkertaisin ja yksiselitteisin lähtökohta, jonka useammalla eri tavalla liittyy subjektiiviseen kokemukseeni itsestäni sukupuolisena olentona. Tämän lisäksi on otettava huomioon autogynefilia (FTM transsukupuolisen kohdalla autoandrofilia) joka taas määrittyy narsistisena seksuaalisluonteisena mielihyvänä kokemukseen sukupuolisesta kehonkuvasta tai fenomenologisesta sukupuolesta. Dysforfia olisi liian yksinkertaistava käsite suhteesta totutun kehon ja koetun kehon suhteen, eikä suhde välttämättä lainkaan ole “syntyminen väärään ruumiiseen”. Tämän tarinan on luonut “primaarien” transsukupuolisten näkeminen todellisina tapauksina ja “sekundaaristen” vähättely. Sekin on olennaista ettei lapsuuden GID suinkaan aina johda transsukupuolisuuteen aikuisiällä, vaan MTF tapauksissa ainakin suuressa määrin feminiinisrooliseen homoseksuaalisuuteen. Uudelleenreitittyminen ei ole lainkaan yksiselitteinen ilmiö.
Itse kuulun Baileyn (joka oppi alunperin erottelunsa Blanchardilta) määrittelemiin autogynefiileihin, sukupuolinen kokemukseni suurenevassa määrässä alkoi erottua seksuaalisen heräämiseni myötä, en ollut erityisen sukupuolinen lapsi - tälle on varmastikin erillisiä syitä joita käsittelen viimeisessä kohdassa.
Käyttäisin itse Seranonkin muotoilua “sukupuolinen dissonanssi” jossa haamukeho ei ole kaikissa suhteissa identtinen fyysillisen kehon kanssa.
Edelleen samaisen Ramachandranin haamuraajan amputointi - joskaan en lainkaan ehdota että sukupuolinen dissonanssi olisi jotain mistä pitäisi päästä eroon kehonkaavaa muokkaamalla, vaikkakin siihen joillakin liittyvää dysmorfiaa toivoisin voitavan hoitaa jo ennen kehon muokkaamista sopivaksi - viittaa siihen että visuaalinen feedback on yhteydessä sensoriseen kokemukseen, samoin kuin samaistuminen ja halu sekä proteesit, kaikki olennaisia transkokemuksen osalta.
Ramachandranin haamuraajan amputoinnissa oli kyse yksinkertaisesta peililaatikosta. Potilas, joka koki haamuraajansa olevan jatkuvasti nyrkissä, laitettiin yksinkertaiseen visuaalisen illuusion luomaan kojeeseen, jossa ei ollut kuin kaksi aukkoa ja peili keskellä. Henkilö laittoi terveen kätensä nyrkkiin, ja katsoi laatikkoa siten että vaikutti katsovan haamukättään, vaikka tosiasiassa näki terveen kätensä peilikuvan. Tämän jälkeen potilas laittoi terveen kätensä nyrkkiin ja hiljalleen availi sitä. Haamuraajan sensorinen kokemus seurasi visuaalista palautetta, käsi avautui ja kivulias kokemus katosi.
Sukupuolinen dissonanssi voi myös ilmetä ulkokohtaisuutena tai jopa derealisaationa - ulkoisesti pidän monella tapaa mieskehostani, mutta kutsun sitä androidiksi, koska se tuntuu monella tavalta vain avatarilta jonka olen pukenut ylleni.
Tämä tuo esiin toisen asian joka on ilmeinen kelle tahansa asiaa tutkineelle - paitsi proteesit kuten ulkoiset silikonirinnat, bindaus ja niin edelleen, obsessio peileihin, samaistuminen ja halu suhteessa seksuaalisiin tai sukupuolisuutta juhliviin kuviin, symbolinen fetisismi ja fantasioiden merkitykset. Nämä ovat luonnollisesti vastaavia tapoja käsitellä haamukokemusta, kaksi viimeistä toki monimutkaistavat asiaa, koska niitä ei voi enää käsitellä yksinkertaisesti haamuraajakokemuksina.
Voin muuten samaistua myös siihen, miksi jotkut transsukupuoliset uudelleenreitittyvät homoseksuaaleiksi - koen olevani tyttö, ja koen jatkuvasti haamuvaginan, mutta siksikin en koe halua vaginoplastiaan, siksikin että halu tulla penetroiduksi on uudelleenreitittynyt anukseeni ja toisaalta olen hyvin kiintynyt penikseeni. Tätä toki tulee ajatella myös ylipäätään suhteessa feminiiniseen haluun.
Toivoisin voitavan tutkia sitä, miten proteesit ilmenevät esimerkiksi aivokuvassa - en ole itse löytänyt tälläisiä tutkimuksia. Alitajuinen sukupuoli tai aave on sangen selvä asia minulle sitenkin, että kun puen ylleni rintaproteesini, ne reitittyvät mielessäni sangen selkeästi erogeenisiksi alueiksi - saan mielihyvää niiden koskemisesta ja voin esimerkiksi erottaa niistä nännipihat. Siksikin transvestismissäni - sukupuolikokemuksen pukemisessa ylleen - on kokemus ollut alussa intensiivisemmän autogynefiilinen, kun aivoissani olleet erogeeniset alueet ovat aktivoituneet kerralla, on se toki ollut intensiivisempää kuin silloin kun olen pitänyt rintojani ylläni pidempään. Luulisi tämän väitteen olevan helposti testattavissa Fmri skannerein: jos transsukupuoliset ja cis-testiryhmä pukisi ylleen näitä proteeseja, luulisi responssin olevan sangen erilainen. Tässä vaiheessa minulla on kuitenkin vain subjektiivinen kokemukseni asiasta. Toki luulisi tuloksia tulevan jo pelkällä kehon meditoimisella.
Samalla tavoin kuin peililaatikossa, sekin on usein olennaista että sen jälkeen kun olen pukenut ylleni rintani, ja pukenut feminiinisen gearini, koen olennaiseksi katsella itseäni peilistä, koska peilikuvan antama feedback voimistaa kotona olemisen tunnetta.
Tietenkin taideteokset toimivat meille taikapeileinä. Ne loitsivat esiin ja heijastavat sellaisia psyykemme puolia jotka eivät ole välttämättä ihmeisiä hopeapeilissä. Minun on käytettävä käsitettä joka on auttamattoman hankala sikäli, että toisaalta se ei liene kovin muodikas muun psykologian kentällä ja suhteessa psykodynaamisiin malleihin käytän sitä aivan miten sattuu, mutta joka on silti välttämätön: fallos ja suhde siihen, tai suhde kuviteltuun toiseen ja hänen fallokseensa. Varmasti Lacanilaisella teorialla on oma määritelmänsä käsitteelle mutta käytän sitä hyvin kyökkipsykologisesti, koska en tiedä toista tapaa kuvata kokemustani.
Fallos on symbolinen rakenne - joka ei tarkoita penistä, mutta ei ole siitä erillinenkään - koska seksuaalisuudessamme jonkenlainen penis saa hyvin usein falloksen paikan. Itselläni alitajuiseen sukupuoleeni liittyy myös feminiininen halu, halu joka liittyy alistumiseen, palvomiseen ja niin edelleen. Tämä fallos on jotakin jonka tietenkin annan kenelle tahdon, mutta minussa on voimakas halu alistua. Toki tuntuu, että olen tässä suhteessa kaksoisviettinen: andoroidiini taas liittyy tunne halusta olla falloksellinen.
Tällä tavoin vaikkapa sadomasokismin ja vastaavien linkittyminen sukupuolisuuteen tulevat sangen luonteviksi. Seksuaalisesti estyneemmille ajoille on ollut tyypillistä määrittää halun alistua jonkenlaiseksi “sisäistetyksi herruudeksi” mutta tämä lienee tarpeeton tulkinta, eikä ainakaan sellainen mitä pitäisi millään tapaa yleistää.
Tokikaan alitajuisen sukupuolen ja toisaalta ottamisen tai antamisen halun välillä ei ole ehdotonta yhteyttä, mutta yleisestiottaen sellainen tuntuisi olevan, mikä näkyy siinä että feminiinisen transgenderismin spektriä kutsutaan Thaimaassa nimellä katoye joka tarkoittaa sekä transsukupuolisuuta että yleensä miesfeminiinisyyttä, johon liittyy usein juuri penetroitavuuden halu. Toisaalta Butch lesboa kutsuttaan nimellä Tom ja hänen femmeään nimellä tomdee.
Näiden yhteyksien yleistettävyyden aste on kiehtova tutkimuksen kohde, mutta olennaista on että kohdallani ne syvästi liittyvät toisiinsa. Tällöin monet peilit tulevat vielä ilmeisimmiksi. Vaikka pornografia varmasti on myös hyperstimulus, on se myös sangen voimauttava asia. En tiedä miten hyvin halun ja samaistumisen vivahteet ovat nähtävissä aivokuvissa, eli en tiedä miten hyvin kuvaresponssi olisi tutkittavissa, mutta omallakohdallani se on voimauttava ja mielenkiintoinen asia.
Väitän että klishet kukista ja mehiläisistä eivät tässä suhteessa ole täysin tuulesta temmattuja - ja feminiinisyyden kuvaaminen pukeutumisena kukaksi - ja että ainakin omalla kohdallani nämä ovat hyvin totta. Pysyäkseni seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden välisessä yhteydessä, lainaan erästä vanhaa tekstiäni:
Olen ollut kiinnostunut vulgaarifeminismin väitteistä “porno on tehty heteromiehen näkökulmasta” “porno on yliseksualisoivaa” (!) “porno on halventavaa” olennaisimmin ehkä “pornossa mies on aktiivisena toimijana” ja niin edelleen. Koska oma kokemukseni ei resonoi tämän kanssa lainkaan, en näe tapaa jolla nuo tulkinnat on tehty kuvasta itsestään, niin seksismi on kieltämättä katsojan silmässä, siinä tavassa jolla vulgaarifeministi lukee pornokuvaa. Otetaan nyt esimerkiksi - joka minusta on sangen edustava, nämä pikkulutkat: http://teensexmovs.com/hd_tour.php?account=7494&referer[]=http%3A%2F%2Fbrdteengal.com&agent_id=7494&agent_account=7494&programm=allbills&idproduct=12&p=&ex=&agent_name=webmaster
Toki tekstit ovat yliampuvia, kuten aina “watch cute teenies getting deep inside their little holes” ja toki tämä on tavallaan “halventavaa” - joskin hauskalla tavalla - mutta uskomatonta on se gonzon määrä mikä ilmenee pornogarafisissa kirjoituksissa, ja Zizekin lausuman mukaan se on tapa edelleen säilyttää kohtelias etäisyys vaikka kuvataankin jotakin intiimiä. Tekstien funktio yleensä onkin se että niille voi hihitellä kuvien välissä.
Olennaista tässä on, että näidenkin tulkinnassa olennainen on isoToinen, toki kuva voidaan “lukea vastakarvaan” mutta olennainen on “hallisteva lukutapa”. Kysymys on, missä määrin tämä hallitseva lukutapa todella on hallitseva? Miten hallitsevassa määrin porno on “heteroseksuaalisten miesten juttu” kun sen rakenteessakin on heteroutta kyseenalaistavia asioita? Mitä me edes tiedämme omasta katseestamme, mitä me todella tunnemme? Onko ihmisiä jotka katsovat pornoa tutkittu massiivisina satunnaisotoksina silmänliikemittarien, laajojen kyselykaavakkeiden ja fMri laitteiden avulla? Olennaista on, että vulgaarifeminismin olettettu mieskatse on pelkkä fantasia, osa feministin omaa mieltä. Se toki saaattaa vielä sen lisäksi olla joissain populaatoissa myös totta, mutta hypoteesini on että paljon pienemmässä määrin, kuin voisi olettaa.
Oma katseeni on feminiini, ja sellaisena noista laajennetun mielikuvituksen toisista eroava. Sikäli se on miestyypillinen, että kieltämättä porno on varsin visuaalista, se ei välitä tuntua ja tuoksuja kuin synesteettisesti (tunnistettavien pintojen avulla) ja miestyypilliset tapaukset aistivat maailmaa enemmän visuaalisesti. Usein pornossa laadun huomaa tavoista, joilla synestesiaa osataan käyttää.
Olennaista on sekaannus semanttisten roolien ja toimijuuden välillä, mikä oikeastaan näkyy kaikissa sex-negativity-ilmiöissä... mutta tässä on olennaista subkjektiuden ja semanttisten roolien sotkeminen, ne kun eivät oikein toimi suoraviivaisesti seksuaalisuuden suhteen. Toki pornossa "mies laukeaa naisen kasvoille" tai "cute teenie is getting fucked" - huomaa passiivi! Mutta jos kuvittelee että semanttiset roolit ovat sama kuin subjektius, on kehittänyt subjektiudesta sangen rajallisen kuvan. Miten niin mies on aktiivinen toimija, katsottakoon vaikka esimerkkisivulta Alice ja erityisesti Marta. Mies on kuvissa - mikä on hyvin tavallista - irtileikattuna keskivartalona, penis on Falloksen (palvottavan valtasymbolin) asemassa, mutta irrallaan. Toki kerronnan voi lukea siten, että kuvittelee itsensä tuon peniksen paikalle, ja se on hauskaakin. Olennaista on, että voi myös vain katsoa, kuten usein teen. Mahdollisesti viehätys pornografiaan on luonut haluani peniksiä kohtaan, jos katson penetraatiota, en saa iloa vain siitä miltä naitavana oleva tyttö näyttää, vaan itse peniksen varresta hänen sisällään. Voin saada mustasukkaisuuskiksejä (mustasukkaisuus on hyvin kiihottavaa) kuvittelemalla tytön kumppanikseni, mikä on helppoa jos hän on minusta erityisen viehättävä. Helpointa minulle on kuitenkin kuvitella itseni tuon tytön asemaan, pantavaksi, minkä voin helposti tehdä koska fallos on augmentoidun mielikuvituksen toisella eri asia kuin aktuaalisella toisella. Kuten Zizek sanoo "we need the excuse of the cinematic screen to feel what we really are".
Noniin, lienee selvää että näitä suhteita sukupuolisuuden ja kuvien lukemisen välillä voisi käsitellä loputtomiin, ja tietenkin monet jotka minuun ovat vaikuttaneet ovat olleet kaunokirjallisia teoksia - kuten Eugenideksen Middlesex tai elokuva Velvet Goldmine joka käsittelee aavekokemuksia glam-musiikkiliikken kautta.
Halu palvella, polvistua ja niin edelleen voi olla tapa antaa fallos lahjana sellaiselle josta todella välittää. En myöskään usko selityksiin siitä, että masokisti on salassa todellinen mestari, koska “kirjoittaa” alistamisensa skriptin: ainakin kirjaimellisesti tälläinen on itselleni tuntunut sangen epäonnistuneelta masokismilta, että tilanne onnistuisi, toisella täytyy olla todellinen tahto. Samalla tavoin, todellista fallosta ei voi näytellä, se syntyy todellisesta halusta ottaa toinen.
Fallos ei tietenkään liity ainoastaan tunteisiin jotka ovat eksplisiittisen seksuaalisia, se voi tulla esiin myös esimerkiksi tanssin aikana: kontakti-improssa minua kiinnostavat useimmiten kontaktit, joissa syntyy jonkenlainen valtapeli, voin liikuttaa toista tai alistua hänen impulsseilleen, ja koko tanssista tulee tietynlaisen falloksen tanssia kehojen välisessä suhteessa.
Tässä suhteessa pidän sadomasoksismia terveenä lääkkeenä vaikkapa uskonnollisuutta vastaan, joka vaikuttaa minusta olevan repressoitua feminiinistä halua: näin minulla ei ole mitään tarvetta transendentille fallokselle oli se sitten insurrektio tai resurrektio.
Tämä halun rakenne lienee sangen ilmeinen myös evolutiivisesta näkökulmasta. Se ei tietenkään ole absoluutti, mutta yleisestiottaen asia lienee juurikin näin. Titenkään tämä ei ole absoluuttista edes yksilön kohdalla mutta näinkin lyhyt teksti vaatii väistämättä brutaaleja suoraksivetämisiä. Yhtäkaikki tunnetasolla aave ja liittyy kukkana olemiseen, nämä kaksi ovat kohdallani täysin yhteneviä.
2. Nähdyksi ja hyväksytyksi tuleminen
Tämä on minusta kaikkein kummallisin ilmaisu. Gid puhuu väestörekisterimerkinnästä ja passista, mutta en ole koskaan käsittänyt miksi se olisi kellekkään olennaista. Viralliset nimet ja passit kuitenkin ovat - jos jokin - täysin fiktiivinen konstruktio, jolla ei ole mitään tekemistä biologian kanssa. Ne eivät ole jotakin “todella todellista” vaan ainoastaan leikki, jonkun kafkaistisen byrokratian merkintöjä papereissa. Virallisuus on muutenkin vain suuret naamiaiset joten miksi välittää siitä? Toki näissä naamiaisissa se onko meillä Euroopan vai Etiopian passi määrittää paljon siitä mikä on mahdollista ja mitkä vartijat meitä ympäröivät, mutta karnevaali mikä karnevaali.
Olennaista ei myöskään ole massojen saamat vaikutelmat. En ole koskaan ymmärtänyt puhetta läpimenemisestä, tai pahimmillaan siihen liittyvistä huijauksista, kuten joidenkin Katoyden tavasta teipata peniksensä näkymättömiin etteivät heidän kumppaninsa huomaisi mitä panevat. Moinen ajatuskin on täysin moraaliton, joskin enemmän traaginen kuin tuomittava - kyse toki on ihmisten huijaamisesta näkemään jotakin mikä on totta (että kyse ei ole miehestä) mutta harhaanjohtamisesta yhtä kaikki.
Tietenkin rakastettujen ja seksuaalikumppaneiden suhteen on olennaista tulla nähdyksi oikein, mutta miksi kukaan välittäisi mitä joku satunnainen ohikulkija ajattelee tai huomautteleeko joku siitä missä vessassa käy? Ventovieraiden ajatuksien ei pitäisi paljon painaa. Niin kauan tietysti kuin näillä asioilla on merkitystä, on patologia sangen ilmeinen ja huolestuttava: omanarvontunnon ulkokohtaistaminen. Peilaaminen siinä huonossa merkityksessä mitä Ach ja Milgram ovat kuvanneet.
Vanhemmat ovat tosin vaikeampi alue. Silloin ei ole kysymys merkinnöistä paperista vaan pahimmillaan rakkauden ehdollisuudesta, lievemmissä tapauksissa asenneongelmista ihmisillä joiden pitäisi tietää paremmin. Tällöin ainoa mihin voin samaistua on Zizekin kuvaukset mortifioivasta rakkaudesta. Lainaus tekstistäni:
Far two often as we love a person, we don’t except the person for what he or she affectevely is. We except him or her as long as she or he fit’s the co-ordinates of our fantasy. We wrongly identify him or her, wich is why when we discover that when we were wrong, love can quicly turn into violence. There is nothing more dangerous for lover but to be loved for what she or he is but for fitting the ideal. In this case, love is allways mortifying love.
- Zizek, Perverts Guide to Cinema, City Lights
Vertailun vuoksi Julia Seranon ja Jay Rosenblatin versiot:
Like you, we trans women are physically violated and abused for being women too. And there are no words in your second-wave feminist lexicon to adequately describe the way that we, young trans girls forced against our will into boyhood, have been raped by male culture. Every trans woman is a survivor and we have triggers too. And my trigger is pseudo-feminists who hide their prejudices behind “womyn-born-womyn-only” euphemisms.
- Julia Serano, On the Outside Looking in.
No one ever tells him what to do, only what not to do. Boys become boys in large part by not being girls. The one’s who don’t figure this out, are the same ones who get beaten up. Later he will be with women and feel what he’s been robbed off.
A boy is told not to cry, he feels like crying but he is told not to. He is seven years old and he’s told to be a man.
- Smell of Burning Ants, Jay Rosenblatt
Ilmeistä on, että nämä lainaukset kertovat sangen hyvin mistä on kysymys. Minun on toki todettava, että vaikka olen ollut tälläisen projektion kohde, se ei ole koko tarina. Minulla on ollut vahva kokemus siitä, että saan osakseni ehdotonta rakkautta, siinä määrin että sukupuoliseen osuuteen on voinut suhtautua vain sanoilla "anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät". Olen myös kohdannut rakastajia jotka näkevät minut oikein.
Kaikki eivät ole näin onnekkaita.
Tietenkin kun katsotaan tämän ilmiön raaimpia, julmimpia puolia, toki ensimmäiset esimerkit ovat plastiset leikkaukset joita länsimaissakin tehdään intersukupuolisille lapsille - kyse on vauvojen silpomisesta vanhempien fantasian todellisuuteen leikkaamiseksi. Toinen on transsukupuolisten, erityisesti transnaisten kohtaama väkivalta erityisesti nuorten miesten toimesta, tosin fantasian tällöin ollessa seksuaalinen - vaarallinen hetki on nimenomaan kun halutulla tytöllä onkin penis, tai joskus olennaisemmin, kun se käy ilmi laajemmalle sosiaaliselle piirille tai lacanilaisittain isolleToiselle.
Jos keskittyisimme vain näihin raaimpiin tapauksiin, jäisi helposti näkemättä miten ne ovat vain paljon laajemman ilmiön ääritapauksia, sekä se että kun otteet eivät ole näin kovia, tukholmasyndrooma syntyy helpoiten. Usein niitä jotka ovat fantasian raakamateriaalina, ei leikata. Muovaaminen riittää.
Sukupuolisuus voi terveen narsismin puuttuessa ilmetä myös demonisin tavoin. Mainitsemani toinen aave, eli internalisoidut muiden halut konfliktissa Aaveen kanssa. Tokikin joillakin tähän liittyy yksinkertainen spesifi kehodysmorfian muoto, mutta dissonanssi on enemmän.
Henkilökohtainen anekdootti, joka itseasiassa osoitttaa kuin osoittaa että minulla on ollut jonkenlaisia sukupuolisuusajatuksia ennen murrosikääkin, vaikka hyvin vähäisiä, ja tähän liittyy muutakin:
un olin pieni, kammottavia hetkiä olivat isoäidin luona käymiset. Vihasin sitä pojaksi pukemista. Olin rakastunut jo Peter Paniin, jonka tunika näytti minusta mekolta. Vielä porvarislapsen kampaus, jossa oli jakaus, hyi helvetti. Vihaan edelleen sitä, jos joku epähuomiossa laittaa multa hiukset korvan taakse. Mulla oli hiukset aina todella takussa, mutta niihin koskeminen tuntui todella loukkaukselta. Olen myöhemmin ajatellut, että jos joku kävisi väkivalloin hiusteni kimppuun, se olisi paljon pahempi asia kuin raiskaus, koska niissä on mun sukupuolista symboliikkaa niin paljon.
Vihasin sitä, että mun äiti selitti isoäidille hiusten “pituutta” sillä että tämä on “prinssi rohkea kampaus” koska en halunnut olla prinssi. En tiedä oliko minulla sanoja siihen, mutta tunsin, että “ei, ne ovat feminiiniset”. Räjähdin silloin joskus isälle, että minä helvetin nukkena te mua pidätte. Selitti, että olen muka saanut kaikkein parasta, mikä hänen maailmassaan tarkoitti kai kalleinta.
Muistan halunneeni joskus samaistumisen symboliksi tyttönukkea, mitä en kai saanut, sellaista samanlaista kuin Claudialla Veren Vangeissa. Se, etten saanut, ei kai haitannut niin paljon, koska se nukke on kuitenkin jäänyt hohtavissa väreissä tajuntaani. Se, että minusta yritettiin tehdä poikanukke, oli kammottavaa. Onneksi ensimmäinen sanani oli “ei”. Tiesin koko ajan, että se oli väärin, enkä sillä tasolla ottanut sitä itseeni. Nytkin feminiinisyydessäni on halu suojella sitä lasta.
Olin kyllä aika raju näky aikanaan, huono iho, hiukset todella takussa. Yläasteella päätin tulla eläväksi, tulla kauniiksi. Nimenomaan kauniiksi. Se oli kai hetki murrosikää, jolloin autonomiani oli tarpeeksi suuri päättää noin. Siihenasti kapinani sitä vastaan oli vain että pidin kiinni oikeudestani pitää itseni juuri niin räjähtäneenä kuin olin. Hiusten avaaminen ja ihon hoitaminen sattui todella paljon, mutta olin queerlapsi joka tuli ulos peikon sisältä. Siihen aikaan olin tullut elämään, pois ala-asteelta joka oli täyttä sosiaalista eristystä, jonkinverran väkivaltaakin. Aloin olla joissain suhteissa kaunis, aloin kirjoittaa (elämä oli alkanut myös yhdestä Leena Krohnin lauseesta) mutta olin aika sekaisin vielä. Ajoittain myöhemminkin.
Kesti kauan, ennenkuin oikeastaan tulin kauniiksi. Ihoni ajoittainen huonous on kyllä mulle todella herkkää edelleen. Ainoita hetkiä jolloin tulee mieli olla väkivaltainen, on kun joku idiootti kysyy “mitä sulle on tohon käynyt”. Yleensä painan pääni ja näen mustaa hetken. Tosin yhtä heitin jollain esineellä, mistä tuli joku kalabaliikki, mutta en oikeastaan kadu sitä.
Hetkittäin tulen jälleen peikoksi, mistä on sitten hyvä sukiutua tytöksi.
Todettakoon kuitenkin että voin samaistua paljon Jay Rosenblatin ilmaukseen, ehkä enemmän kuin tuohon Serano sitaattiin. Kuitenkin sikäli kuin olin kiusattuana olin sitä enemmän siksi että en ollut normaali ja maskuliininen, vaikka en ehkä sen puoleen autistisessa kuplassani ollut myöskän feminiininen.
C. Kyseessä ei ole muun mielenterveyshäiriön, esimerkiksi skitsofrenian oire tai kromosomipoikkeavuus.
Autismia ei voitane tässä suhteessa pitää mielenterveyshäiriönä (koska puhtaassa muodossaan siitä pitäisi puhua persoonallisuustyyppinä) eikä sukupuolisuuden tai kehonkaavan “poikkeavuuksia” sen oireina (koska etiologia on edelleen epäselvää) mutta oletetun ja tutkittavan autismini ja sukupuolisen kokemukseni välillä vaikuttaisi olevan mielenkiintoisia linkkejä.
Oletan - kuten lukija varmaankin on huomannut - olevani autisti, joskin totean ensimmäisenä että tämä asia on yhä diagnostisen tutkimuksen kohteena, joskin itse olisin hyvin yllättynyt jos diagnoosi olisi negatiivinen.
Toinen linkikkö liittyy Simon Baron Cohenin ajatuksiin sukupuolien kognitiivisista eroista ja näiden suhteesta autismiin, olkoonkin että minusta hänen ajatuksensa näyttävät olevan myöskin virheellisiä. Sinänsä Cohenin havainnot naisille ja miehille tyypillisistä ajattelua. Olen kirjoittanut kirjasta lyhyen arvostelun:
Luin hiljattain Simon Baron-Cohenin kirjan "The Essential Difference - male and female brain and the truth about autism" jossa Baron Cohen käsitelee sukupuolten välisiä eroja ja sitä miten autismi vaikuttaisi jollakintapaa olevan miestyypillisten aivojen äärimuoto.
Erojen biologisuus on kirjassa perusteltu hyvin, mutta parissa kohtaa vitutti yliyksinkertaistus, joka tosin on monessa paikassa samanlainen. Autismin kohdalla puhutaan usein "deficiet in empathy" joka asioita sotkevalla tavalla niputtaa yhteen ilmiöitä. Empatia olisikin jaettava useampiin ilmiöihin että tiedämme mistä puhumme:
1. Perustava tunne muiden tuntevien olentojen - ihmisten tai eläinten - pyhyydestä. Että muilla on väliä ja olentoja tulee kohdella oikeudenmukaisesti.
2. Peilaus ja sosiaalinen konformisuus (ks. Ach, Milgram jne.) eli "konfliktin" välttäminen ja tarve samaistua toisen käsitteelliseen karttaan maailmasta.
3. Verbaalinen kompenetenssi lukea toisten merkityksiä.
4. Non-verbaalinen kompetenssi lukea toisten merkityksiä.
Tunne muiden pyhyydestä on toki rajallinen ja biasoitunut - seksisti, rasisti tai spesisti voi tuntea vain osan kärsimyksestä olennaiseksi - vaikka sillä ei ole loogisia perusteita. En ole nähnyt tästä tilastoja, mutta ennustaisin että useammat autistit ovat vegaaneja kuin neurotyypilliset. On toki olennaista nähdä että autistin bias voi olla toisenlainen, äärimmäistä rituaalisuutta voidaan tarkastella sisäisenä konformisuutena, sinä että asettaa oman tapansa tehdä asiat siinä määrin edelle muuta, että on sokea vääristymille.
Sekaannus syntyy siitä, että nämä ovat hyvin eri asioita. Psykopaatti lukee erittäin hyvin muita mutta ei välitä. Autisti välittää syvästi, mutta ei osaa lukea. Näin erityisesti silloin kuin verbaalinen kompetenssi on myös alhainen. Autisti hyvin usein välittää syvästi muista, ja heillä on tässä suhteessa erittäin syvällinen kyky empatiaan. Itseasiassa se on usein syvempi kuin neurotyypillisillä, koska he eivät ole rajoitettuja kohdan 2 kognitiivisen vääristymän takia. Onhan virheluku laskea vaikkapa vastaanväittäminen sanomalla "olet väärässä" siten että henkilö ei välitä - se tarkoittaa vain että toisen omaksuma kanta vaikuttaa virheelliseltä, ei sitä ettei välitä tuosta henkilöstä. Itseasiassa se on ennemmin linjassa todellisen moraalisen sentimentin kanssa, koska korjaamalla toisen virheellisen ajattelutavan voi tehdä tämän elämän paremmaksi. Olemalla antamatta sähköshokin Milgram-skenaariossa toimii tosiasiassa empaattisemmin ja mustan vaihtaminen valkoiseksi sosiaalisen paineen takia kuten Ach-skenaariossa ei ole moraalista toimintaa.
Mikäli on puhtaan autismin lisäksi typerä, toki sisäinen konformisuus myös korostuu. Temple Grandin on tässä suhteessa kummallinen tapaus, insinööritieteiden kannalta poikkeuksellinen nero, kyvykäs testiajamaan monimutkaisia laitteita päässään ja korjaamaan esiintyvät virheet, muistamaan ne täydellisesti ja sitten vain kirjaamalla ylös valmiin laitteiston. Grandin tuntee syvää empatiaa eläimia kohtaan - mutt silti suunnittelee teurastamoita, ja hänen selityksensä sille miksi toiminta on oikeutettua ovat täydellisen epäloogisia ja liittyvät sangen alkeelliseen sisäiseen konformisuuteen. Kyseessä tietysti on ääritapaus, useimmiten nerous ja vääristymä eivät muodosta noin paradoksaalista suhdetta.
Varmaankin autistien joukossa on jonkin verran psykopaattejakin, mutta kyse on eri asiasta. Sukupuolinen hajonta on mielenkiintoinen, on kyse viiksimallista - kahdesta hyvin paljon toisiaan leikkaavasta ilmiöstä, jossa ääripäiden tyypillisyys tulee olennaiseksi. Lukemisen heikkous ja sen sellainen on miestyypillistä kun taas konformisuus patologian asteella - anoreksia, rajatila jne. - on naistyypillistä. Toki nämä syvästi liittyvät lähisuhteisiin, mutta varmasti on kyse myös temperamenttien luomasta dispositiosta.
Mielenkiintoista on että naisten ja miesten tyypillinen konformisuus näyttäisi olevan erilaista. Naiset hakevat konsensusta ja konflktin välttämistä - johon toki voi liittyä vaikka humanistien syvä anti-essentialistinen indokrinaatio - kun taas miehille on tyypillisempää statuksen ja hierarkian luominen. Näitä kumpiakin on pidettävä vääristyminä, kyse on valinnasta Achin ja Milgramin välillä.
----
Toinen termi, systematisointi on olennainen kirjassa, ja tässä kohtaa Baron-Cohen tuntuisi tekevän virheen. Jos katsotaan fysiikkaan tai insinööritieteisiin sopivaa mieltä, on se autistinen ja miestyypillinen. Kuitenkin kyseessä on vain yhdenlainen systematisointi. Yleisesti naiset ovat ryhmänä ylivertaisia kielellisessä ajattelussa, ja kielellinen ajattelu jos mikä vaatii voimakasta systematisointia, vaikkapa suomenkilen kvadriljoona johdosta ja yhdyssanaa vaatii erittäin pitkällevietyä analogioiden ja sääntöjen tajua, suuri osa tästä implisiittisesti.
Positioni autistisena transnaisena saa minut huomaaman tämän helposti - koska juuri tässä on virhepäättely. Itse olen visuospatiaalisesti heikko, suunnistan naistyypillisesti maamerkkien perusteella mutta olen kognitiivisten testien mukaan käsitteellis-verbaalisessa ajattelussa ylivertaisella alueella. Kyse ei siis ole siitä missä määrin systematisoi, vaan siitä - mitä - systematisoi. Jos on korkealla missä tahansa alueella se vaarii systematisointia ja juuri sanojen pyörittely on suosikkitoimintaani. Uskon että samasta syystä sana-pohjaisest autistit - joita olisi loogista olettaa olevan myös erityisen paljon alidiagnostisoitujen tyttöassien joukossa - jäävät usein diagnostisoimatta. Mikäli non-verbaalinen lukemiskompetenssi voidaan kompensoida sanallisesti, ongelmat pienenevät huomattavasti.
Käsitteellinen ajattelu liittyy myös itsehillintään ja sen sellaiseen sisäisen puheen kautta, se korreloi sekä pitkäaikaisen onnellisuuden että introspektiokyvin kanssa. Tämän takia on syytä olettaa datan olevan vääristynyttä myös tässä kohtaa - ellei autismi johda ongelmallisuuksiin, kynnys tutkia asiaa tautimallin vallitessa on suurempi.
Tietysti voi kysyä onko miesten ja naisten kognitiivisten profiilien eroissa - joiden suhteen siis olen äärimmäisyyksiin viedyn naistyypillinen - kyse oikeastaan kyvyistä vai kognitiivisesta fetisismistä? Autismi on tutkittavana olevan hypoteesin mukaan aivojen yliplastisuutta (mille on ilmeisesti jonkin verran todistusaineistoakin) ja ihminen toki kehittyy siinä mitä tekee.
Ihminen taas tekee - jos ei ole yhteiskunnan tossun alla, jolloin hän tekee sitä minkä kuvittelee luovan hyväksyntää - sitä mistä saa nautintoa. Tietenkin nainen voi tehdä kaiken sen mitä mieskin, mutta en yksinkertaisesti ole kiinnostunut mottoreista tai vastaavista leluista. Sen sijaan olen kiinnostunut sanoista. Tietysti stereotyypitkin vaikuttavat: en ole ollut kiinnostunut matematiikasta kuin vasta sen jälkeen kun olen täysin transtyttöytynyt. Tietysti, kyky ei vaadi kuin halun, pedagogisten metodien onnistuneisuuden ja plastisuutta, ja halu toki vaatii usein sitä että saa oikean sysäyksen tai oppii nauttimaan, ja tässä kohtaa toki yhteiskunnalliset roolitukset (tai vanhempien biologiset intuitiot) vaikuttavat siihen mikä pääsee kehittymään. Yhtäkaikki, sanoisin, että autistiset erityiskiinnostuksenkohteet ja kognitiiviset fetissit ovat motivaatioiden kannalta kiehtovia, ja autismi niiden täsmällisyyden äärimuoto. Tässä suhteessa kognitiivinen profiilikin on kuitenkin olennaisesti sukupuolinen, koska sukupuolien haluissa on keskimääräisiä eroja ja älykkyys on halua. En ole nähnyt tutkimusta joka osoittaisi transsukupuolisten älyllisten profiilien tyypillisyyksiä mutta on kummallista jos sellaista ei ole.
Mitä taas tulee haluprofiilin “poikkeamiin” lähteinäni käytän Tony Attwoodin kirjaa “Complete Guide to Asperger Syndrome” ja Henaultin opusta Asperger Syndome and sexuality jotka osoittavat autismin kirjon ja seksuaalisen “devianssin” olevan kiinteästi yhteydessä toisiinsa, ei niinkään tai vain autismin ja Gidin vaan ylipäätään autismin kirjon ja “epätavallisen sukupuoli-ilmaisun” suhteen, josta tosin osa tosiaan on vain ilmaisua, mutta linkki vaikuttaisi niin selvältä että siitä olisi hyvä tietää enemmän. Ehkäpä neurologinen ja sukupuoli-identiteetin tutkimuspoli voisivat tehdä yhteistyötä keskenään ja vaikkapa aalto-yliopiston neurologien kanssa selvittääkseen näitä linkkejä, usein kun törmää kommentteihin ettei näitä yhteyksiä ole tutkittu tarpeeksi.
Attwood kuvaa sitä miten autistit ovat usein “age and sexblind” harjoittavat epätyypillisiä suhteita, ja Henault siitä miten autistit ovat usein joko hypo- tai hyperseksuaalisia, joista itse olen hyperseksuaalinen. Henaultin mukaan on myös yleistä että aspergerin syndrooman omaavat ihmiset usein kokevat transvestista fetisismiä, crossdressausta tai eriaseteisia transsukupuolisuuden muotoja, aavekokemuksia kaikki.
Onko näiden ilmiöiden takana yhteinen neurologinen ilmiöstö, vai onko joissain tapauksissa autismipiirteisyys seurausta aivoista joita pommitetaan sellaisilla sukupuolihormoneilla joita varten ne eivät ole kehittyneet?
Päätin kirjoittaa ajatuksiani ja jopa joitakin tutkimusehdotuksia sangen laajasti, koska lyhyen puhekäynnin aikana voi olla hankalaa tuoda esiin kaikkia ajatuksiani. Vastaan myös transsukupuolisuus ja transgender diagnostisiin kriteereihin ja miten ne määrittyvät.
Tällä pyrin antamaan jonkenlaisen pohjan sille mistä puhua tai kysyä enemmän, toki tämä teksti (16 sivua) on yhä brutaali yksinkertaistus eikä monessa kohtaa tee kunniaa aiheen monimutkaisuuksille, mutta on silti jonkenlainen minimi jolla ymmärtää hieman ajatuksiani. Olen koonnut tähän myös aiempia päiväkirjamerkintöjäni jonkenlaisena itsehaastatteluna. Tietenkin teoretisointini on monessa suhteessa hapuilua, minun pitäisi tutkia asiaa kymmenen vuotta ja käydä läpi kaikki lähteet, mutta tässä tilanteessa nämä ajatukset antavat jonkenlaisen kuvan missä ollaan menossa.
Teksti sisältää jonkinverran teoreettista pohdintaa joka on toki amatöörimäistä (joka tosin samalla vastaa kysymykseen mitä olen kiinnostunut opiskelemaan) mutta tarpeellista subjektiivisen kokemukseni ilmaisemiseksi.
Yritän vastata myös transsukupuolisuuden diagnostisiin kriteereihin - joskin haen transgender diagnoosia:
F64.1 Transsukupuolisuus, diagnostiset kriteerit:
A. Halu elää ja tulla hyväksytyksi vastakkaisen sukupuolen edustajana. Tavallisesti
tähän liittyy toive saada kirurgista ja hormonaalista hoitoa oman ruumiin
muuttamiseksi mahdollisimman samankaltaiseksi kuin toivottu sukupuoli.
B. Transseksuaalisen identiteetin kokemus on kestänyt vähintään kaksi vuotta.
Mitä hormoneihin tulee, haluan toki käyttää niitä muutaman vuoden että rintani kasvavat - ja saan tuntea niiden kognitiiviset vaikutukset - ja haluan vahvistaa vaikutusta suurentamalla rintojani kirurgisesti. Haluan omia lapsia ja haluan säilyttää penikseni toimintakyvyn. Kyseessä on sekä tottumus ja kiintymys kehooni että huoli hoitojen kehittymättömyydestä nykyisenä aikakautena. Kokemus puolestaan on kestänyt verrattomasti kauemmin kuin kaksi vuotta.
On toki todettava että tahdon nimenomaan transgender diagnoosin siksikin, että en suostuisi missään tapauksessa lailliseen toimenpiteeseen joka vaatii kastraatiota ja on näinollen voimakkaassa ristiriidassa ihmisoikeuksieni ja inhimillisyyden kanssa.
Tässä tuodaan esiin jo muutama hämmentävä termi. “Halun elää” toki koen samana kuin “subjektiivinen kokemus itsestä sukupuolisena olentona” ja tulla hyväksytyksi tarkoittanee samaa kuin “tulla nähdyksi ja halutuksi itse kokemansa sukupuolen mukaisesti” ja “vastakkainen” uudemman muotoilun mukaan tarkoitaa vastakkaista suhteessa väestörekisterin merkintään.
Tästä tietenkin herää kaksi kysymystä:
1) mitä ihmettä tarkoittaa “subjektiivinen kokemus itsestä sukupuolisena olentona”, miten se ilmenee ja miltä kannalta asiaa pitäisi tarkastella?
2) “Tulla hyväksytyksi” on passiivissa, jolloin kysymys on miten niin hyväksytyksi ja kenen toimesta, missä mielessä ja miksi?
Vastattakoon ensin kysymykseen 1, koska kysymys 2 tulee sen jälkeen helpommaksi. Vastaukseni on pakostakin jossain määrin sekä teoreettinen että hyvin henkilökohtainen.
Sukupuolisuuden tarkastelu pakottaa ottamaan hieman uudenlaisen suhteen nature/nurture jaotteluun, joskin ehkäpä kiinnostavampi tarkastelun kohde löytyisi jaottelusta hardware/software. Tällä tarkoitan sitä, että jos ymmärrämme itsemme biokemiallisena koneena, kieltämättä geenistömme ja neurologinen rakenteemme on tietyssä mielessä hardware - kun taas kasvatusta ja kulttuuria, kaikkea mikä sisältää merkityksiä voidaan pitää käyttöjärjestelmänä ja softana joka toimii mielessämme, kuului siihen tunnepiirien asioita, kuten perusturva tai taitoja kuten polkupyörän ajaminen.
Tietenkin on ensimmäisenä huomattava tämän asetelman simplistisyys, olemme paljon sofistikoityneempia kuin pii-pohjaiset tietokoneet, aivomme toimivat plastisesti, ja paljon fuktioistamme täytyy asentaa, mikä ei välttämättä sulje pois sitä että niiden merkitys on jo osa hardwarea.
Esimerkiksi kieli on ihmiselle lajityypillinen ominaisuus, ja jokin aivoissamme mahdollistaa kielen oppimisen paremmin ja abstraktimmin kuin se on mahdollista läheisimmillekkään sukulaisillemme - vaikka toki monilla eläimilla on jonkenlainen kieli - vaikka toki jos lapsi ei sitä pääse kolmena ensimmäisenä elinvuotenaan toteuttamaan, hän ei koskaan opi kieltä ihmiselle tyypillisellä tavalla.
Tietenkin toinen ilmeinen rajoitus tietokonemetaforassa on että tietenenkään ihmisiä ei voida käsitellä yksinkertaisesti “tiedonkäsittelyn” näkökulmasta tai ainakaan olettaa ymmärtävänsä kovin paljon tätä kautta, ottamatta huomioon merkityksiä, tunteita ja motiiveja - tai kognitiivista fetisismiä.
Sukupuolisuuden suhteen on muotia lähestulkoon naurettavan simplistinen positiointi tämän asetelman suhteen. Huomanistiset ja vasemmistolaiset lähteet useimmiten tahtovat tältä osana nähdä ihmisen luonnostaan kylmänä rautana - jonkenlaisena black slatena - ja puhua kaikesta sukupuoleen liittyvästä fundamentalistisen postmodernismin hengessä “sosiaalisena konstruktiona” ikäänkuin merkityksinä jotka ovat täydellisen ja ehdottoman itseluotuja kulttuurin kehityksen mukana ikäänkuin sattumalta vain juuri sellaisina kuin ne ovat.
Kestääkö tämä ajattelu lähempää tarkastelua ja miten meidän tällöin pitäisi ymmärtää transsukupuolisuus - tai yleisemmin sukupuolisuus? Onko se joukko “performatiivisia” ulkoakatsottuja “rooleja” ja normeja? Vai onko kyse jostain paljon syvemmästä? Lukemattomilla tavoilla kaikissa kulttuureissa, vaikkakin vaikkapa machismon aste, sentimentti kummajaisia kohtaan ja vaikkapa madonnuuden ja huoruuden suhteet vaihtelevat on olemassa jonkenlaisia sukupuolisuuteen liittyviä käsityksiä ja käsitteitä - monessa suhteessa Donald E. Brownin mukaan on kyseessä ihmisuniversaali, ihmiset ovat paitsi seksuaalisia myös sukupuolisia olentoja. Tietyt sukupuolisuuteen liittyvät merkitykset toistuvat eri muodoissa kuten myös niiden poikkeamat, vaikkapa penikselliset ihmiset jotka kokevat itsensä naisiksi ja vaginalliset ihmiset jotka kokevat itsensä miehiksi. Transsukupuolisuutta - vaikka sen suhde vaikkapa homosesksuaalisuuteen vaihtelee - on ihmennyt aina ja kaikkialla, riippumatta kulttuurin repression tasosta sitä kohtaan.
Jos ihminen sukupuolisena olentona olisi blanck slate, tämä vaikuttaisi mahdottomalta, tai jos ohjelmointi koskisi vain vanhemmuuteen liittyviä vaistoja se ei selittäisi miksi transsukupuolisuuden kohdalla heltymätönkään repressio ei useinkaan toimi, vaan transsukupuolinen on vain transsukupuolinen, joskin hänen perusturvallisuuttaan on vahingoitettu.
Näinollen - jos jätämme nyt huomiotta villit hypoteesit kuten demonisen posession - transsukupuolisuuden täytyy olla yksinkertaisesti neurokognitiivista intersukupuolisuutta - liittyi se sitten androgeenisensitiivisyyteen tai johonkin muuhun. Universaalius tarkoittaa että kyse on biologiasta, ja jos kyse on biologiasta, ellei tietoisuus perustu johonkin muuhun kuin aivoihin - mikä tekisi asian tutkimisesta hankalaa - ei yksinkertaisesti ole muuta huomioonotettavissa olevaa mahdollisuutta.
Aivomme ovat kehittyneet evoluution mukana ja reproduktio on alisteista nautinnolle, joten se antanee yhden välttämättömän näkökulman aiheeseen.
Sukupuolisuus siis on arkkityyppinen sisäänrakennettu ominaisuus jonka merkitykset ja johon liittyvät merkitykset toki modifioituvat käyttöjärjestelmän mukaan. Tämän logiikan mukaisesti en tietenkään voi käsitellä sukupuolisuuttani vain henkilökohtaisena kehityksellisenä asiana, vaikka tietenkin ne merkitykset jotka liittyvät kunkin sukupuolisuuteen varmasti myös modifioituvat matkan varrella ja sukupuoliset tunteumukset ovat laaja spektri ja mahdollisesti eri vaiheissa tapahtuva aktivoituminen - kuten primaarin ja sekundaarisen sukupuolisuuden kohdalla viittaa siihen että on jollakintapaa kyse fundamentaalisesti eri asioista kuten J. Michal Bailey ehdottaa kirjassaan The Man Who Would be Queen, joka käsittelee myös homoseksuaalisuuteen liittyvää feminiinisyyttä.
Julia Serano kutsuu kirjassaan Whipping Girl subjektiivista kokemusta itsestä sukupuolisena olentona nimellä alitajuinen sukupuoli, joka edellä kuvaamani logiikan mukaan on samanlainen ilmiö kuin universaali kielioppi - ihmiselle lajityypillinen ominaisuus joka tosin ei ole kaikenläpäisevä tai kaikkia koskeva asia koska on olemassa myös aseksuaalisia ja sukupuolineutraaleja ihmisiä, ja tämänkin suhteen neurodiversiteetti on otettava laajasti huomioon, mutta kun käsitellään alitajuista sukupuolta, puhutaan siksi laajalti yleistyksien tasolla oli sitten kyseessä halu- tai kognitiivinen profiili.
Mitä tähän kuuluu ja mitä se tarkoittaa kohdallani. Aloittakaamme yksinkertaisimmasta alueesta eli kehonkaavasta. Wikipedian laajan transseksuaalisuutta käsittelevän artikkelin mukaan Zhou et al. (1995) liitti tutkimuksessaan transsukupuolisuuden aivoalueeseen nimeltä stria terminalis, joka oli FTM transsukupuolisilla miestyypillinen ja MTF transsukupuolisilla naistyypillinen. Muut tutkimukset taas ovat käsitelleet esimerkiksi hormonitoimintaa, mutta en ota näihin kantaa koska en ole sitä toistaiseksi pätevä tekemään.
Kokemuksellisesti mielenkiintoinen oli neurologi Ramachandranin - joka on aiemmin tutkinut haamuraajakokemuksia ja toteuttanut maailman ensimmäisen haamuraajan amputoinnin, liitti transsukupuolisuuden haamuraajakokemuksiin. Lainaan englanninkielistä artikkelia josta löytyvät myös lähdeviitteet:
Phantom limb syndrome is a common, often painful experience after the loss of an external organ. Ramachandran (2008) found that while nearly two thirds of non-transsexual males who have a penis surgically removed experience the sensation of a phantom penis, only one third of MTF transsexuals do so after sex reassignment surgery. Perhaps more remarkably, two-thirds of FTM transsexuals reported the sensation of a phantom penis from childhood onwards, replete with phantom erections and other phenomena.
Tämä haamuraajakokemus on varmasti yksinkertaisin ja yksiselitteisin lähtökohta, jonka useammalla eri tavalla liittyy subjektiiviseen kokemukseeni itsestäni sukupuolisena olentona. Tämän lisäksi on otettava huomioon autogynefilia (FTM transsukupuolisen kohdalla autoandrofilia) joka taas määrittyy narsistisena seksuaalisluonteisena mielihyvänä kokemukseen sukupuolisesta kehonkuvasta tai fenomenologisesta sukupuolesta. Dysforfia olisi liian yksinkertaistava käsite suhteesta totutun kehon ja koetun kehon suhteen, eikä suhde välttämättä lainkaan ole “syntyminen väärään ruumiiseen”. Tämän tarinan on luonut “primaarien” transsukupuolisten näkeminen todellisina tapauksina ja “sekundaaristen” vähättely. Sekin on olennaista ettei lapsuuden GID suinkaan aina johda transsukupuolisuuteen aikuisiällä, vaan MTF tapauksissa ainakin suuressa määrin feminiinisrooliseen homoseksuaalisuuteen. Uudelleenreitittyminen ei ole lainkaan yksiselitteinen ilmiö.
Itse kuulun Baileyn (joka oppi alunperin erottelunsa Blanchardilta) määrittelemiin autogynefiileihin, sukupuolinen kokemukseni suurenevassa määrässä alkoi erottua seksuaalisen heräämiseni myötä, en ollut erityisen sukupuolinen lapsi - tälle on varmastikin erillisiä syitä joita käsittelen viimeisessä kohdassa.
Käyttäisin itse Seranonkin muotoilua “sukupuolinen dissonanssi” jossa haamukeho ei ole kaikissa suhteissa identtinen fyysillisen kehon kanssa.
Edelleen samaisen Ramachandranin haamuraajan amputointi - joskaan en lainkaan ehdota että sukupuolinen dissonanssi olisi jotain mistä pitäisi päästä eroon kehonkaavaa muokkaamalla, vaikkakin siihen joillakin liittyvää dysmorfiaa toivoisin voitavan hoitaa jo ennen kehon muokkaamista sopivaksi - viittaa siihen että visuaalinen feedback on yhteydessä sensoriseen kokemukseen, samoin kuin samaistuminen ja halu sekä proteesit, kaikki olennaisia transkokemuksen osalta.
Ramachandranin haamuraajan amputoinnissa oli kyse yksinkertaisesta peililaatikosta. Potilas, joka koki haamuraajansa olevan jatkuvasti nyrkissä, laitettiin yksinkertaiseen visuaalisen illuusion luomaan kojeeseen, jossa ei ollut kuin kaksi aukkoa ja peili keskellä. Henkilö laittoi terveen kätensä nyrkkiin, ja katsoi laatikkoa siten että vaikutti katsovan haamukättään, vaikka tosiasiassa näki terveen kätensä peilikuvan. Tämän jälkeen potilas laittoi terveen kätensä nyrkkiin ja hiljalleen availi sitä. Haamuraajan sensorinen kokemus seurasi visuaalista palautetta, käsi avautui ja kivulias kokemus katosi.
Sukupuolinen dissonanssi voi myös ilmetä ulkokohtaisuutena tai jopa derealisaationa - ulkoisesti pidän monella tapaa mieskehostani, mutta kutsun sitä androidiksi, koska se tuntuu monella tavalta vain avatarilta jonka olen pukenut ylleni.
Tämä tuo esiin toisen asian joka on ilmeinen kelle tahansa asiaa tutkineelle - paitsi proteesit kuten ulkoiset silikonirinnat, bindaus ja niin edelleen, obsessio peileihin, samaistuminen ja halu suhteessa seksuaalisiin tai sukupuolisuutta juhliviin kuviin, symbolinen fetisismi ja fantasioiden merkitykset. Nämä ovat luonnollisesti vastaavia tapoja käsitellä haamukokemusta, kaksi viimeistä toki monimutkaistavat asiaa, koska niitä ei voi enää käsitellä yksinkertaisesti haamuraajakokemuksina.
Voin muuten samaistua myös siihen, miksi jotkut transsukupuoliset uudelleenreitittyvät homoseksuaaleiksi - koen olevani tyttö, ja koen jatkuvasti haamuvaginan, mutta siksikin en koe halua vaginoplastiaan, siksikin että halu tulla penetroiduksi on uudelleenreitittynyt anukseeni ja toisaalta olen hyvin kiintynyt penikseeni. Tätä toki tulee ajatella myös ylipäätään suhteessa feminiiniseen haluun.
Toivoisin voitavan tutkia sitä, miten proteesit ilmenevät esimerkiksi aivokuvassa - en ole itse löytänyt tälläisiä tutkimuksia. Alitajuinen sukupuoli tai aave on sangen selvä asia minulle sitenkin, että kun puen ylleni rintaproteesini, ne reitittyvät mielessäni sangen selkeästi erogeenisiksi alueiksi - saan mielihyvää niiden koskemisesta ja voin esimerkiksi erottaa niistä nännipihat. Siksikin transvestismissäni - sukupuolikokemuksen pukemisessa ylleen - on kokemus ollut alussa intensiivisemmän autogynefiilinen, kun aivoissani olleet erogeeniset alueet ovat aktivoituneet kerralla, on se toki ollut intensiivisempää kuin silloin kun olen pitänyt rintojani ylläni pidempään. Luulisi tämän väitteen olevan helposti testattavissa Fmri skannerein: jos transsukupuoliset ja cis-testiryhmä pukisi ylleen näitä proteeseja, luulisi responssin olevan sangen erilainen. Tässä vaiheessa minulla on kuitenkin vain subjektiivinen kokemukseni asiasta. Toki luulisi tuloksia tulevan jo pelkällä kehon meditoimisella.
Samalla tavoin kuin peililaatikossa, sekin on usein olennaista että sen jälkeen kun olen pukenut ylleni rintani, ja pukenut feminiinisen gearini, koen olennaiseksi katsella itseäni peilistä, koska peilikuvan antama feedback voimistaa kotona olemisen tunnetta.
Tietenkin taideteokset toimivat meille taikapeileinä. Ne loitsivat esiin ja heijastavat sellaisia psyykemme puolia jotka eivät ole välttämättä ihmeisiä hopeapeilissä. Minun on käytettävä käsitettä joka on auttamattoman hankala sikäli, että toisaalta se ei liene kovin muodikas muun psykologian kentällä ja suhteessa psykodynaamisiin malleihin käytän sitä aivan miten sattuu, mutta joka on silti välttämätön: fallos ja suhde siihen, tai suhde kuviteltuun toiseen ja hänen fallokseensa. Varmasti Lacanilaisella teorialla on oma määritelmänsä käsitteelle mutta käytän sitä hyvin kyökkipsykologisesti, koska en tiedä toista tapaa kuvata kokemustani.
Fallos on symbolinen rakenne - joka ei tarkoita penistä, mutta ei ole siitä erillinenkään - koska seksuaalisuudessamme jonkenlainen penis saa hyvin usein falloksen paikan. Itselläni alitajuiseen sukupuoleeni liittyy myös feminiininen halu, halu joka liittyy alistumiseen, palvomiseen ja niin edelleen. Tämä fallos on jotakin jonka tietenkin annan kenelle tahdon, mutta minussa on voimakas halu alistua. Toki tuntuu, että olen tässä suhteessa kaksoisviettinen: andoroidiini taas liittyy tunne halusta olla falloksellinen.
Tällä tavoin vaikkapa sadomasokismin ja vastaavien linkittyminen sukupuolisuuteen tulevat sangen luonteviksi. Seksuaalisesti estyneemmille ajoille on ollut tyypillistä määrittää halun alistua jonkenlaiseksi “sisäistetyksi herruudeksi” mutta tämä lienee tarpeeton tulkinta, eikä ainakaan sellainen mitä pitäisi millään tapaa yleistää.
Tokikaan alitajuisen sukupuolen ja toisaalta ottamisen tai antamisen halun välillä ei ole ehdotonta yhteyttä, mutta yleisestiottaen sellainen tuntuisi olevan, mikä näkyy siinä että feminiinisen transgenderismin spektriä kutsutaan Thaimaassa nimellä katoye joka tarkoittaa sekä transsukupuolisuuta että yleensä miesfeminiinisyyttä, johon liittyy usein juuri penetroitavuuden halu. Toisaalta Butch lesboa kutsuttaan nimellä Tom ja hänen femmeään nimellä tomdee.
Näiden yhteyksien yleistettävyyden aste on kiehtova tutkimuksen kohde, mutta olennaista on että kohdallani ne syvästi liittyvät toisiinsa. Tällöin monet peilit tulevat vielä ilmeisimmiksi. Vaikka pornografia varmasti on myös hyperstimulus, on se myös sangen voimauttava asia. En tiedä miten hyvin halun ja samaistumisen vivahteet ovat nähtävissä aivokuvissa, eli en tiedä miten hyvin kuvaresponssi olisi tutkittavissa, mutta omallakohdallani se on voimauttava ja mielenkiintoinen asia.
Väitän että klishet kukista ja mehiläisistä eivät tässä suhteessa ole täysin tuulesta temmattuja - ja feminiinisyyden kuvaaminen pukeutumisena kukaksi - ja että ainakin omalla kohdallani nämä ovat hyvin totta. Pysyäkseni seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden välisessä yhteydessä, lainaan erästä vanhaa tekstiäni:
Olen ollut kiinnostunut vulgaarifeminismin väitteistä “porno on tehty heteromiehen näkökulmasta” “porno on yliseksualisoivaa” (!) “porno on halventavaa” olennaisimmin ehkä “pornossa mies on aktiivisena toimijana” ja niin edelleen. Koska oma kokemukseni ei resonoi tämän kanssa lainkaan, en näe tapaa jolla nuo tulkinnat on tehty kuvasta itsestään, niin seksismi on kieltämättä katsojan silmässä, siinä tavassa jolla vulgaarifeministi lukee pornokuvaa. Otetaan nyt esimerkiksi - joka minusta on sangen edustava, nämä pikkulutkat: http://teensexmovs.com/hd_tour.php?account=7494&referer[]=http%3A%2F%2Fbrdteengal.com&agent_id=7494&agent_account=7494&programm=allbills&idproduct=12&p=&ex=&agent_name=webmaster
Toki tekstit ovat yliampuvia, kuten aina “watch cute teenies getting deep inside their little holes” ja toki tämä on tavallaan “halventavaa” - joskin hauskalla tavalla - mutta uskomatonta on se gonzon määrä mikä ilmenee pornogarafisissa kirjoituksissa, ja Zizekin lausuman mukaan se on tapa edelleen säilyttää kohtelias etäisyys vaikka kuvataankin jotakin intiimiä. Tekstien funktio yleensä onkin se että niille voi hihitellä kuvien välissä.
Olennaista tässä on, että näidenkin tulkinnassa olennainen on isoToinen, toki kuva voidaan “lukea vastakarvaan” mutta olennainen on “hallisteva lukutapa”. Kysymys on, missä määrin tämä hallitseva lukutapa todella on hallitseva? Miten hallitsevassa määrin porno on “heteroseksuaalisten miesten juttu” kun sen rakenteessakin on heteroutta kyseenalaistavia asioita? Mitä me edes tiedämme omasta katseestamme, mitä me todella tunnemme? Onko ihmisiä jotka katsovat pornoa tutkittu massiivisina satunnaisotoksina silmänliikemittarien, laajojen kyselykaavakkeiden ja fMri laitteiden avulla? Olennaista on, että vulgaarifeminismin olettettu mieskatse on pelkkä fantasia, osa feministin omaa mieltä. Se toki saaattaa vielä sen lisäksi olla joissain populaatoissa myös totta, mutta hypoteesini on että paljon pienemmässä määrin, kuin voisi olettaa.
Oma katseeni on feminiini, ja sellaisena noista laajennetun mielikuvituksen toisista eroava. Sikäli se on miestyypillinen, että kieltämättä porno on varsin visuaalista, se ei välitä tuntua ja tuoksuja kuin synesteettisesti (tunnistettavien pintojen avulla) ja miestyypilliset tapaukset aistivat maailmaa enemmän visuaalisesti. Usein pornossa laadun huomaa tavoista, joilla synestesiaa osataan käyttää.
Olennaista on sekaannus semanttisten roolien ja toimijuuden välillä, mikä oikeastaan näkyy kaikissa sex-negativity-ilmiöissä... mutta tässä on olennaista subkjektiuden ja semanttisten roolien sotkeminen, ne kun eivät oikein toimi suoraviivaisesti seksuaalisuuden suhteen. Toki pornossa "mies laukeaa naisen kasvoille" tai "cute teenie is getting fucked" - huomaa passiivi! Mutta jos kuvittelee että semanttiset roolit ovat sama kuin subjektius, on kehittänyt subjektiudesta sangen rajallisen kuvan. Miten niin mies on aktiivinen toimija, katsottakoon vaikka esimerkkisivulta Alice ja erityisesti Marta. Mies on kuvissa - mikä on hyvin tavallista - irtileikattuna keskivartalona, penis on Falloksen (palvottavan valtasymbolin) asemassa, mutta irrallaan. Toki kerronnan voi lukea siten, että kuvittelee itsensä tuon peniksen paikalle, ja se on hauskaakin. Olennaista on, että voi myös vain katsoa, kuten usein teen. Mahdollisesti viehätys pornografiaan on luonut haluani peniksiä kohtaan, jos katson penetraatiota, en saa iloa vain siitä miltä naitavana oleva tyttö näyttää, vaan itse peniksen varresta hänen sisällään. Voin saada mustasukkaisuuskiksejä (mustasukkaisuus on hyvin kiihottavaa) kuvittelemalla tytön kumppanikseni, mikä on helppoa jos hän on minusta erityisen viehättävä. Helpointa minulle on kuitenkin kuvitella itseni tuon tytön asemaan, pantavaksi, minkä voin helposti tehdä koska fallos on augmentoidun mielikuvituksen toisella eri asia kuin aktuaalisella toisella. Kuten Zizek sanoo "we need the excuse of the cinematic screen to feel what we really are".
Noniin, lienee selvää että näitä suhteita sukupuolisuuden ja kuvien lukemisen välillä voisi käsitellä loputtomiin, ja tietenkin monet jotka minuun ovat vaikuttaneet ovat olleet kaunokirjallisia teoksia - kuten Eugenideksen Middlesex tai elokuva Velvet Goldmine joka käsittelee aavekokemuksia glam-musiikkiliikken kautta.
Halu palvella, polvistua ja niin edelleen voi olla tapa antaa fallos lahjana sellaiselle josta todella välittää. En myöskään usko selityksiin siitä, että masokisti on salassa todellinen mestari, koska “kirjoittaa” alistamisensa skriptin: ainakin kirjaimellisesti tälläinen on itselleni tuntunut sangen epäonnistuneelta masokismilta, että tilanne onnistuisi, toisella täytyy olla todellinen tahto. Samalla tavoin, todellista fallosta ei voi näytellä, se syntyy todellisesta halusta ottaa toinen.
Fallos ei tietenkään liity ainoastaan tunteisiin jotka ovat eksplisiittisen seksuaalisia, se voi tulla esiin myös esimerkiksi tanssin aikana: kontakti-improssa minua kiinnostavat useimmiten kontaktit, joissa syntyy jonkenlainen valtapeli, voin liikuttaa toista tai alistua hänen impulsseilleen, ja koko tanssista tulee tietynlaisen falloksen tanssia kehojen välisessä suhteessa.
Tässä suhteessa pidän sadomasoksismia terveenä lääkkeenä vaikkapa uskonnollisuutta vastaan, joka vaikuttaa minusta olevan repressoitua feminiinistä halua: näin minulla ei ole mitään tarvetta transendentille fallokselle oli se sitten insurrektio tai resurrektio.
Tämä halun rakenne lienee sangen ilmeinen myös evolutiivisesta näkökulmasta. Se ei tietenkään ole absoluutti, mutta yleisestiottaen asia lienee juurikin näin. Titenkään tämä ei ole absoluuttista edes yksilön kohdalla mutta näinkin lyhyt teksti vaatii väistämättä brutaaleja suoraksivetämisiä. Yhtäkaikki tunnetasolla aave ja liittyy kukkana olemiseen, nämä kaksi ovat kohdallani täysin yhteneviä.
2. Nähdyksi ja hyväksytyksi tuleminen
Tämä on minusta kaikkein kummallisin ilmaisu. Gid puhuu väestörekisterimerkinnästä ja passista, mutta en ole koskaan käsittänyt miksi se olisi kellekkään olennaista. Viralliset nimet ja passit kuitenkin ovat - jos jokin - täysin fiktiivinen konstruktio, jolla ei ole mitään tekemistä biologian kanssa. Ne eivät ole jotakin “todella todellista” vaan ainoastaan leikki, jonkun kafkaistisen byrokratian merkintöjä papereissa. Virallisuus on muutenkin vain suuret naamiaiset joten miksi välittää siitä? Toki näissä naamiaisissa se onko meillä Euroopan vai Etiopian passi määrittää paljon siitä mikä on mahdollista ja mitkä vartijat meitä ympäröivät, mutta karnevaali mikä karnevaali.
Olennaista ei myöskään ole massojen saamat vaikutelmat. En ole koskaan ymmärtänyt puhetta läpimenemisestä, tai pahimmillaan siihen liittyvistä huijauksista, kuten joidenkin Katoyden tavasta teipata peniksensä näkymättömiin etteivät heidän kumppaninsa huomaisi mitä panevat. Moinen ajatuskin on täysin moraaliton, joskin enemmän traaginen kuin tuomittava - kyse toki on ihmisten huijaamisesta näkemään jotakin mikä on totta (että kyse ei ole miehestä) mutta harhaanjohtamisesta yhtä kaikki.
Tietenkin rakastettujen ja seksuaalikumppaneiden suhteen on olennaista tulla nähdyksi oikein, mutta miksi kukaan välittäisi mitä joku satunnainen ohikulkija ajattelee tai huomautteleeko joku siitä missä vessassa käy? Ventovieraiden ajatuksien ei pitäisi paljon painaa. Niin kauan tietysti kuin näillä asioilla on merkitystä, on patologia sangen ilmeinen ja huolestuttava: omanarvontunnon ulkokohtaistaminen. Peilaaminen siinä huonossa merkityksessä mitä Ach ja Milgram ovat kuvanneet.
Vanhemmat ovat tosin vaikeampi alue. Silloin ei ole kysymys merkinnöistä paperista vaan pahimmillaan rakkauden ehdollisuudesta, lievemmissä tapauksissa asenneongelmista ihmisillä joiden pitäisi tietää paremmin. Tällöin ainoa mihin voin samaistua on Zizekin kuvaukset mortifioivasta rakkaudesta. Lainaus tekstistäni:
Far two often as we love a person, we don’t except the person for what he or she affectevely is. We except him or her as long as she or he fit’s the co-ordinates of our fantasy. We wrongly identify him or her, wich is why when we discover that when we were wrong, love can quicly turn into violence. There is nothing more dangerous for lover but to be loved for what she or he is but for fitting the ideal. In this case, love is allways mortifying love.
- Zizek, Perverts Guide to Cinema, City Lights
Vertailun vuoksi Julia Seranon ja Jay Rosenblatin versiot:
Like you, we trans women are physically violated and abused for being women too. And there are no words in your second-wave feminist lexicon to adequately describe the way that we, young trans girls forced against our will into boyhood, have been raped by male culture. Every trans woman is a survivor and we have triggers too. And my trigger is pseudo-feminists who hide their prejudices behind “womyn-born-womyn-only” euphemisms.
- Julia Serano, On the Outside Looking in.
No one ever tells him what to do, only what not to do. Boys become boys in large part by not being girls. The one’s who don’t figure this out, are the same ones who get beaten up. Later he will be with women and feel what he’s been robbed off.
A boy is told not to cry, he feels like crying but he is told not to. He is seven years old and he’s told to be a man.
- Smell of Burning Ants, Jay Rosenblatt
Ilmeistä on, että nämä lainaukset kertovat sangen hyvin mistä on kysymys. Minun on toki todettava, että vaikka olen ollut tälläisen projektion kohde, se ei ole koko tarina. Minulla on ollut vahva kokemus siitä, että saan osakseni ehdotonta rakkautta, siinä määrin että sukupuoliseen osuuteen on voinut suhtautua vain sanoilla "anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät". Olen myös kohdannut rakastajia jotka näkevät minut oikein.
Kaikki eivät ole näin onnekkaita.
Tietenkin kun katsotaan tämän ilmiön raaimpia, julmimpia puolia, toki ensimmäiset esimerkit ovat plastiset leikkaukset joita länsimaissakin tehdään intersukupuolisille lapsille - kyse on vauvojen silpomisesta vanhempien fantasian todellisuuteen leikkaamiseksi. Toinen on transsukupuolisten, erityisesti transnaisten kohtaama väkivalta erityisesti nuorten miesten toimesta, tosin fantasian tällöin ollessa seksuaalinen - vaarallinen hetki on nimenomaan kun halutulla tytöllä onkin penis, tai joskus olennaisemmin, kun se käy ilmi laajemmalle sosiaaliselle piirille tai lacanilaisittain isolleToiselle.
Jos keskittyisimme vain näihin raaimpiin tapauksiin, jäisi helposti näkemättä miten ne ovat vain paljon laajemman ilmiön ääritapauksia, sekä se että kun otteet eivät ole näin kovia, tukholmasyndrooma syntyy helpoiten. Usein niitä jotka ovat fantasian raakamateriaalina, ei leikata. Muovaaminen riittää.
Sukupuolisuus voi terveen narsismin puuttuessa ilmetä myös demonisin tavoin. Mainitsemani toinen aave, eli internalisoidut muiden halut konfliktissa Aaveen kanssa. Tokikin joillakin tähän liittyy yksinkertainen spesifi kehodysmorfian muoto, mutta dissonanssi on enemmän.
Henkilökohtainen anekdootti, joka itseasiassa osoitttaa kuin osoittaa että minulla on ollut jonkenlaisia sukupuolisuusajatuksia ennen murrosikääkin, vaikka hyvin vähäisiä, ja tähän liittyy muutakin:
un olin pieni, kammottavia hetkiä olivat isoäidin luona käymiset. Vihasin sitä pojaksi pukemista. Olin rakastunut jo Peter Paniin, jonka tunika näytti minusta mekolta. Vielä porvarislapsen kampaus, jossa oli jakaus, hyi helvetti. Vihaan edelleen sitä, jos joku epähuomiossa laittaa multa hiukset korvan taakse. Mulla oli hiukset aina todella takussa, mutta niihin koskeminen tuntui todella loukkaukselta. Olen myöhemmin ajatellut, että jos joku kävisi väkivalloin hiusteni kimppuun, se olisi paljon pahempi asia kuin raiskaus, koska niissä on mun sukupuolista symboliikkaa niin paljon.
Vihasin sitä, että mun äiti selitti isoäidille hiusten “pituutta” sillä että tämä on “prinssi rohkea kampaus” koska en halunnut olla prinssi. En tiedä oliko minulla sanoja siihen, mutta tunsin, että “ei, ne ovat feminiiniset”. Räjähdin silloin joskus isälle, että minä helvetin nukkena te mua pidätte. Selitti, että olen muka saanut kaikkein parasta, mikä hänen maailmassaan tarkoitti kai kalleinta.
Muistan halunneeni joskus samaistumisen symboliksi tyttönukkea, mitä en kai saanut, sellaista samanlaista kuin Claudialla Veren Vangeissa. Se, etten saanut, ei kai haitannut niin paljon, koska se nukke on kuitenkin jäänyt hohtavissa väreissä tajuntaani. Se, että minusta yritettiin tehdä poikanukke, oli kammottavaa. Onneksi ensimmäinen sanani oli “ei”. Tiesin koko ajan, että se oli väärin, enkä sillä tasolla ottanut sitä itseeni. Nytkin feminiinisyydessäni on halu suojella sitä lasta.
Olin kyllä aika raju näky aikanaan, huono iho, hiukset todella takussa. Yläasteella päätin tulla eläväksi, tulla kauniiksi. Nimenomaan kauniiksi. Se oli kai hetki murrosikää, jolloin autonomiani oli tarpeeksi suuri päättää noin. Siihenasti kapinani sitä vastaan oli vain että pidin kiinni oikeudestani pitää itseni juuri niin räjähtäneenä kuin olin. Hiusten avaaminen ja ihon hoitaminen sattui todella paljon, mutta olin queerlapsi joka tuli ulos peikon sisältä. Siihen aikaan olin tullut elämään, pois ala-asteelta joka oli täyttä sosiaalista eristystä, jonkinverran väkivaltaakin. Aloin olla joissain suhteissa kaunis, aloin kirjoittaa (elämä oli alkanut myös yhdestä Leena Krohnin lauseesta) mutta olin aika sekaisin vielä. Ajoittain myöhemminkin.
Kesti kauan, ennenkuin oikeastaan tulin kauniiksi. Ihoni ajoittainen huonous on kyllä mulle todella herkkää edelleen. Ainoita hetkiä jolloin tulee mieli olla väkivaltainen, on kun joku idiootti kysyy “mitä sulle on tohon käynyt”. Yleensä painan pääni ja näen mustaa hetken. Tosin yhtä heitin jollain esineellä, mistä tuli joku kalabaliikki, mutta en oikeastaan kadu sitä.
Hetkittäin tulen jälleen peikoksi, mistä on sitten hyvä sukiutua tytöksi.
Todettakoon kuitenkin että voin samaistua paljon Jay Rosenblatin ilmaukseen, ehkä enemmän kuin tuohon Serano sitaattiin. Kuitenkin sikäli kuin olin kiusattuana olin sitä enemmän siksi että en ollut normaali ja maskuliininen, vaikka en ehkä sen puoleen autistisessa kuplassani ollut myöskän feminiininen.
C. Kyseessä ei ole muun mielenterveyshäiriön, esimerkiksi skitsofrenian oire tai kromosomipoikkeavuus.
Autismia ei voitane tässä suhteessa pitää mielenterveyshäiriönä (koska puhtaassa muodossaan siitä pitäisi puhua persoonallisuustyyppinä) eikä sukupuolisuuden tai kehonkaavan “poikkeavuuksia” sen oireina (koska etiologia on edelleen epäselvää) mutta oletetun ja tutkittavan autismini ja sukupuolisen kokemukseni välillä vaikuttaisi olevan mielenkiintoisia linkkejä.
Oletan - kuten lukija varmaankin on huomannut - olevani autisti, joskin totean ensimmäisenä että tämä asia on yhä diagnostisen tutkimuksen kohteena, joskin itse olisin hyvin yllättynyt jos diagnoosi olisi negatiivinen.
Toinen linkikkö liittyy Simon Baron Cohenin ajatuksiin sukupuolien kognitiivisista eroista ja näiden suhteesta autismiin, olkoonkin että minusta hänen ajatuksensa näyttävät olevan myöskin virheellisiä. Sinänsä Cohenin havainnot naisille ja miehille tyypillisistä ajattelua. Olen kirjoittanut kirjasta lyhyen arvostelun:
Luin hiljattain Simon Baron-Cohenin kirjan "The Essential Difference - male and female brain and the truth about autism" jossa Baron Cohen käsitelee sukupuolten välisiä eroja ja sitä miten autismi vaikuttaisi jollakintapaa olevan miestyypillisten aivojen äärimuoto.
Erojen biologisuus on kirjassa perusteltu hyvin, mutta parissa kohtaa vitutti yliyksinkertaistus, joka tosin on monessa paikassa samanlainen. Autismin kohdalla puhutaan usein "deficiet in empathy" joka asioita sotkevalla tavalla niputtaa yhteen ilmiöitä. Empatia olisikin jaettava useampiin ilmiöihin että tiedämme mistä puhumme:
1. Perustava tunne muiden tuntevien olentojen - ihmisten tai eläinten - pyhyydestä. Että muilla on väliä ja olentoja tulee kohdella oikeudenmukaisesti.
2. Peilaus ja sosiaalinen konformisuus (ks. Ach, Milgram jne.) eli "konfliktin" välttäminen ja tarve samaistua toisen käsitteelliseen karttaan maailmasta.
3. Verbaalinen kompenetenssi lukea toisten merkityksiä.
4. Non-verbaalinen kompetenssi lukea toisten merkityksiä.
Tunne muiden pyhyydestä on toki rajallinen ja biasoitunut - seksisti, rasisti tai spesisti voi tuntea vain osan kärsimyksestä olennaiseksi - vaikka sillä ei ole loogisia perusteita. En ole nähnyt tästä tilastoja, mutta ennustaisin että useammat autistit ovat vegaaneja kuin neurotyypilliset. On toki olennaista nähdä että autistin bias voi olla toisenlainen, äärimmäistä rituaalisuutta voidaan tarkastella sisäisenä konformisuutena, sinä että asettaa oman tapansa tehdä asiat siinä määrin edelle muuta, että on sokea vääristymille.
Sekaannus syntyy siitä, että nämä ovat hyvin eri asioita. Psykopaatti lukee erittäin hyvin muita mutta ei välitä. Autisti välittää syvästi, mutta ei osaa lukea. Näin erityisesti silloin kuin verbaalinen kompetenssi on myös alhainen. Autisti hyvin usein välittää syvästi muista, ja heillä on tässä suhteessa erittäin syvällinen kyky empatiaan. Itseasiassa se on usein syvempi kuin neurotyypillisillä, koska he eivät ole rajoitettuja kohdan 2 kognitiivisen vääristymän takia. Onhan virheluku laskea vaikkapa vastaanväittäminen sanomalla "olet väärässä" siten että henkilö ei välitä - se tarkoittaa vain että toisen omaksuma kanta vaikuttaa virheelliseltä, ei sitä ettei välitä tuosta henkilöstä. Itseasiassa se on ennemmin linjassa todellisen moraalisen sentimentin kanssa, koska korjaamalla toisen virheellisen ajattelutavan voi tehdä tämän elämän paremmaksi. Olemalla antamatta sähköshokin Milgram-skenaariossa toimii tosiasiassa empaattisemmin ja mustan vaihtaminen valkoiseksi sosiaalisen paineen takia kuten Ach-skenaariossa ei ole moraalista toimintaa.
Mikäli on puhtaan autismin lisäksi typerä, toki sisäinen konformisuus myös korostuu. Temple Grandin on tässä suhteessa kummallinen tapaus, insinööritieteiden kannalta poikkeuksellinen nero, kyvykäs testiajamaan monimutkaisia laitteita päässään ja korjaamaan esiintyvät virheet, muistamaan ne täydellisesti ja sitten vain kirjaamalla ylös valmiin laitteiston. Grandin tuntee syvää empatiaa eläimia kohtaan - mutt silti suunnittelee teurastamoita, ja hänen selityksensä sille miksi toiminta on oikeutettua ovat täydellisen epäloogisia ja liittyvät sangen alkeelliseen sisäiseen konformisuuteen. Kyseessä tietysti on ääritapaus, useimmiten nerous ja vääristymä eivät muodosta noin paradoksaalista suhdetta.
Varmaankin autistien joukossa on jonkin verran psykopaattejakin, mutta kyse on eri asiasta. Sukupuolinen hajonta on mielenkiintoinen, on kyse viiksimallista - kahdesta hyvin paljon toisiaan leikkaavasta ilmiöstä, jossa ääripäiden tyypillisyys tulee olennaiseksi. Lukemisen heikkous ja sen sellainen on miestyypillistä kun taas konformisuus patologian asteella - anoreksia, rajatila jne. - on naistyypillistä. Toki nämä syvästi liittyvät lähisuhteisiin, mutta varmasti on kyse myös temperamenttien luomasta dispositiosta.
Mielenkiintoista on että naisten ja miesten tyypillinen konformisuus näyttäisi olevan erilaista. Naiset hakevat konsensusta ja konflktin välttämistä - johon toki voi liittyä vaikka humanistien syvä anti-essentialistinen indokrinaatio - kun taas miehille on tyypillisempää statuksen ja hierarkian luominen. Näitä kumpiakin on pidettävä vääristyminä, kyse on valinnasta Achin ja Milgramin välillä.
----
Toinen termi, systematisointi on olennainen kirjassa, ja tässä kohtaa Baron-Cohen tuntuisi tekevän virheen. Jos katsotaan fysiikkaan tai insinööritieteisiin sopivaa mieltä, on se autistinen ja miestyypillinen. Kuitenkin kyseessä on vain yhdenlainen systematisointi. Yleisesti naiset ovat ryhmänä ylivertaisia kielellisessä ajattelussa, ja kielellinen ajattelu jos mikä vaatii voimakasta systematisointia, vaikkapa suomenkilen kvadriljoona johdosta ja yhdyssanaa vaatii erittäin pitkällevietyä analogioiden ja sääntöjen tajua, suuri osa tästä implisiittisesti.
Positioni autistisena transnaisena saa minut huomaaman tämän helposti - koska juuri tässä on virhepäättely. Itse olen visuospatiaalisesti heikko, suunnistan naistyypillisesti maamerkkien perusteella mutta olen kognitiivisten testien mukaan käsitteellis-verbaalisessa ajattelussa ylivertaisella alueella. Kyse ei siis ole siitä missä määrin systematisoi, vaan siitä - mitä - systematisoi. Jos on korkealla missä tahansa alueella se vaarii systematisointia ja juuri sanojen pyörittely on suosikkitoimintaani. Uskon että samasta syystä sana-pohjaisest autistit - joita olisi loogista olettaa olevan myös erityisen paljon alidiagnostisoitujen tyttöassien joukossa - jäävät usein diagnostisoimatta. Mikäli non-verbaalinen lukemiskompetenssi voidaan kompensoida sanallisesti, ongelmat pienenevät huomattavasti.
Käsitteellinen ajattelu liittyy myös itsehillintään ja sen sellaiseen sisäisen puheen kautta, se korreloi sekä pitkäaikaisen onnellisuuden että introspektiokyvin kanssa. Tämän takia on syytä olettaa datan olevan vääristynyttä myös tässä kohtaa - ellei autismi johda ongelmallisuuksiin, kynnys tutkia asiaa tautimallin vallitessa on suurempi.
Tietysti voi kysyä onko miesten ja naisten kognitiivisten profiilien eroissa - joiden suhteen siis olen äärimmäisyyksiin viedyn naistyypillinen - kyse oikeastaan kyvyistä vai kognitiivisesta fetisismistä? Autismi on tutkittavana olevan hypoteesin mukaan aivojen yliplastisuutta (mille on ilmeisesti jonkin verran todistusaineistoakin) ja ihminen toki kehittyy siinä mitä tekee.
Ihminen taas tekee - jos ei ole yhteiskunnan tossun alla, jolloin hän tekee sitä minkä kuvittelee luovan hyväksyntää - sitä mistä saa nautintoa. Tietenkin nainen voi tehdä kaiken sen mitä mieskin, mutta en yksinkertaisesti ole kiinnostunut mottoreista tai vastaavista leluista. Sen sijaan olen kiinnostunut sanoista. Tietysti stereotyypitkin vaikuttavat: en ole ollut kiinnostunut matematiikasta kuin vasta sen jälkeen kun olen täysin transtyttöytynyt. Tietysti, kyky ei vaadi kuin halun, pedagogisten metodien onnistuneisuuden ja plastisuutta, ja halu toki vaatii usein sitä että saa oikean sysäyksen tai oppii nauttimaan, ja tässä kohtaa toki yhteiskunnalliset roolitukset (tai vanhempien biologiset intuitiot) vaikuttavat siihen mikä pääsee kehittymään. Yhtäkaikki, sanoisin, että autistiset erityiskiinnostuksenkohteet ja kognitiiviset fetissit ovat motivaatioiden kannalta kiehtovia, ja autismi niiden täsmällisyyden äärimuoto. Tässä suhteessa kognitiivinen profiilikin on kuitenkin olennaisesti sukupuolinen, koska sukupuolien haluissa on keskimääräisiä eroja ja älykkyys on halua. En ole nähnyt tutkimusta joka osoittaisi transsukupuolisten älyllisten profiilien tyypillisyyksiä mutta on kummallista jos sellaista ei ole.
Mitä taas tulee haluprofiilin “poikkeamiin” lähteinäni käytän Tony Attwoodin kirjaa “Complete Guide to Asperger Syndrome” ja Henaultin opusta Asperger Syndome and sexuality jotka osoittavat autismin kirjon ja seksuaalisen “devianssin” olevan kiinteästi yhteydessä toisiinsa, ei niinkään tai vain autismin ja Gidin vaan ylipäätään autismin kirjon ja “epätavallisen sukupuoli-ilmaisun” suhteen, josta tosin osa tosiaan on vain ilmaisua, mutta linkki vaikuttaisi niin selvältä että siitä olisi hyvä tietää enemmän. Ehkäpä neurologinen ja sukupuoli-identiteetin tutkimuspoli voisivat tehdä yhteistyötä keskenään ja vaikkapa aalto-yliopiston neurologien kanssa selvittääkseen näitä linkkejä, usein kun törmää kommentteihin ettei näitä yhteyksiä ole tutkittu tarpeeksi.
Attwood kuvaa sitä miten autistit ovat usein “age and sexblind” harjoittavat epätyypillisiä suhteita, ja Henault siitä miten autistit ovat usein joko hypo- tai hyperseksuaalisia, joista itse olen hyperseksuaalinen. Henaultin mukaan on myös yleistä että aspergerin syndrooman omaavat ihmiset usein kokevat transvestista fetisismiä, crossdressausta tai eriaseteisia transsukupuolisuuden muotoja, aavekokemuksia kaikki.
Onko näiden ilmiöiden takana yhteinen neurologinen ilmiöstö, vai onko joissain tapauksissa autismipiirteisyys seurausta aivoista joita pommitetaan sellaisilla sukupuolihormoneilla joita varten ne eivät ole kehittyneet?