The Dreamland - RPG diary, first session
I'm in a cool phantasmagorical RPG in which xuenay is the game master, and here is the game diary of the first game session. Sorry, it's in Finnish only :(
Hahmo:
Nimi: Mikaela Kajander
Ikä: 23 vuotta
Perusulkonäkö (tulee muuttumaan pelin edetessä): Pitkät mustat hiukset, sinivihreät silmät, naisellinen, klassinen
Muuta: Yliopisto-opiskelija, pääaine yleinen kirjallisuustiede, sivuaine englantilainen filologia, 3. vuoden opiskelija. Harrastukset lukeminen, kirjoittaminen, musiikki, kitaristi/solisti kaveriporukan pikkubändissä, miekkailu (erikoistunut florettiin ja säilään), näyttelee englanninlaitoksen draamakerhossa (esittää Herttakuningatarta tulevassa Alice in Wonderland kirjaan perustuvassa produktiossa).
Chaste/Lustful 12/8
Forgiving/Vengeful 14/6
Honest/ Deceitful 13/7
Just/Arbitrary 14/6
Pious/Worldly 12/8
Temperate/Indulgent 13/7
Energetic/Lazy 14/6
Generous/Selfish 13/7
Modest/Proud 11/9
Merciful/Cruel 12/8
Prudent/Reckless 12/8
Trusting/Suspicious 11/9
Valorous/Cowardly 12/8
Remarkable traits: -
Tapahtuma-aika: Syys-lokakuun vaihde.
Pelipäiväkirja:
Päivä oli ollut kiireinen, suoraan luennoilta oli pitänyt kiirehtiä Dommalle, näytelmätreeneihin. Alice in Wonderlandin ensi-ilta oli jo aivan oven takana, ja maskeerauskokeilut olivat vielä aivan kesken - treeneistä ei ollut saanut myöhästyä yhtään, ja silti oli pitänyt jäädä vielä yliaikaa testaamaan maskeerausta. Onneksi olin edellisenä päivänä ehtinyt viimeistellä oman ja Johanin maskit - ei tarvinnut käyttää aikaa säätämiseen. Johan... kenties, ihan vain kenties, meillä saattaisi olla hyväkin todennäköisyys, mikäli pieni flirttimme muuttuisi seurusteluksi. Ainakin meillä oli hauskaa yhdessä - olimme improvisoineet dialogin Herttakuningattaren (häntä esitän minä) ja Irvikissan (se oli Johanin rooli) välille saatuamme maskeerauksen tehtyä. Koko porukalla oli ollut hauskaa. Siitä tosin oli yksi ikävä seuraus: viimeinen metro Melluun lähtisi hetkenä minä hyvänsä. Juoksin niin kovaa kuin suinkin pääsin, sillä minulla ei todellakaan ollut mitään intressejä joutua menemään ensin junalla Tiksuun ja sieltä lentokenttädösällä Melluun. Se tulisi kalliiksi ja siihen tuhrautuisi aikaa, enkä todellakaan halunnut olla seuraavan aamun luennolla kuin nukkuneen rukous. Perjantaiaamun luento kun oli jo muutenkin ihan riittävän tuskaa, ja poissaolokiintiöni oli täynnä.
Kun juoksin metroasemalle, totesin, että minulla oli käynyt tuuri: "Mellunmäki, 2 minuuttia." Pysähdyin rullaportaisiin, enää ei tarvinnut kiirehtiä. Tasasin hengitystäni. Pian alas päästyäni pysähtyi vanhanmallinen metro laiturille. Miten tuntui siltä, että metro Melluun oli melkein aina noita romuvaunuja? Hymähdin itsekseni ja astuin vaunuun. Se oli lähes tyhjä. Valitsin paikan vasemmalta, keskimmäinen looshi ovien välissä vaunun etuosassa, kasvot menosuuntaan - näin istuin lähes aina. Juuri kun olin kävelemässä paikalleni, huomasin, että vaunuun kiirehti myös komeanoloinen, silinterihattuinen herrasmies. Hän astui ovista sisään juuri ennen kuin ovet sulkeutuivat. Karismaattinen. Todella karismaattinen herrasmies, kenties siinä 30, 40 vuoden väliltä. Hän huomasi, että katsoin häntä, ja sain osakseni jotakin, joka vaikutti "melkein-hymyltä". Sitten hän asettui ensimmäiseen looshiin, hän niin ikään vasemmalle, selkä päätyseinään, kasvot minua kohti, ja käänsi katseensa ulos. Itsekin asettauduin kunnolla, sateenvarjo sai nojata seinään, ja hanskat otettiin kädestä. Samalla etäisesti pohdin, mistäköhän tuollainen herrasmies oli tulossa, toisen pitkä musta villakangastakki ja puku sekä valkoinen silkkikaulahuivi toi mieleen alumnit, mutta ne pidettiin aina Wanhalla tai vähintäänkin Uudella. Kenties hän oli saattanut daaminsa Kamppiin. Sitä nyt saattoi odottaakin moiselta herrasmieheltä.
Kaivoin esiin MP3-soittimeni, sitä en ollut ehtinyt ottaa esiin treeneistä lähtiessäni. Kun napeissa soi iloisesti Jarre, perehdyin laukkuni sisältöön miettien millä viihdyttäisin itseni kotimatkan ajan. "Periaatteessa pitäisi lukea tuo tylsä novelli ensiviikon praktikumiin, mutta nyt ei nappaa", ajattelin, ja tutkin muuta valikoimaa. Voisi tietysti lukea Godchildin viidennen osan, nelosen sneak peak oli ollut varsin herkullinen, mutta toisaalta sarjakuva ei juuri nyt houkutellut, vaikka juuri tätä ajatellen olin sen aiemmin päivällä Fantsusta hakenut. Sitten tarjolla oli Balzacin kootut novellit, mutta olin liian väsynyt lukeakseni ranskaksi. Voisi tietysti kerrata käsistä, mutta sen osasin jo ulkoa kokonaan. Tartuin siis viimeiseen kirjaan laukussani, joka oli The Portrait of Dorian Gray, ja avasin sen. Juuri silloin metro tuli Sörkän tunnelista ja jäin hetkeksi katselemaan valoja ulkona. Sen jälkeen viikkasin käsineeni laukun päälle paremmin, vilkaisin mitä herrasmies teki - katseli ulos - ja syvennyin kirjaani.
Huomasin nopeasti, ettei lukemisesta tullut mitään, en jaksanut oikein innostua kohdasta, jossa puhuttiin kappaletolkulla Dorianin keräämistä jalokivistä. Todettuani pari kertaa, että olin sivun loppuun päästyäni unohtanut autuaasti sen mitä sivun alussa luki, suljin kirjan ja katselin mietteliäänä ulos. Karismaattinen tuntematon istui hänkin yhä paikallaan. "Johankin saattaisi olla varsin karismaattinen, jos hänetkin laittaisi noin", huomasin ajattelevani. Tosin Johan oli vasta poikanen, oikeastaan. Muistin hieman hämilläni sen, kuinka olin ollut punastua kun katseet kohtasivat tuon tuntemattoman kanssa. Ajatukseni vaelsivat, ja totesin miettiväni, millaista olisi elää hetki menneessä, ja nimenomaan fiktiivisessä menneessä, siinä menneessä jota kirjat kuvaavat. Vilkaisin jälleen silinteriherraa, ja yritin ignoroida erään ärsyttävän, kovaäänisen, ja selvästi humaltuneen kundiporukan. Huoahdin tyytyväisenä, kun joukko jäi kyydistä, ja palasin jälleen ajatusteni pariin. Silinteriherra oli kuin 1800-luvun Lontoosta, ja noh, oma asuni pitsipaitoineen, pitkine hameineen ja samettijakkuineen ei sekään kaivannut paljoakaan mielikuvitusta istuakseen siihen aikaan. Kaksi tuntematonta, junassa, matkalla Lontoosta pohjoiseen... Räpäytin kerran silmiäni hätkähtäen ja kaivoin nopeasti esiin muistikirjan ja penaalista kynän. Ensiksi kirjoitin vain mielikuvia ja lauseenkatkelmia, mutta sitten sain kunnolla kiinni inspiraatiosta, ja mikään ulkopuolinen ei enää mahtunut ajatuksiini. Pistin nopeasti MP3-soittimessani erään Jarren kappaleen toistolle, ja kirjoitin niin nopeasti kuin kynästä irtosi.
Samassa metro pysähtyi. Nostin häkeltyneenä katseeni muistikirjasta ja katsoin ulos. Tunneli... olimme tunnelissa heti Itiksen pysäkin jälkeen. Olikohan radalla sattunut jotain, vai tehtiinkö Kontulan asemalla yhä jotain remonttia? Kurtistin kulmiani. Noh, hyvä että olin saanut kaiken oleellisen kirjoitettua, tuosta olisi hyvä jatkaa myöhemmin. Suljin kirjan ja keräsin tavarani, vilkaisten samalla ympärilleni. Olin vaunussa kahdestaan silinteriherran kanssa. Kahdestaan, keskellä ei mitään. Muisto toisen aiemmasta "melkein-hymystä" sai nyt niskavillani nousemaan pystyyn. Odotin kuulutusta, mutta mitään ei tapahtunut. Pelko kylmäsi. Ymmärsin yhtäkkiä kristallinkirkkaasti, mitä äiti oli tarkoittanut sanoessaan, että jos metrossa sattui jotain, sitä olisi oman onnensa nojassa. Vaikka silinteriherra oli kuinka karismaattinen hyvänsä, ei se välttämättä tehnyt toisesta yhtään sen turvallisempaa... Toki, myönnetään, olin minä joskus fantasioinut komeasta ja karismaattisesta herrasmiehestä, joka viettelisi kaltaiseni ladyn, mutta fantasiat ovat fantasioita siksi, että ne ovat kivoja niin kauan kuin ne eivät oikeasti toteudu... Siirsin huomaamattomasti kännykkäni laukussa helpommin saataville, ja laskin käteni muka ajatuksissani sateenvarjon kahvalle. Todellisuudessa valmistauduin käyttämään sitä kuin florettia ikään. Samassa silinteriherra nousi, ja asteli looshista välikköön. Pidätin henkeäni. Mutta hän vain katsoi minua ja hymyili aavistuksen, ja asteli sen jälkeen oville. Hän painoi avausnappia, ja ihme ja kumma ovet aukenivat! Jäin ällistyneenä katsomaan kun hän astui ovista ulos. Ovet jäivät auki. Itse aioin tehdä, kuten aina neuvotaan: "Älä poistu vaunusta." Nykäisin kuulokkeet korviltani mutta jätin soittimen pyörimään.
Hetken siinä istuttuani avoin ovi alkoi oikeasti karmia, joten hitaasti, sateenvarjoani puristaen astelin kohti avoimia ovia. En ollut uskoa silmiäni. Pimeän huoltokäytävän asemesta oven toisella puolen oli valoisaa ja kirkasta! Niin kirkasta, itse asiassa, etten nähnyt mitään muuta, kuin kenties vilauksia ihmisten varjoista. Sillä ihmisiä siellä oli, useita. Jostain etäältä tuntui tulevan keskustelun ääniä, kuin juhlista, ääniä monilla kielillä. Tai sellainen olo minulle ainakin tuli... Varoen otin muutaman askeleen edemmäs, kohti ovia, painoin "kiinni" nappia, ja peräännyin nopeasti. Ovet pysyivät auki. Hemmetti... Palasin paikalleni ja mietin. Mitä kummaa oikein oli tekeillä? Tuo tuolla ovien takana ei kyllä tasan ollut mikään huoltokäytävä, eikä varmasti mikään osa metroverkkoa! Tuli melkein mieleen tarinat Brüselistä, piilotetusta kaupungista, jonne pääsi, vähän kuten toiseen ulottuvuuteen, Brysselin tunneliverkostosta. Mutta tämä oli Helsinki, eikä mikään halvatun Bryssel! Nousin hermostuneena seisomaan ja kävelin tavaroineni suljettujen ovien luo. Niiden yläpuolella oli tarra: "Hätätapauksessa tai järjestyshäiriön sattuessa soita..." Katsoin hätäpuhelinnappia hämmentyneenä. Mitenköhän tuota muka käytettiin? "Äh, antaa olla..." ajattelin, ja kaivoin kännykkäni esiin. Huh, kiitos luojan tässä oli kenttää... Näppäilin numeron. Se hälytti. Ja hälytti. Ja hälytti. Ja hälytti. Kun lopulta menin tuuttauksissa sekaisin laskuissa, katkaisin puhelun. Tämä oli kammottavaa... Tunsin kuinka käteni hikosivat. Puraisin kevyesti huultani ja kokeilin metron omaa hälytysjärjestelmää. Siitä sain vastaukseksi vain syvän syvän hiljaisuuden. Palasin istumaan ja soitin jälleen kännykällä. Ei mitään taaskaan.
Aika vieri. Yritin soittaa uudelleen ja uudelleen. Ei mitään. Paniikki alkoi kolkutella mieleni laitamilla. Kun pääsisin kotiin, linnoittautuisin huoneeseeni ja parkuisin kunnes minulta loppuisi ääni, mutta nyt oli pakko pysyä tyynenä... En käsitä miksi en tajunnut soittaa kellekään muulle... kai minun on pakko myöntää, että olin itsenirauhoitteluyrityksistä huolimatta ihan kiitettävän paniikissa.
Lopulta sain paniikin kanavoitua kiukkuun. Kiukkuni kohdistui tuohon avoimeen oveen. Nousinkin ja marssin päättäväisesti sen luo ja painoin "kiinni" nappia syvään, ja pidin sen pohjassa. Ei mitään tehoa, silläkään. "Taivaan kiitos metrossa on yhä valot", ajattelin itsekseni juuri, kun aloin kuulla jyrinää vaunun toiselta puolelta, käytävästä. Mitä herra paratkoon-? Käännyin katsomaan toisia ovia. Mitään epätavallista ei näkynyt ikkunoista, mutta ääni jatkui. Tunsin myös hienonhienoa tärinää joka voimistui. Ei kai vain… oliko tunneli sortunut jossain ja laukaissut maanvyörymän? Yritin pakottaa nopean ja pinnallisen hengitykseni rauhallisemmaksi. Kaikki saavutukseni moisessa olivat kuin poispyyhkäistyt, kun metro vavahti ja alkoi kallistua hitaasti mutta varmasti. Takerruin vasemmalla kädellä ovenpieleen ja oikealla sateenvarjoon, ja mietin kuumeisesti. Jos jäisin metrovaunuun ja se kaatuisi kyljelleen, jäisin loukkuun. Jos olin käytävässä, saattaisin musertua maamassojen alle. Päätin pysyä vaunussa viimeiseen asti. Mutta kallistuminen jatkui. Lopulta, kun kallistuskulma oli lähellä 45 astetta, oli pakko toimia. Metro saattoi kaatua koska hyvänsä. Vedin hanskat käteeni, syöksyin ulos avoimesta ovesta ja juoksin mitään näkemättä eteenpäin kunnes olin varma, etten jäisi metron alle sen mahdollisesti kaatuessa.
Pysähdyin samassa kuin seinään, sillä tajusin olevani kapeassa valkoisessa käytävässä. Edessäni oli noin kuusi metriä käytävää ja takanani toinen samanmoinen. Tajusin katsovani kaunista puista, valtaistuinta esittävin puuleikkauksin koristeltua ovea, jonka kahvakin oli puuta. Mitä merkillistä? Pyörähdin ympäri ja tajusin katsovani metroa, joka näytti olevan jotenkin kovin himmeä käytävän suun toisella puolella. Samanmoinen puuovi oli auki, siitä minä olin käytävään juossut. Totesin, että metro oli lakannut näköjään kallistumasta. Tämä käytävä ei todellakaan ollut osa sitä maailmaa, jonka minä tunsin... Ja koska metro ei enää kallistunut, päätin kokeilla onneani sen kanssa. Lähdin palaamaan takaisin käytävää - vain tajutakseni kauhukseni syyn metron himmeydelle. Oviaukon tukki paksu lasilevy. Juoksin lasin luo loppumetrit, ja painoin kämmeneni lasia vasten hätääntyneenä. Lasi oli varsin kiinteä. Vilkaisin taakseni, toiselle ovelle, ja kopautin sitten lasia. Se kumahti todella paksun oloisesti. Vilkaisin nopeasti uudelleen taakseni, hyvä, en ollut herättänyt ilmiesesti ylimääräistä huomiota. Jos... jos saisin lasiin riittävän suuren särön ja lasin rakenteen rikottua, voisin kenties potkaista sen hajalle. Otin tiukan otteen molemmin käsin sateenvarjostani. Sen kärjen metallipiikki saisi tehdä tehtävän. Sillä hetkellä olin kovin kiitollinen miekkailutunneistani, bändikamojen raijaamisesta ja kirjakassien retuuttamisesta; en ollut siitä ihan kaikkein heikoimmasta päästä. Hengitin syvään ja iskin täydellä voimalla sateenvarjon lasiin. Se kumahti, käsivarsiini sattui, ja sateenvarjo sinkosi käsistäni. Älähdin. Pyörsin nopeasti ympäri ja syöksyin sateenvarjoni perään - se oli ainoa aseen kaltainen, joka minulla oli (mikäli ei lasketa kovakantista Balzaciani, joka oli varsinainen tiiliskivi, mutten mielelläni olisi sillä alkanut huitoa...). Noukin sateenvarjon maasta ja katsoin huolissani toista ovea - hyvä, se oli ja pysyi kiinni. Marssin takaisin lasin luo ja tutkin mietteliäänä lasille aiheuttamaani vahinkoa. Mitätön skraadi! Kurtistin kulmiani ja polkaisin lasia vihaisesti koko voimallani. Ainoa mitä moisesta seurasi, oli se että horjahdin taaksepäin. Lasi ei ollut moksiskaan.
Astelin käytävän seinän luo turvallisen etäisyyden päähän molemmista ovista ja huoahdin. Otin soittimen kaulastani, se pyöri yhä. Sammutin sen ja aioin pistää sen laukkuun, kun tulinkin sitten toisiin ajatuksiin, ja sujautin sen takkini vasempaan taskuun ja suljin läpän napin huolella. Kukkaro päätyi oikeaan taskuun. Vilkaisin kännykkääni - se oli sammunut. Well, figures... Se päätyi povitaskuuni. Katselin vakavana lasia ja mietin miten päästä ulos. Tajusin samassa, että mielessäni käväisi ajatus: "Olisipa se silinteriherra täällä, voisin olla vähän rauhallisemmin mielin..." Saman tien kun tuon tulin ajatelleeksi, naurahdin hivenen sarkastisesti, enhän minä ikinä ole ollut "neito-hädässä-jonka-uljas-prinssi-pelastaa-valkoisella-ratsulla" -tyyppiä... Palasin hieman lähemmäs lasia ja aloin kävellä edes takas käytävän leveyttä miettien ulospääsyä. "Voisin tietysti vain yksinkertaisesti odottaa", ajattelin. Joku kuitenkin tulisi ennen pitkää tarkistamaan, mitä metrolle oli tapahtunut. Ainoa vain, en ollut ollenkaan varma, näkikö tätä paikkaa, johon olin päätynyt, ulkopuolelta. Huomasin ajattelevani käsitteillä "tuolla puolen" ja "tällä puolen". Sillä tällaiset paikat eivät kuuluneet metrotunneleihin, en voinut kuin vetää asiasta tiettyjä johtopäätöksiä, ja jotain tilanteen omituisuudesta kertonee se, että realistisin teoriani oli se, että olin onnistunut törmäämään jonkin omituisen kultin tai salaseuran piilopaikkaan. Se tosin ei riittänyt selittämään tyhjästä ilmestynyttä lasia, joka kuitenkin oli mitä suurimmassa määrin fyysinen, ainakin tällä hetkellä. Toki, sitten oli aina se vaihtoehto, että olin saanut iskun päähäni, minut oli huumattu, tai olin vain onnistunut nukahtamaan - tosin eihän silloin pitäisi olla tietoinen samalla tavoin kuin normaalisti, eikö? Teoria, jota ajattelin kaikkein suurimmalla pelolla, oli ainoa, joka selitti kaiken: olin jotenkin päätynyt jonnekin, joka oli irti omasta maailmastani, omasta todellisuudestani ja mahdollisesti omasta ajastani. Päätin visusti, että jos - ei, taivas paratkoon - kun pääsisin täältä kotiin, en enää eläessäni astuisi jalallanikaan metroon. Ottaisin vastaan sen äitini tutun vuokra-asunnon Töölöstä, sillä Mansku ruuhka-aikaan olisi yhtä juhlaa tähän verrattuna!
En ollut kauaa ehtinyt kulkea edes takas lasin edessä, kun yhtäkkiä huomasin liikettä lasin toisella puolen. Kun pysähdyin katsomaan tarkemmin, tajusin, että lasin toiselle puolen oli ilmestynyt kaksi ryhmää käärmeitä, valtavia käärmeitä. Jäin lumoutuneena katselemaan, kuinka käärmeryhmät ottivat mittaa toisistaan. Ne toimivat häkellyttävän yksimielisesti, kuin ryhmät olisivat muodostaneet kaksi yksilöä... En ollut koskaan nähnyt sellaisia käärmeitä, vaikka tiesinkin käärmeistä yhtä jos toista, olinhan itse aikeissa hankkia käärmeitä lemmikeiksi kunhan pääsisin soluasunnosta... Olin yhtäkkiä varsin kiitollinen siitä, etten enää ollut metrossa - vaikka nuo selkeästikin kokonsa puolesta olivat kuristaja-, eivät myrkkykäärmeitä, en olisi halunnut joutua niiden ruokalistalle.
Yhtäkkiä käärmeet jähmettyivät kuin olisivat huomanneet jotain. Päät kääntyilivät hitaasti, ja kielet lipoivat ilmaa nuuskien. Sitten, kauhukseni, ne lähtivät tulemaan kohti lasia. Ne olivat haistaneet minut. Hitaasti, rauhallisesti, varoen, lähdin perääntymään lasin luota. En ryntäillyt, sillä vain saalis pakenee, enkä halunnut niiden pitävän minua yhtään enempää saaliina, kuin mitä jo nyt pitivät. Koska minäkin olin päässyt lasin läpi tuosta suunnasta, pelkäsin pahoin, että myös käärmeet pääsisivät. Nyt kun näin ne selvemmin niiden tullessa lähemmäs lasia, saatoin olla varma, että ne itse asiassa muodostivat kaksi yksilöä, kaksi hydraa. Jostain syystä tuo oivallus ei enää pahemmin jaksanut hätkäyttää minua - oli tapahtunut jo niin paljon omituisia asioita. Sitä paitsi olin sillä hetkellä muutenkin kiinnostuneempi niiden välttämisestä kuin niiden lajillisen mahdottomuuden tai mahdollisuuden pohtimisesta. Tasaista vauhtia peräännyin. "Olisipa silinteriherra täällä..." huomasin jälleen ajattelevani, ja tällä kertaa minua ei naurattanut tippaakaan.
Olin noin puolessa välissä käytävää, kun hydrat saavuttivat lasin ja pysähtyivät epäröiden. Toisen hydran yksi päistä näytti olevan lasin sisällä, eli lasi ei ollut se, joka hydrat sai arkailemaan. Samassa minulle tuli niskavilloja nostattava tuntemus, että joku tai jokin seisoi takanani. Hitaasti käännyin sivuittain käärmeisiin nähden, ja huomasin toivovani, että näky joka takanani odotti, olisi silinteriherra "melkein-hymyineen". Mutta kun katsoin taakseni, saatoin nähdä, että käytävä oli yhä minua lukuun ottamatta tyhjä. Mutta käytävän ovi oli raollaan! Tähän asti se oli ollut visusti kiinni! Peräännyin selkä seinää vasten - sipaisin seinää varmistaakseni sen vaarattomuuden ennen kuin nojasin siihen. Nyt pystyin pitämään silmällä sekä hydria - jotka yhä epäröivät lasin luona - että ovea joka oli raottunut omia aikojaan. Toki olisi ollut helppoa vain lyödä toinen ovi kiinni hydrien kuonojen edestä kun olin lähtenyt perääntymään, mutta ajatus itseni telkeämisestä tähän omituiseen käytävään ei ollut suuremmin houkutellut. Yhä hydrat epäröivät. Pysyin hievahtamatta paikallani. Hydrien taakse ilmestyi hahmo, joka asteli hitaasti lähemmäs. Värähdin pelosta, kun erotin hahmon piirteet tarkemmin. Hän oli narri, mutta hänen kasvonsa olivat julmat ja olemuksensa uhkaava. Narrin lähestyessä lasia myös hydrat lähtivät etenemään - pelkoni oli osunut oikeaan, hydrat liukuivat lasin läpi kuin se ei olisi ollut usvaa tiheämpää. Aloin hivuttautua raollaan olevaa ovea kohti. Yleensä sanotaan, että tunnettu paha pienempi paha, mutta itse ennemmin otin riskin tuntemattoman kanssa kuin tein lähempää tuttavuutta kahden hydran ja tuon julman pahantahtoisesti hymyilevän narrin kanssa... Kun he huomasivat, että olin livahtamassa karkuun, lähestyivät he nopeammin. Itsekin nopeutin kulkuani. Vilkaisin ovea. Sen toisella puolella näkyi vain kirkkautta. "No hitot siitä!" ajattelin ja tartuin oven kahvaan, ja pyrähdin oven toiselle puolelle, vetäen sen nopeasti kiinni vihaisen narrin nenän edestä.
Sillä sekunnilla kun ovi loksahti kiinni, katosi se näkyvistä, ja tajusin sen paikalla olevan sileää kiviseinää. Eeii... "Voi helvetti..." sihahdin ja painoin käteni seinää vasten. Kyllä, se oli sileää, kiinteää ja täyttä kiveä. Katsoin seinää tuskaisena, ja sitten hitaasti käännyin kohtaamaan sen mitä tällä uudella tilalla oli "tarjottavanaan"... ja tajusin katsovani suurta hallia, valtaistuinsalia, jota hallitsi valtaisia, kristallisen näköinen valtaistuin, jolla istui jätti. Tuijotin näkyä silmät suurina, ja tajusin ajattelevani, että olin ollut onnekas kun en ollut valinnut pahemmin painokelvotonta ilmaisua oven kadotessa. Jätti oli... valtaisa... Ylsin sitä kenties isovarpaan reunaan. Hyvä jos uskalsin hengittää. Tuo jätti kumartui alemmas silmiään siristellen, kuin minua tutkien, ja suoristautui sitten jälleen. Se ojensi kätensä ja tajusin nousevani ilmaan. Kiljaisin kauhuissani - olin aina haaveillut lentämisestä, mutta tämä täysin toisen vallan alaisena leijuminen oli kammottavaa, niin täysin avutonta. Pysähdyin leijumaan jätin kasvojen eteen, ja ilmaan ympärilläni alkoi muodostua hahmoja, kuin tiivistymiä sumussa. Ne olivat ringissä ympärilläni, ja jokainen vuorollaan liukui hieman lähemmäs ja etääntyi taas - kunnes eräs hahmoista otti aiemmin näkemäni narrin hahmon! Se oli entistäkin julmemman ja ilkeämmän näköinen, aiempi pakoni oli ilmeisesti sen suututtanut. Se lähestyi ja ojensi kätensä, kuin tarttuakseen minuun. Parahdin ja yritin vetäytyä, mutta se oli leijuvassa tilassani varsin mahdotonta. Olin jo varma että se saisi minut, kun jostain eteeni ilmestyi iso leijuva sydän, ja sen viereen syöksähti noin koiran kokoinen rotta. Ne asettuivat minun ja narrin väliin, selvästi minua puolustamaan. Katsoin kaksikkoa, varsinkin ilmassa leijuvaa sydäntä, varsin typertyneenä. Narri näytti entistäkin vihaisemmalta, mutta sen oli pakko perääntyä. Sen myötä muutkin ympärilläni olevat hahmot katosivat. Ensiksi säikähdin, että olin menettämässä tajuni, mutta ei sentään, usvaolennot vain haihtuivat.
Jäljelle jäimme vain minä, sydän, rotta ja jätti, jonka tunsin koko ajan tarkkailevan tilannetta. Rotta ja sydän kääntyivät, ja tunsin kuinka olin molempien, myös sydämen, tiiviin tarkastelun alaisena. Rotan katse oli tutkiva, viisas, uteliaskin. Kallistin hieman päätäni ja tarkkailin kaksikkoa yhtä uteliaana. Minulle tuli erikoinen tunne, että narri oli yrittänyt vaatia minut omakseen, mutta joku toinen oli jo minut omakseen ehtinyt merkitä. Mieleeni kohosi kuva silinteriherrasta "melkein-hymyineen", mutta hätistin moisen ajatuksen mielestäni. Katsoin rottaa ja sydäntä kysyvästi, kuka oli minut valinnut suojeluunsa? Samassa tajusin, kuinka tajuntani todella lähti hitaasti lipumaan pois, ja kaikki ympärilläni pimeni.
Ensimäinen asia, jonka tajusin kun havahduin, oli puheensorina - se samainen, jonka olin kuullut metron ovilta. Lukuisia kieliä. Tunnistin suomen, ruotsin, englannin, ranskan, keskienglannin ja jonkin vanhan germaanisen tai skandinaavisen kielen. Näiden lisäksi puhuttiin kieliä, joita en ollut koskaan aiemmin kuullutkaan. Seuraava asia jonka tajusin, oli korsetti. Minulla oli ylläni vaatteiden alla ihan oikea, ehta korsetti, joka oli varsin kireällä. Onneksi se oli selkeästi sellainen, jollaista käytettiin 1800-luvun lopulla - se oli vielä inhimillinen, verrattuna Aurinkokuninkaan ajan ampiaiskorsetteihin tai niitä seuranneisiin s-korsetteihin... kykenin sentään hengittämään omassani haukkomatta ilmaa... Avasin silmäni. Istuin vanhanajan baarituolilla, tiskin vieressä, junan salonkivaunussa. Ikkunoista näkyi jylhien vuorien hallitsema yömaisema, joka toi mieleen Sveitsin. Kädessäni minulla oli tuoppi, jossa oli 4 senttiä punaista juomaa pohjalla. Maistoin nopeasti huuliani. Hyvä, en maistanut mitään omituista, joten juomani oli koskematon. Seuraavaksi tarkastin tavarani. Kaikki paitsi baskerilippikseni oli tallella. Tosin... kaikessa oli jotain erikoista. Sitten oivalsin: vaatteeni ja tavarani olivat korsetin myötä muuttuneet vanhanaikaisemmiksi yksityiskohdiltaan. Toki, asuni oli jo valmiiksi ollut vanhahtava kokonaisuudessaankin, mutta nyt se oli selkeästi ompeleiltaan ja yksityiskohdiltaan myöhäisviktoriaaninen tai varhaisedwardiaaninen. Annoin katseeni kiertää salonkia. Totesin, että muutkin olivat pukeutuneet samantyylisesti. Silinteriherraa ei näkynyt missään. Siinä istuessani mieleeni kohosi erikoinen lausahdus: "Muuan hullu kertoi minulle kerran, ettei valtaistuimella voi hallita olematta jättimäinen kooltaan. Siinä ei ollut mitään järkeä. Mutta toisaalta, jos siinä olisi ollut järkeä, ei hän olisi ollut hullu, vai kuinka?" Missäköhän olin tuon kuullut tai lukenut...? Samassa katseeni osui seinällä olevaan peiliin, ja hätkähdin - aiemmin sinivihreät silmäni olivat nyt tumman kuparin oranssit. Katsoin peilikuvaa kummeksuen. Nyt joko peili valehteli, silmäni valehtelivat, tai ne todella olivat omituisen väriset... Annoin katseeni uudestaan kiertää salonkia. Toisaalta kukaan ei kiinnittänyt minuun ja silmiini ylimääräistä huomiota, toisaalta kaikilla muilla näytti olevan normaalin väriset silmät...
"Haluaisiko neiti kenties lisää juotavaa? Vaikutatte hieman levottomalta", baarimestari kysyi hymyillen kohteliaasti. Hymyilin ja pudistin päätäni. "Ei kiitos, hieman myöhemmin kenties." Nousin ja siirryin erääseen nojatuoliin, joka oli sopivan syrjässä, ja josta näin vaivatta peilin. Jos silmieni väri oli vaihtunut, mikäköhän muu lienee muuttunut... Mietteliäänä kaivoin käsinojan suojissa taskustani henkilöllisyystodistukseni. Kuten arvata saattoi, henkilöllisyystodistukseni ei enää ollut kortti, vaan iso kokoon taiteltu asiakirja. Olin näköjään saanut nimeni eteen tittelin "lady". Perustietojen lisäksi paperissa luki jotakin varsin hämmentävää. Siinä oli paikat valoille, sekä vannotuille että sellaisille, joissa olin osallisena. Tämän lisäksi paperissa luki kolme lausahdusta, jotka saivat niskavillani nousemaan pystyyn. Ensimmäinen oli juuri se sama lausahdus, joka oli pyörinyt päässäni havahtumisestani asti: "Muuan hullu kertoi minulle kerran, ettei valtaistuimella voi hallita olematta jättimäinen kooltaan. Siinä ei ollut mitään järkeä. Mutta toisaalta, jos siinä olisi ollut järkeä, ei hän olisi ollut hullu, vai kuinka?" Mieleeni kohosi kuva hetkeä aiemmin kohtaamastani jätistä. Seuraava lausahdus oli sekin varsin karmaiseva: "Tällä hetkellä Sykkivä Sydän hallitsee kohtaloasi rinnallaan Rotta, joka tarjoaa ajoittain neuvojaan Timanttivaltaistuimen tarkkaillessa vierestä. Eniten sinua vastaan on Narri." Tunsin sisimmässäni, että aiempi kohtaaminen rotan ja sydämen kanssa oli ollut erittäin tärkeä, en vain oikein keksinyt, miten tai miksi... Viimeinen lausahdus... se oli kenties kaikkein pahaenteisin... "Tekisit viisaasti pitäessäsi nämä asiat mielessäsi, jottet unohtaisi, millaiseksi olet tullut." Mietteliäänä katsoin hetken vielä paperia, ja sitten taitoin sen takaisin kasaan ja sujautin sen lompakkoni väliin.
Istuin pitkään siinä nojatuolissa, katsellen ajatuksissani kuinka ihmisiä meni ja tuli. Mietin, mitäköhän rotta ja sydän ja narri oikein olivat... tai keitä. Ja miksi juuri nuo kolme kaikista niistä muista hahmoista, joita näin? Oliko minut kenties arvioitu jollain tavalla sen valtaistuimen edessä? Edustivatko nuo kolme jotakin minussa itsessäni? Jos asiaa lähti miettimään symbolisesti, kuvaisi sydän silloin tunteita ja rotta älyä... mitä narri sitten kuvasi? Alitajuntaa? Viettejä? Oli kyllä totta että olin yleensä varsin tunteellinen, ja pidin itseäni pienenä intellektuellin alkuna. Totta oli myös, että pyrin aina ja kaikissa tilanteissa säilyttämään täydellisen kontrollin omasta itsestäni ja haluistani, joten ei ihme, jos se alitajuinen viettipuoli saisi näkyvän hahmon, olisi se minulle varsin vihainen... Huoahdin ja vilkaisin taas omaa peilikuvaani. Silmäni olivat yhä omituisen väriset. Mikään muu ei ollut muuttunut. Oikeastaan spekulointi oli turhaa, sillä voisin tehdä sitä kaikessa rauhassa maailman tappiin saakka tulematta yhtään sen viisaammaksi... Huoahdin hieman.
Vähitellen salonki alkoi hiljetä. Nousin ja valitsin suunnakseni sen, jonne valtaosa salongissa olleista oli lähtenyt. Laskin yhä koskemattoman juomani baaritiskille, ja hymyilin ja kiitin baarimestaria. Ovelle päästyäni hengähdin syvään ja avasin sen - viimeaikaiset oviepisodit olivat saaneet minut hieman araksi ovien suhteen... Mutta oven takana oli vain kahden junavaunun liittymäkohta. Avasin toiseen vaunuun johtavan oven ennen kuin suljin salonkivaunun oven takanani; en halunnut teljetä itseäni välikköön... Toinen vaunu oli selkeästi makuuvaunu; kapean käytävän toisella sivulla oli hyttien ovia. Ovien ikkunoista näki hytteihin. Joka hytissä oli parivuode, pöytä, sohva ja pieni kaappi. Pysähdyin ja pengoin taskuni ja laukkuni. Minulla ei ollut lippua. Jos konduktöörille asia valkenisi, olisin liemessä. Lähdin kulkemaan käytävää eteenpäin. Jokaisessa ovessa oli kyltti, jossa oli kaksi nimeä; hytin asukkaat.
Samassa silmiini osui eräs nimikyltti. Siinä oli oma nimeni, "Mikaela Kajander". Hengähdin helpotuksesta, en selkeästikään ollut junassa "omin lupineni". Toisaalta huolestuin. Miten kummassa täällä oli hytti, joka kuului minulle, ja kenen kanssa sen jaoin? Kumarruin tutkimaan laattaa tarkemmin, mutta alempi nimi oli kulunut varsin epäselväksi, enkä saanut siitä tolkkua. Avasin oven ja astuin sisään. Hytti oli lähes asumattoman oloinen. "Löytyisiköhän täältä mitään, jonka avulla saisin selville kenen kanssa hyttini jaan?" pohdin. Avasin kaapin. Se oli jaettu kahteen osaan. Toiseen sai vaatteita henkareissa, toisessa oli hyllyt. Koko kaapisto oli tyhjää täynnä, paitsi... Eräällä hyllyllä oli sormus ja riipus. Riipuksessa oli kuva noin kymmenvuotiaasta pojasta, joka piirteiltään muistutti häkellyttävän paljon minua. Sormus taas... se oli miehen sormus. Jaoin siis hyttini ja parivuoteeni miehen kanssa... En uskaltanut koskea koruihin tarkistaakseni, josko niihin olisi kaiverrettu omistajansa nimi. Mietteliäänä suljin kaappien ovet ja kävelin ikkunan ääreen. Heijastukseni todisti oikeaksi sen, mitä olin jo hieman epäillytkin - silmäni todella olivat muuttaneet väriään.
Siirryin sohvalle istumaan. Papereissa siviilisäätyni oli "naimaton". Mitkäköhän lienivät tämän maailman käytös- ja moraalinormit? Toisaalta tämä vaikutti varsin viktoriaaniselta maailmalta, mutta toisaalta... Huoahdin. Joutuisin pian vaikeuksiin, jos en keksisi keinoa urkkia tietooni tämän paikan perusetikettiä... Sen lisäksi minulla oli yhä varsin voimakas tunne siitä, että minua tarkkailtiin, että olin täällä "koeajalla". Olinkohan koko ajan sen valtaisan jätin silmien alla? Mitenkäs se menikään... "Timanttivaltaistuimen tarkkaillessa vierestä"... Ja oliko tämä paikka itse asiassa todellinen senkään vertaa kuin tuo valtaistuinsali ja käytävä oli ollut? Entä jos olinkin yhä siellä, valtaistuimen edessä, tajuttomana, unessa jota jätti koko ajan tarkkaili yhdessä sydämen ja rotan kanssa? Huoahdin tuskaisena. En voinut vain kyseenalaistaa sitä todellisuutta josta itseni olin löytänyt, sillä jos siihen lähtisin, kaikki mitä tein menettäisi merkityksensä. Minun oli pakko päättää uskoa, että olin todella siirtynyt valtaistuinsalista tänne. Mutta tuo illuusion, kokeen, mahdollisuus oli hyvä pitää mielessä.
Istuin siinä pitkään mietteisiini vaipuneena. Vähitellen, kaikesta varovaisuudestani huolimatta, vaivuin uneen.
Muutokset I pelikerran jälkeen:
Ulkonäkö: Sinivihreät silmät -> Tumman kuparin oranssin väriset silmät
Trusting/Suspicious 11/9 -> 12/8
Pelissä kulunut aika yhteensä: n. 6 tuntia toisessa maailmassa
Hahmo:
Nimi: Mikaela Kajander
Ikä: 23 vuotta
Perusulkonäkö (tulee muuttumaan pelin edetessä): Pitkät mustat hiukset, sinivihreät silmät, naisellinen, klassinen
Muuta: Yliopisto-opiskelija, pääaine yleinen kirjallisuustiede, sivuaine englantilainen filologia, 3. vuoden opiskelija. Harrastukset lukeminen, kirjoittaminen, musiikki, kitaristi/solisti kaveriporukan pikkubändissä, miekkailu (erikoistunut florettiin ja säilään), näyttelee englanninlaitoksen draamakerhossa (esittää Herttakuningatarta tulevassa Alice in Wonderland kirjaan perustuvassa produktiossa).
Chaste/Lustful 12/8
Forgiving/Vengeful 14/6
Honest/ Deceitful 13/7
Just/Arbitrary 14/6
Pious/Worldly 12/8
Temperate/Indulgent 13/7
Energetic/Lazy 14/6
Generous/Selfish 13/7
Modest/Proud 11/9
Merciful/Cruel 12/8
Prudent/Reckless 12/8
Trusting/Suspicious 11/9
Valorous/Cowardly 12/8
Remarkable traits: -
Tapahtuma-aika: Syys-lokakuun vaihde.
Pelipäiväkirja:
Päivä oli ollut kiireinen, suoraan luennoilta oli pitänyt kiirehtiä Dommalle, näytelmätreeneihin. Alice in Wonderlandin ensi-ilta oli jo aivan oven takana, ja maskeerauskokeilut olivat vielä aivan kesken - treeneistä ei ollut saanut myöhästyä yhtään, ja silti oli pitänyt jäädä vielä yliaikaa testaamaan maskeerausta. Onneksi olin edellisenä päivänä ehtinyt viimeistellä oman ja Johanin maskit - ei tarvinnut käyttää aikaa säätämiseen. Johan... kenties, ihan vain kenties, meillä saattaisi olla hyväkin todennäköisyys, mikäli pieni flirttimme muuttuisi seurusteluksi. Ainakin meillä oli hauskaa yhdessä - olimme improvisoineet dialogin Herttakuningattaren (häntä esitän minä) ja Irvikissan (se oli Johanin rooli) välille saatuamme maskeerauksen tehtyä. Koko porukalla oli ollut hauskaa. Siitä tosin oli yksi ikävä seuraus: viimeinen metro Melluun lähtisi hetkenä minä hyvänsä. Juoksin niin kovaa kuin suinkin pääsin, sillä minulla ei todellakaan ollut mitään intressejä joutua menemään ensin junalla Tiksuun ja sieltä lentokenttädösällä Melluun. Se tulisi kalliiksi ja siihen tuhrautuisi aikaa, enkä todellakaan halunnut olla seuraavan aamun luennolla kuin nukkuneen rukous. Perjantaiaamun luento kun oli jo muutenkin ihan riittävän tuskaa, ja poissaolokiintiöni oli täynnä.
Kun juoksin metroasemalle, totesin, että minulla oli käynyt tuuri: "Mellunmäki, 2 minuuttia." Pysähdyin rullaportaisiin, enää ei tarvinnut kiirehtiä. Tasasin hengitystäni. Pian alas päästyäni pysähtyi vanhanmallinen metro laiturille. Miten tuntui siltä, että metro Melluun oli melkein aina noita romuvaunuja? Hymähdin itsekseni ja astuin vaunuun. Se oli lähes tyhjä. Valitsin paikan vasemmalta, keskimmäinen looshi ovien välissä vaunun etuosassa, kasvot menosuuntaan - näin istuin lähes aina. Juuri kun olin kävelemässä paikalleni, huomasin, että vaunuun kiirehti myös komeanoloinen, silinterihattuinen herrasmies. Hän astui ovista sisään juuri ennen kuin ovet sulkeutuivat. Karismaattinen. Todella karismaattinen herrasmies, kenties siinä 30, 40 vuoden väliltä. Hän huomasi, että katsoin häntä, ja sain osakseni jotakin, joka vaikutti "melkein-hymyltä". Sitten hän asettui ensimmäiseen looshiin, hän niin ikään vasemmalle, selkä päätyseinään, kasvot minua kohti, ja käänsi katseensa ulos. Itsekin asettauduin kunnolla, sateenvarjo sai nojata seinään, ja hanskat otettiin kädestä. Samalla etäisesti pohdin, mistäköhän tuollainen herrasmies oli tulossa, toisen pitkä musta villakangastakki ja puku sekä valkoinen silkkikaulahuivi toi mieleen alumnit, mutta ne pidettiin aina Wanhalla tai vähintäänkin Uudella. Kenties hän oli saattanut daaminsa Kamppiin. Sitä nyt saattoi odottaakin moiselta herrasmieheltä.
Kaivoin esiin MP3-soittimeni, sitä en ollut ehtinyt ottaa esiin treeneistä lähtiessäni. Kun napeissa soi iloisesti Jarre, perehdyin laukkuni sisältöön miettien millä viihdyttäisin itseni kotimatkan ajan. "Periaatteessa pitäisi lukea tuo tylsä novelli ensiviikon praktikumiin, mutta nyt ei nappaa", ajattelin, ja tutkin muuta valikoimaa. Voisi tietysti lukea Godchildin viidennen osan, nelosen sneak peak oli ollut varsin herkullinen, mutta toisaalta sarjakuva ei juuri nyt houkutellut, vaikka juuri tätä ajatellen olin sen aiemmin päivällä Fantsusta hakenut. Sitten tarjolla oli Balzacin kootut novellit, mutta olin liian väsynyt lukeakseni ranskaksi. Voisi tietysti kerrata käsistä, mutta sen osasin jo ulkoa kokonaan. Tartuin siis viimeiseen kirjaan laukussani, joka oli The Portrait of Dorian Gray, ja avasin sen. Juuri silloin metro tuli Sörkän tunnelista ja jäin hetkeksi katselemaan valoja ulkona. Sen jälkeen viikkasin käsineeni laukun päälle paremmin, vilkaisin mitä herrasmies teki - katseli ulos - ja syvennyin kirjaani.
Huomasin nopeasti, ettei lukemisesta tullut mitään, en jaksanut oikein innostua kohdasta, jossa puhuttiin kappaletolkulla Dorianin keräämistä jalokivistä. Todettuani pari kertaa, että olin sivun loppuun päästyäni unohtanut autuaasti sen mitä sivun alussa luki, suljin kirjan ja katselin mietteliäänä ulos. Karismaattinen tuntematon istui hänkin yhä paikallaan. "Johankin saattaisi olla varsin karismaattinen, jos hänetkin laittaisi noin", huomasin ajattelevani. Tosin Johan oli vasta poikanen, oikeastaan. Muistin hieman hämilläni sen, kuinka olin ollut punastua kun katseet kohtasivat tuon tuntemattoman kanssa. Ajatukseni vaelsivat, ja totesin miettiväni, millaista olisi elää hetki menneessä, ja nimenomaan fiktiivisessä menneessä, siinä menneessä jota kirjat kuvaavat. Vilkaisin jälleen silinteriherraa, ja yritin ignoroida erään ärsyttävän, kovaäänisen, ja selvästi humaltuneen kundiporukan. Huoahdin tyytyväisenä, kun joukko jäi kyydistä, ja palasin jälleen ajatusteni pariin. Silinteriherra oli kuin 1800-luvun Lontoosta, ja noh, oma asuni pitsipaitoineen, pitkine hameineen ja samettijakkuineen ei sekään kaivannut paljoakaan mielikuvitusta istuakseen siihen aikaan. Kaksi tuntematonta, junassa, matkalla Lontoosta pohjoiseen... Räpäytin kerran silmiäni hätkähtäen ja kaivoin nopeasti esiin muistikirjan ja penaalista kynän. Ensiksi kirjoitin vain mielikuvia ja lauseenkatkelmia, mutta sitten sain kunnolla kiinni inspiraatiosta, ja mikään ulkopuolinen ei enää mahtunut ajatuksiini. Pistin nopeasti MP3-soittimessani erään Jarren kappaleen toistolle, ja kirjoitin niin nopeasti kuin kynästä irtosi.
Samassa metro pysähtyi. Nostin häkeltyneenä katseeni muistikirjasta ja katsoin ulos. Tunneli... olimme tunnelissa heti Itiksen pysäkin jälkeen. Olikohan radalla sattunut jotain, vai tehtiinkö Kontulan asemalla yhä jotain remonttia? Kurtistin kulmiani. Noh, hyvä että olin saanut kaiken oleellisen kirjoitettua, tuosta olisi hyvä jatkaa myöhemmin. Suljin kirjan ja keräsin tavarani, vilkaisten samalla ympärilleni. Olin vaunussa kahdestaan silinteriherran kanssa. Kahdestaan, keskellä ei mitään. Muisto toisen aiemmasta "melkein-hymystä" sai nyt niskavillani nousemaan pystyyn. Odotin kuulutusta, mutta mitään ei tapahtunut. Pelko kylmäsi. Ymmärsin yhtäkkiä kristallinkirkkaasti, mitä äiti oli tarkoittanut sanoessaan, että jos metrossa sattui jotain, sitä olisi oman onnensa nojassa. Vaikka silinteriherra oli kuinka karismaattinen hyvänsä, ei se välttämättä tehnyt toisesta yhtään sen turvallisempaa... Toki, myönnetään, olin minä joskus fantasioinut komeasta ja karismaattisesta herrasmiehestä, joka viettelisi kaltaiseni ladyn, mutta fantasiat ovat fantasioita siksi, että ne ovat kivoja niin kauan kuin ne eivät oikeasti toteudu... Siirsin huomaamattomasti kännykkäni laukussa helpommin saataville, ja laskin käteni muka ajatuksissani sateenvarjon kahvalle. Todellisuudessa valmistauduin käyttämään sitä kuin florettia ikään. Samassa silinteriherra nousi, ja asteli looshista välikköön. Pidätin henkeäni. Mutta hän vain katsoi minua ja hymyili aavistuksen, ja asteli sen jälkeen oville. Hän painoi avausnappia, ja ihme ja kumma ovet aukenivat! Jäin ällistyneenä katsomaan kun hän astui ovista ulos. Ovet jäivät auki. Itse aioin tehdä, kuten aina neuvotaan: "Älä poistu vaunusta." Nykäisin kuulokkeet korviltani mutta jätin soittimen pyörimään.
Hetken siinä istuttuani avoin ovi alkoi oikeasti karmia, joten hitaasti, sateenvarjoani puristaen astelin kohti avoimia ovia. En ollut uskoa silmiäni. Pimeän huoltokäytävän asemesta oven toisella puolen oli valoisaa ja kirkasta! Niin kirkasta, itse asiassa, etten nähnyt mitään muuta, kuin kenties vilauksia ihmisten varjoista. Sillä ihmisiä siellä oli, useita. Jostain etäältä tuntui tulevan keskustelun ääniä, kuin juhlista, ääniä monilla kielillä. Tai sellainen olo minulle ainakin tuli... Varoen otin muutaman askeleen edemmäs, kohti ovia, painoin "kiinni" nappia, ja peräännyin nopeasti. Ovet pysyivät auki. Hemmetti... Palasin paikalleni ja mietin. Mitä kummaa oikein oli tekeillä? Tuo tuolla ovien takana ei kyllä tasan ollut mikään huoltokäytävä, eikä varmasti mikään osa metroverkkoa! Tuli melkein mieleen tarinat Brüselistä, piilotetusta kaupungista, jonne pääsi, vähän kuten toiseen ulottuvuuteen, Brysselin tunneliverkostosta. Mutta tämä oli Helsinki, eikä mikään halvatun Bryssel! Nousin hermostuneena seisomaan ja kävelin tavaroineni suljettujen ovien luo. Niiden yläpuolella oli tarra: "Hätätapauksessa tai järjestyshäiriön sattuessa soita..." Katsoin hätäpuhelinnappia hämmentyneenä. Mitenköhän tuota muka käytettiin? "Äh, antaa olla..." ajattelin, ja kaivoin kännykkäni esiin. Huh, kiitos luojan tässä oli kenttää... Näppäilin numeron. Se hälytti. Ja hälytti. Ja hälytti. Ja hälytti. Kun lopulta menin tuuttauksissa sekaisin laskuissa, katkaisin puhelun. Tämä oli kammottavaa... Tunsin kuinka käteni hikosivat. Puraisin kevyesti huultani ja kokeilin metron omaa hälytysjärjestelmää. Siitä sain vastaukseksi vain syvän syvän hiljaisuuden. Palasin istumaan ja soitin jälleen kännykällä. Ei mitään taaskaan.
Aika vieri. Yritin soittaa uudelleen ja uudelleen. Ei mitään. Paniikki alkoi kolkutella mieleni laitamilla. Kun pääsisin kotiin, linnoittautuisin huoneeseeni ja parkuisin kunnes minulta loppuisi ääni, mutta nyt oli pakko pysyä tyynenä... En käsitä miksi en tajunnut soittaa kellekään muulle... kai minun on pakko myöntää, että olin itsenirauhoitteluyrityksistä huolimatta ihan kiitettävän paniikissa.
Lopulta sain paniikin kanavoitua kiukkuun. Kiukkuni kohdistui tuohon avoimeen oveen. Nousinkin ja marssin päättäväisesti sen luo ja painoin "kiinni" nappia syvään, ja pidin sen pohjassa. Ei mitään tehoa, silläkään. "Taivaan kiitos metrossa on yhä valot", ajattelin itsekseni juuri, kun aloin kuulla jyrinää vaunun toiselta puolelta, käytävästä. Mitä herra paratkoon-? Käännyin katsomaan toisia ovia. Mitään epätavallista ei näkynyt ikkunoista, mutta ääni jatkui. Tunsin myös hienonhienoa tärinää joka voimistui. Ei kai vain… oliko tunneli sortunut jossain ja laukaissut maanvyörymän? Yritin pakottaa nopean ja pinnallisen hengitykseni rauhallisemmaksi. Kaikki saavutukseni moisessa olivat kuin poispyyhkäistyt, kun metro vavahti ja alkoi kallistua hitaasti mutta varmasti. Takerruin vasemmalla kädellä ovenpieleen ja oikealla sateenvarjoon, ja mietin kuumeisesti. Jos jäisin metrovaunuun ja se kaatuisi kyljelleen, jäisin loukkuun. Jos olin käytävässä, saattaisin musertua maamassojen alle. Päätin pysyä vaunussa viimeiseen asti. Mutta kallistuminen jatkui. Lopulta, kun kallistuskulma oli lähellä 45 astetta, oli pakko toimia. Metro saattoi kaatua koska hyvänsä. Vedin hanskat käteeni, syöksyin ulos avoimesta ovesta ja juoksin mitään näkemättä eteenpäin kunnes olin varma, etten jäisi metron alle sen mahdollisesti kaatuessa.
Pysähdyin samassa kuin seinään, sillä tajusin olevani kapeassa valkoisessa käytävässä. Edessäni oli noin kuusi metriä käytävää ja takanani toinen samanmoinen. Tajusin katsovani kaunista puista, valtaistuinta esittävin puuleikkauksin koristeltua ovea, jonka kahvakin oli puuta. Mitä merkillistä? Pyörähdin ympäri ja tajusin katsovani metroa, joka näytti olevan jotenkin kovin himmeä käytävän suun toisella puolella. Samanmoinen puuovi oli auki, siitä minä olin käytävään juossut. Totesin, että metro oli lakannut näköjään kallistumasta. Tämä käytävä ei todellakaan ollut osa sitä maailmaa, jonka minä tunsin... Ja koska metro ei enää kallistunut, päätin kokeilla onneani sen kanssa. Lähdin palaamaan takaisin käytävää - vain tajutakseni kauhukseni syyn metron himmeydelle. Oviaukon tukki paksu lasilevy. Juoksin lasin luo loppumetrit, ja painoin kämmeneni lasia vasten hätääntyneenä. Lasi oli varsin kiinteä. Vilkaisin taakseni, toiselle ovelle, ja kopautin sitten lasia. Se kumahti todella paksun oloisesti. Vilkaisin nopeasti uudelleen taakseni, hyvä, en ollut herättänyt ilmiesesti ylimääräistä huomiota. Jos... jos saisin lasiin riittävän suuren särön ja lasin rakenteen rikottua, voisin kenties potkaista sen hajalle. Otin tiukan otteen molemmin käsin sateenvarjostani. Sen kärjen metallipiikki saisi tehdä tehtävän. Sillä hetkellä olin kovin kiitollinen miekkailutunneistani, bändikamojen raijaamisesta ja kirjakassien retuuttamisesta; en ollut siitä ihan kaikkein heikoimmasta päästä. Hengitin syvään ja iskin täydellä voimalla sateenvarjon lasiin. Se kumahti, käsivarsiini sattui, ja sateenvarjo sinkosi käsistäni. Älähdin. Pyörsin nopeasti ympäri ja syöksyin sateenvarjoni perään - se oli ainoa aseen kaltainen, joka minulla oli (mikäli ei lasketa kovakantista Balzaciani, joka oli varsinainen tiiliskivi, mutten mielelläni olisi sillä alkanut huitoa...). Noukin sateenvarjon maasta ja katsoin huolissani toista ovea - hyvä, se oli ja pysyi kiinni. Marssin takaisin lasin luo ja tutkin mietteliäänä lasille aiheuttamaani vahinkoa. Mitätön skraadi! Kurtistin kulmiani ja polkaisin lasia vihaisesti koko voimallani. Ainoa mitä moisesta seurasi, oli se että horjahdin taaksepäin. Lasi ei ollut moksiskaan.
Astelin käytävän seinän luo turvallisen etäisyyden päähän molemmista ovista ja huoahdin. Otin soittimen kaulastani, se pyöri yhä. Sammutin sen ja aioin pistää sen laukkuun, kun tulinkin sitten toisiin ajatuksiin, ja sujautin sen takkini vasempaan taskuun ja suljin läpän napin huolella. Kukkaro päätyi oikeaan taskuun. Vilkaisin kännykkääni - se oli sammunut. Well, figures... Se päätyi povitaskuuni. Katselin vakavana lasia ja mietin miten päästä ulos. Tajusin samassa, että mielessäni käväisi ajatus: "Olisipa se silinteriherra täällä, voisin olla vähän rauhallisemmin mielin..." Saman tien kun tuon tulin ajatelleeksi, naurahdin hivenen sarkastisesti, enhän minä ikinä ole ollut "neito-hädässä-jonka-uljas-prinssi-pelastaa-valkoisella-ratsulla" -tyyppiä... Palasin hieman lähemmäs lasia ja aloin kävellä edes takas käytävän leveyttä miettien ulospääsyä. "Voisin tietysti vain yksinkertaisesti odottaa", ajattelin. Joku kuitenkin tulisi ennen pitkää tarkistamaan, mitä metrolle oli tapahtunut. Ainoa vain, en ollut ollenkaan varma, näkikö tätä paikkaa, johon olin päätynyt, ulkopuolelta. Huomasin ajattelevani käsitteillä "tuolla puolen" ja "tällä puolen". Sillä tällaiset paikat eivät kuuluneet metrotunneleihin, en voinut kuin vetää asiasta tiettyjä johtopäätöksiä, ja jotain tilanteen omituisuudesta kertonee se, että realistisin teoriani oli se, että olin onnistunut törmäämään jonkin omituisen kultin tai salaseuran piilopaikkaan. Se tosin ei riittänyt selittämään tyhjästä ilmestynyttä lasia, joka kuitenkin oli mitä suurimmassa määrin fyysinen, ainakin tällä hetkellä. Toki, sitten oli aina se vaihtoehto, että olin saanut iskun päähäni, minut oli huumattu, tai olin vain onnistunut nukahtamaan - tosin eihän silloin pitäisi olla tietoinen samalla tavoin kuin normaalisti, eikö? Teoria, jota ajattelin kaikkein suurimmalla pelolla, oli ainoa, joka selitti kaiken: olin jotenkin päätynyt jonnekin, joka oli irti omasta maailmastani, omasta todellisuudestani ja mahdollisesti omasta ajastani. Päätin visusti, että jos - ei, taivas paratkoon - kun pääsisin täältä kotiin, en enää eläessäni astuisi jalallanikaan metroon. Ottaisin vastaan sen äitini tutun vuokra-asunnon Töölöstä, sillä Mansku ruuhka-aikaan olisi yhtä juhlaa tähän verrattuna!
En ollut kauaa ehtinyt kulkea edes takas lasin edessä, kun yhtäkkiä huomasin liikettä lasin toisella puolen. Kun pysähdyin katsomaan tarkemmin, tajusin, että lasin toiselle puolen oli ilmestynyt kaksi ryhmää käärmeitä, valtavia käärmeitä. Jäin lumoutuneena katselemaan, kuinka käärmeryhmät ottivat mittaa toisistaan. Ne toimivat häkellyttävän yksimielisesti, kuin ryhmät olisivat muodostaneet kaksi yksilöä... En ollut koskaan nähnyt sellaisia käärmeitä, vaikka tiesinkin käärmeistä yhtä jos toista, olinhan itse aikeissa hankkia käärmeitä lemmikeiksi kunhan pääsisin soluasunnosta... Olin yhtäkkiä varsin kiitollinen siitä, etten enää ollut metrossa - vaikka nuo selkeästikin kokonsa puolesta olivat kuristaja-, eivät myrkkykäärmeitä, en olisi halunnut joutua niiden ruokalistalle.
Yhtäkkiä käärmeet jähmettyivät kuin olisivat huomanneet jotain. Päät kääntyilivät hitaasti, ja kielet lipoivat ilmaa nuuskien. Sitten, kauhukseni, ne lähtivät tulemaan kohti lasia. Ne olivat haistaneet minut. Hitaasti, rauhallisesti, varoen, lähdin perääntymään lasin luota. En ryntäillyt, sillä vain saalis pakenee, enkä halunnut niiden pitävän minua yhtään enempää saaliina, kuin mitä jo nyt pitivät. Koska minäkin olin päässyt lasin läpi tuosta suunnasta, pelkäsin pahoin, että myös käärmeet pääsisivät. Nyt kun näin ne selvemmin niiden tullessa lähemmäs lasia, saatoin olla varma, että ne itse asiassa muodostivat kaksi yksilöä, kaksi hydraa. Jostain syystä tuo oivallus ei enää pahemmin jaksanut hätkäyttää minua - oli tapahtunut jo niin paljon omituisia asioita. Sitä paitsi olin sillä hetkellä muutenkin kiinnostuneempi niiden välttämisestä kuin niiden lajillisen mahdottomuuden tai mahdollisuuden pohtimisesta. Tasaista vauhtia peräännyin. "Olisipa silinteriherra täällä..." huomasin jälleen ajattelevani, ja tällä kertaa minua ei naurattanut tippaakaan.
Olin noin puolessa välissä käytävää, kun hydrat saavuttivat lasin ja pysähtyivät epäröiden. Toisen hydran yksi päistä näytti olevan lasin sisällä, eli lasi ei ollut se, joka hydrat sai arkailemaan. Samassa minulle tuli niskavilloja nostattava tuntemus, että joku tai jokin seisoi takanani. Hitaasti käännyin sivuittain käärmeisiin nähden, ja huomasin toivovani, että näky joka takanani odotti, olisi silinteriherra "melkein-hymyineen". Mutta kun katsoin taakseni, saatoin nähdä, että käytävä oli yhä minua lukuun ottamatta tyhjä. Mutta käytävän ovi oli raollaan! Tähän asti se oli ollut visusti kiinni! Peräännyin selkä seinää vasten - sipaisin seinää varmistaakseni sen vaarattomuuden ennen kuin nojasin siihen. Nyt pystyin pitämään silmällä sekä hydria - jotka yhä epäröivät lasin luona - että ovea joka oli raottunut omia aikojaan. Toki olisi ollut helppoa vain lyödä toinen ovi kiinni hydrien kuonojen edestä kun olin lähtenyt perääntymään, mutta ajatus itseni telkeämisestä tähän omituiseen käytävään ei ollut suuremmin houkutellut. Yhä hydrat epäröivät. Pysyin hievahtamatta paikallani. Hydrien taakse ilmestyi hahmo, joka asteli hitaasti lähemmäs. Värähdin pelosta, kun erotin hahmon piirteet tarkemmin. Hän oli narri, mutta hänen kasvonsa olivat julmat ja olemuksensa uhkaava. Narrin lähestyessä lasia myös hydrat lähtivät etenemään - pelkoni oli osunut oikeaan, hydrat liukuivat lasin läpi kuin se ei olisi ollut usvaa tiheämpää. Aloin hivuttautua raollaan olevaa ovea kohti. Yleensä sanotaan, että tunnettu paha pienempi paha, mutta itse ennemmin otin riskin tuntemattoman kanssa kuin tein lähempää tuttavuutta kahden hydran ja tuon julman pahantahtoisesti hymyilevän narrin kanssa... Kun he huomasivat, että olin livahtamassa karkuun, lähestyivät he nopeammin. Itsekin nopeutin kulkuani. Vilkaisin ovea. Sen toisella puolella näkyi vain kirkkautta. "No hitot siitä!" ajattelin ja tartuin oven kahvaan, ja pyrähdin oven toiselle puolelle, vetäen sen nopeasti kiinni vihaisen narrin nenän edestä.
Sillä sekunnilla kun ovi loksahti kiinni, katosi se näkyvistä, ja tajusin sen paikalla olevan sileää kiviseinää. Eeii... "Voi helvetti..." sihahdin ja painoin käteni seinää vasten. Kyllä, se oli sileää, kiinteää ja täyttä kiveä. Katsoin seinää tuskaisena, ja sitten hitaasti käännyin kohtaamaan sen mitä tällä uudella tilalla oli "tarjottavanaan"... ja tajusin katsovani suurta hallia, valtaistuinsalia, jota hallitsi valtaisia, kristallisen näköinen valtaistuin, jolla istui jätti. Tuijotin näkyä silmät suurina, ja tajusin ajattelevani, että olin ollut onnekas kun en ollut valinnut pahemmin painokelvotonta ilmaisua oven kadotessa. Jätti oli... valtaisa... Ylsin sitä kenties isovarpaan reunaan. Hyvä jos uskalsin hengittää. Tuo jätti kumartui alemmas silmiään siristellen, kuin minua tutkien, ja suoristautui sitten jälleen. Se ojensi kätensä ja tajusin nousevani ilmaan. Kiljaisin kauhuissani - olin aina haaveillut lentämisestä, mutta tämä täysin toisen vallan alaisena leijuminen oli kammottavaa, niin täysin avutonta. Pysähdyin leijumaan jätin kasvojen eteen, ja ilmaan ympärilläni alkoi muodostua hahmoja, kuin tiivistymiä sumussa. Ne olivat ringissä ympärilläni, ja jokainen vuorollaan liukui hieman lähemmäs ja etääntyi taas - kunnes eräs hahmoista otti aiemmin näkemäni narrin hahmon! Se oli entistäkin julmemman ja ilkeämmän näköinen, aiempi pakoni oli ilmeisesti sen suututtanut. Se lähestyi ja ojensi kätensä, kuin tarttuakseen minuun. Parahdin ja yritin vetäytyä, mutta se oli leijuvassa tilassani varsin mahdotonta. Olin jo varma että se saisi minut, kun jostain eteeni ilmestyi iso leijuva sydän, ja sen viereen syöksähti noin koiran kokoinen rotta. Ne asettuivat minun ja narrin väliin, selvästi minua puolustamaan. Katsoin kaksikkoa, varsinkin ilmassa leijuvaa sydäntä, varsin typertyneenä. Narri näytti entistäkin vihaisemmalta, mutta sen oli pakko perääntyä. Sen myötä muutkin ympärilläni olevat hahmot katosivat. Ensiksi säikähdin, että olin menettämässä tajuni, mutta ei sentään, usvaolennot vain haihtuivat.
Jäljelle jäimme vain minä, sydän, rotta ja jätti, jonka tunsin koko ajan tarkkailevan tilannetta. Rotta ja sydän kääntyivät, ja tunsin kuinka olin molempien, myös sydämen, tiiviin tarkastelun alaisena. Rotan katse oli tutkiva, viisas, uteliaskin. Kallistin hieman päätäni ja tarkkailin kaksikkoa yhtä uteliaana. Minulle tuli erikoinen tunne, että narri oli yrittänyt vaatia minut omakseen, mutta joku toinen oli jo minut omakseen ehtinyt merkitä. Mieleeni kohosi kuva silinteriherrasta "melkein-hymyineen", mutta hätistin moisen ajatuksen mielestäni. Katsoin rottaa ja sydäntä kysyvästi, kuka oli minut valinnut suojeluunsa? Samassa tajusin, kuinka tajuntani todella lähti hitaasti lipumaan pois, ja kaikki ympärilläni pimeni.
Ensimäinen asia, jonka tajusin kun havahduin, oli puheensorina - se samainen, jonka olin kuullut metron ovilta. Lukuisia kieliä. Tunnistin suomen, ruotsin, englannin, ranskan, keskienglannin ja jonkin vanhan germaanisen tai skandinaavisen kielen. Näiden lisäksi puhuttiin kieliä, joita en ollut koskaan aiemmin kuullutkaan. Seuraava asia jonka tajusin, oli korsetti. Minulla oli ylläni vaatteiden alla ihan oikea, ehta korsetti, joka oli varsin kireällä. Onneksi se oli selkeästi sellainen, jollaista käytettiin 1800-luvun lopulla - se oli vielä inhimillinen, verrattuna Aurinkokuninkaan ajan ampiaiskorsetteihin tai niitä seuranneisiin s-korsetteihin... kykenin sentään hengittämään omassani haukkomatta ilmaa... Avasin silmäni. Istuin vanhanajan baarituolilla, tiskin vieressä, junan salonkivaunussa. Ikkunoista näkyi jylhien vuorien hallitsema yömaisema, joka toi mieleen Sveitsin. Kädessäni minulla oli tuoppi, jossa oli 4 senttiä punaista juomaa pohjalla. Maistoin nopeasti huuliani. Hyvä, en maistanut mitään omituista, joten juomani oli koskematon. Seuraavaksi tarkastin tavarani. Kaikki paitsi baskerilippikseni oli tallella. Tosin... kaikessa oli jotain erikoista. Sitten oivalsin: vaatteeni ja tavarani olivat korsetin myötä muuttuneet vanhanaikaisemmiksi yksityiskohdiltaan. Toki, asuni oli jo valmiiksi ollut vanhahtava kokonaisuudessaankin, mutta nyt se oli selkeästi ompeleiltaan ja yksityiskohdiltaan myöhäisviktoriaaninen tai varhaisedwardiaaninen. Annoin katseeni kiertää salonkia. Totesin, että muutkin olivat pukeutuneet samantyylisesti. Silinteriherraa ei näkynyt missään. Siinä istuessani mieleeni kohosi erikoinen lausahdus: "Muuan hullu kertoi minulle kerran, ettei valtaistuimella voi hallita olematta jättimäinen kooltaan. Siinä ei ollut mitään järkeä. Mutta toisaalta, jos siinä olisi ollut järkeä, ei hän olisi ollut hullu, vai kuinka?" Missäköhän olin tuon kuullut tai lukenut...? Samassa katseeni osui seinällä olevaan peiliin, ja hätkähdin - aiemmin sinivihreät silmäni olivat nyt tumman kuparin oranssit. Katsoin peilikuvaa kummeksuen. Nyt joko peili valehteli, silmäni valehtelivat, tai ne todella olivat omituisen väriset... Annoin katseeni uudestaan kiertää salonkia. Toisaalta kukaan ei kiinnittänyt minuun ja silmiini ylimääräistä huomiota, toisaalta kaikilla muilla näytti olevan normaalin väriset silmät...
"Haluaisiko neiti kenties lisää juotavaa? Vaikutatte hieman levottomalta", baarimestari kysyi hymyillen kohteliaasti. Hymyilin ja pudistin päätäni. "Ei kiitos, hieman myöhemmin kenties." Nousin ja siirryin erääseen nojatuoliin, joka oli sopivan syrjässä, ja josta näin vaivatta peilin. Jos silmieni väri oli vaihtunut, mikäköhän muu lienee muuttunut... Mietteliäänä kaivoin käsinojan suojissa taskustani henkilöllisyystodistukseni. Kuten arvata saattoi, henkilöllisyystodistukseni ei enää ollut kortti, vaan iso kokoon taiteltu asiakirja. Olin näköjään saanut nimeni eteen tittelin "lady". Perustietojen lisäksi paperissa luki jotakin varsin hämmentävää. Siinä oli paikat valoille, sekä vannotuille että sellaisille, joissa olin osallisena. Tämän lisäksi paperissa luki kolme lausahdusta, jotka saivat niskavillani nousemaan pystyyn. Ensimmäinen oli juuri se sama lausahdus, joka oli pyörinyt päässäni havahtumisestani asti: "Muuan hullu kertoi minulle kerran, ettei valtaistuimella voi hallita olematta jättimäinen kooltaan. Siinä ei ollut mitään järkeä. Mutta toisaalta, jos siinä olisi ollut järkeä, ei hän olisi ollut hullu, vai kuinka?" Mieleeni kohosi kuva hetkeä aiemmin kohtaamastani jätistä. Seuraava lausahdus oli sekin varsin karmaiseva: "Tällä hetkellä Sykkivä Sydän hallitsee kohtaloasi rinnallaan Rotta, joka tarjoaa ajoittain neuvojaan Timanttivaltaistuimen tarkkaillessa vierestä. Eniten sinua vastaan on Narri." Tunsin sisimmässäni, että aiempi kohtaaminen rotan ja sydämen kanssa oli ollut erittäin tärkeä, en vain oikein keksinyt, miten tai miksi... Viimeinen lausahdus... se oli kenties kaikkein pahaenteisin... "Tekisit viisaasti pitäessäsi nämä asiat mielessäsi, jottet unohtaisi, millaiseksi olet tullut." Mietteliäänä katsoin hetken vielä paperia, ja sitten taitoin sen takaisin kasaan ja sujautin sen lompakkoni väliin.
Istuin pitkään siinä nojatuolissa, katsellen ajatuksissani kuinka ihmisiä meni ja tuli. Mietin, mitäköhän rotta ja sydän ja narri oikein olivat... tai keitä. Ja miksi juuri nuo kolme kaikista niistä muista hahmoista, joita näin? Oliko minut kenties arvioitu jollain tavalla sen valtaistuimen edessä? Edustivatko nuo kolme jotakin minussa itsessäni? Jos asiaa lähti miettimään symbolisesti, kuvaisi sydän silloin tunteita ja rotta älyä... mitä narri sitten kuvasi? Alitajuntaa? Viettejä? Oli kyllä totta että olin yleensä varsin tunteellinen, ja pidin itseäni pienenä intellektuellin alkuna. Totta oli myös, että pyrin aina ja kaikissa tilanteissa säilyttämään täydellisen kontrollin omasta itsestäni ja haluistani, joten ei ihme, jos se alitajuinen viettipuoli saisi näkyvän hahmon, olisi se minulle varsin vihainen... Huoahdin ja vilkaisin taas omaa peilikuvaani. Silmäni olivat yhä omituisen väriset. Mikään muu ei ollut muuttunut. Oikeastaan spekulointi oli turhaa, sillä voisin tehdä sitä kaikessa rauhassa maailman tappiin saakka tulematta yhtään sen viisaammaksi... Huoahdin hieman.
Vähitellen salonki alkoi hiljetä. Nousin ja valitsin suunnakseni sen, jonne valtaosa salongissa olleista oli lähtenyt. Laskin yhä koskemattoman juomani baaritiskille, ja hymyilin ja kiitin baarimestaria. Ovelle päästyäni hengähdin syvään ja avasin sen - viimeaikaiset oviepisodit olivat saaneet minut hieman araksi ovien suhteen... Mutta oven takana oli vain kahden junavaunun liittymäkohta. Avasin toiseen vaunuun johtavan oven ennen kuin suljin salonkivaunun oven takanani; en halunnut teljetä itseäni välikköön... Toinen vaunu oli selkeästi makuuvaunu; kapean käytävän toisella sivulla oli hyttien ovia. Ovien ikkunoista näki hytteihin. Joka hytissä oli parivuode, pöytä, sohva ja pieni kaappi. Pysähdyin ja pengoin taskuni ja laukkuni. Minulla ei ollut lippua. Jos konduktöörille asia valkenisi, olisin liemessä. Lähdin kulkemaan käytävää eteenpäin. Jokaisessa ovessa oli kyltti, jossa oli kaksi nimeä; hytin asukkaat.
Samassa silmiini osui eräs nimikyltti. Siinä oli oma nimeni, "Mikaela Kajander". Hengähdin helpotuksesta, en selkeästikään ollut junassa "omin lupineni". Toisaalta huolestuin. Miten kummassa täällä oli hytti, joka kuului minulle, ja kenen kanssa sen jaoin? Kumarruin tutkimaan laattaa tarkemmin, mutta alempi nimi oli kulunut varsin epäselväksi, enkä saanut siitä tolkkua. Avasin oven ja astuin sisään. Hytti oli lähes asumattoman oloinen. "Löytyisiköhän täältä mitään, jonka avulla saisin selville kenen kanssa hyttini jaan?" pohdin. Avasin kaapin. Se oli jaettu kahteen osaan. Toiseen sai vaatteita henkareissa, toisessa oli hyllyt. Koko kaapisto oli tyhjää täynnä, paitsi... Eräällä hyllyllä oli sormus ja riipus. Riipuksessa oli kuva noin kymmenvuotiaasta pojasta, joka piirteiltään muistutti häkellyttävän paljon minua. Sormus taas... se oli miehen sormus. Jaoin siis hyttini ja parivuoteeni miehen kanssa... En uskaltanut koskea koruihin tarkistaakseni, josko niihin olisi kaiverrettu omistajansa nimi. Mietteliäänä suljin kaappien ovet ja kävelin ikkunan ääreen. Heijastukseni todisti oikeaksi sen, mitä olin jo hieman epäillytkin - silmäni todella olivat muuttaneet väriään.
Siirryin sohvalle istumaan. Papereissa siviilisäätyni oli "naimaton". Mitkäköhän lienivät tämän maailman käytös- ja moraalinormit? Toisaalta tämä vaikutti varsin viktoriaaniselta maailmalta, mutta toisaalta... Huoahdin. Joutuisin pian vaikeuksiin, jos en keksisi keinoa urkkia tietooni tämän paikan perusetikettiä... Sen lisäksi minulla oli yhä varsin voimakas tunne siitä, että minua tarkkailtiin, että olin täällä "koeajalla". Olinkohan koko ajan sen valtaisan jätin silmien alla? Mitenkäs se menikään... "Timanttivaltaistuimen tarkkaillessa vierestä"... Ja oliko tämä paikka itse asiassa todellinen senkään vertaa kuin tuo valtaistuinsali ja käytävä oli ollut? Entä jos olinkin yhä siellä, valtaistuimen edessä, tajuttomana, unessa jota jätti koko ajan tarkkaili yhdessä sydämen ja rotan kanssa? Huoahdin tuskaisena. En voinut vain kyseenalaistaa sitä todellisuutta josta itseni olin löytänyt, sillä jos siihen lähtisin, kaikki mitä tein menettäisi merkityksensä. Minun oli pakko päättää uskoa, että olin todella siirtynyt valtaistuinsalista tänne. Mutta tuo illuusion, kokeen, mahdollisuus oli hyvä pitää mielessä.
Istuin siinä pitkään mietteisiini vaipuneena. Vähitellen, kaikesta varovaisuudestani huolimatta, vaivuin uneen.
Muutokset I pelikerran jälkeen:
Ulkonäkö: Sinivihreät silmät -> Tumman kuparin oranssin väriset silmät
Trusting/Suspicious 11/9 -> 12/8
Pelissä kulunut aika yhteensä: n. 6 tuntia toisessa maailmassa