Töidenpakoilun kääntöpuolella
En ole syönyt kunnolla moneen päivään. Ruokahalu on syystä tai toisesta niin kateissa, että en muista milloin viimeksi olisin elänyt yli viikon näin vähillä kaloreilla, jollei sitten lasketa aikaa ennen teini-ikää. Tiedän, että tämäntyyppiset asiat seurailevat hormonikiertoa, mikä taas poukkoilee aivan odotetusti pimeän talven sulkiessa leveyspiirimme suosioonsa, joten en vielä ala panikoimaan asiasta. Ennemmin tai myöhemmin ahmimisvaihe seurannee tätä hitusen vastentahtoista näännytyksen aikakautta. Mutta mielelläni olisin kyllä syönyt edes puolet siitä maukkaasta savulohipastasta, jota tilasin ravintolassa toissapäivänä.
Lomalta paluu on muuten helvetin hankalaa. Sitä istuu kyllä kevyesti ruuhkajunassa neljä tuntia ja raahaa painavan repun halki Tampereen kaupungin, mutta ei tarvitse astua kuin askelen verran kotiovesta sisään ja stressi iskee jo päin näköä tuhannen esseen voimalla. Toisinsanoen arkipäivän pessimismi on back in business. Huomenna yritän torjua sitä keskittymällä koulutöihin.
Entä mitäpä opin hetkellisesti rentouttaneella Itä-Suomen kiertueellani tällä kertaa?
Kohta yksi. Musta ei koskaan tule koiranomistajaa, ei ainakaan hyvää sellaista. Olen aivan tavattoman selkärangaton eläinten kanssa. Mulla ei ole ikinä ollut lemmikkejä, joten en ole kehittänyt sietokykyä koiransilmille enkä taitoa komentaa elukkaa, rankaisemisesta nyt puhumattakaan. Olisin niitä omistajia, joille normaalit ihmiset pyörittelevät silmiään ja joita syyttävät vastuuttomiksi. Siksipä lienee parasta jättää piskein hankinta ja hoito aivan muille.
Kohta kaksi. Huolimatta kunnioitettavasta kahdestakymmenestäkuudesta ikävuodestani mulla ei ole vielä niin minkäänlaista vauvakuumetta. Sievät taaperot on toki hurmaavia, mutta en ole tähän päivään mennessä kokenut polttavaa tarvetta tai edes aavistuksenomaista kutinaa sellaisen hankkimisen suhteen. Sitä odotellessa.
Kohta kolme. Potentiaalisten siementenluovuttajien puutteesta en onneksi kärsi, jos henkilökohtainen tarve lisääntyä joskus yllättää. En ainakaan, mikäli viime perjantai-illan baariparveilu toimi minkäänlaisena ennusmerkkinä. Mutta milloinpa sääsket eivät olisi parveilleet tuoreen veren ympärillä. Ei ne ois terveitä maatiaisrodun edustajia, jollei uusi sääripari houkuttelisi, eikö niin?
Se siitä. Palaan kalenterini pariin ja yritän saada jotain tolkkua tästä sekasorrosta, joka on opiskelijan elämä ja käsiala.
Lomalta paluu on muuten helvetin hankalaa. Sitä istuu kyllä kevyesti ruuhkajunassa neljä tuntia ja raahaa painavan repun halki Tampereen kaupungin, mutta ei tarvitse astua kuin askelen verran kotiovesta sisään ja stressi iskee jo päin näköä tuhannen esseen voimalla. Toisinsanoen arkipäivän pessimismi on back in business. Huomenna yritän torjua sitä keskittymällä koulutöihin.
Entä mitäpä opin hetkellisesti rentouttaneella Itä-Suomen kiertueellani tällä kertaa?
Kohta yksi. Musta ei koskaan tule koiranomistajaa, ei ainakaan hyvää sellaista. Olen aivan tavattoman selkärangaton eläinten kanssa. Mulla ei ole ikinä ollut lemmikkejä, joten en ole kehittänyt sietokykyä koiransilmille enkä taitoa komentaa elukkaa, rankaisemisesta nyt puhumattakaan. Olisin niitä omistajia, joille normaalit ihmiset pyörittelevät silmiään ja joita syyttävät vastuuttomiksi. Siksipä lienee parasta jättää piskein hankinta ja hoito aivan muille.
Kohta kaksi. Huolimatta kunnioitettavasta kahdestakymmenestäkuudesta ikävuodestani mulla ei ole vielä niin minkäänlaista vauvakuumetta. Sievät taaperot on toki hurmaavia, mutta en ole tähän päivään mennessä kokenut polttavaa tarvetta tai edes aavistuksenomaista kutinaa sellaisen hankkimisen suhteen. Sitä odotellessa.
Kohta kolme. Potentiaalisten siementenluovuttajien puutteesta en onneksi kärsi, jos henkilökohtainen tarve lisääntyä joskus yllättää. En ainakaan, mikäli viime perjantai-illan baariparveilu toimi minkäänlaisena ennusmerkkinä. Mutta milloinpa sääsket eivät olisi parveilleet tuoreen veren ympärillä. Ei ne ois terveitä maatiaisrodun edustajia, jollei uusi sääripari houkuttelisi, eikö niin?
Se siitä. Palaan kalenterini pariin ja yritän saada jotain tolkkua tästä sekasorrosta, joka on opiskelijan elämä ja käsiala.