"The words of a dead man are modified in the guts of the living." - W.H. Auden
Uni-ruikutusta: Joo, eli rahatilanne kusee, koska byrokraatit eivät kertoneet mulle ajoissa mistä hakea mitäkin rahaa, ja olen puoli vuotta (VAIN!) myöhässä tuition fee loan deadlinesta. Tämän olen varmasti maininnut jo. No. Mulla oisi melkein 6 tonnia omasta takaa säästössä, mutta en nyt tahtoisi niillä maksaa tuition fee:tä, koska sen voi lainallakin maksaa! Ja se riittää vain yhteen vuoteen enivei, mitä teen sit ensi vuonna? Kakkapaska. Ja posti hukkasi mun vuokrasopimuksen, ja sain jonkun vitun väärän puh.numeron (johon ei voi soittaa ULKOMAILTA kun mä kirjoitin kapitaaleilla että ASUN ULKOMAILLA) ja kaikkee - vaara siis oli, että kämppä menee alta - mutta nyt vihdoin joku sanoi, että lähettää mulle uuden sopparin. Nice! Sit kun vielä saisin kuulla jotain tosta lainasta (tämän kuun lopussa aikasintaa - 6 viikkoa odotusaikaa), ja saisin työpaikan ja porukat antamaan mulle rahaa joka kuukausi. Laskin, että eläisin niukin naukin 540 euroa/kk (sis. vuokrat), mutta vuokrat pitääkin maksaa kaikki kerrallaan tai kolmessa osassa, joten tuosta häviää vähän yli 300... Ehkä parempi? Ei tunnu niin pahalta. Isot summat kirpaisee vain kerran. Ja koska olen tällainen Sokrates-tautinen positivisti voin vain unohtaa ruman todellisuuden ja sen että annoin kauheesti rahaa pois oikeestaan ilman mitään syytä, ja jatkaa elämääni onnellisena ja elämä-kielteisenä ja totuus-kielteisenä (tai miten tota Dark Lordia nyt pitäisi kääntää.)
Nyt ollaan Martinin kanssa taas Badenissa, sen äiti on jugoilees jugojen kanssa ex-jugoslaviassa (en ole rasisti). Tänään satoi.
Pakko ilmoittaa nyt koko maailmalle, että mun menkkakivut on aivan helvetilliset, jos en ole pillereillä (en ole ollut n. yhteen kuukauteen, kun ne loppu kesken). Mutta niiden kanssa mennään nyt melkein vuosi! Ensi kesäkuuhun asti... Eijei. Ehkä musta oikeestikin tulee superatleetti ja juoksen jostain helvetin kuiluista nousseen pienen selluliittitakamukseni lisäksi myös menkkakivut pois.
Mulla oli hieno kuume tossa pari päivää sitten, kunnon sellaisia kylmiä ja kuumia aaltoja ja kylmää hikeä puskin monen litran edestä. Martin seisoi teehyllyn edessä miettien millä teellä se parantaisi mut (tarjolla mm. NAISTEN teetä, jossa oli paljon foolihappoja. Hei biologit, mitä me niillä tehdään?). Nyt oon vaan kauhees verenhukassa ja kiskoin rautatabun lisäksin Martinin äidin puskan persiljaa (tää ei ehkä ihan mee läpi siitä, että Martin oisi vaan syönyt äitinsä rehut...).
Eilen oltiin Unilla kuuntelemassa jonkun Ireland in/and Europe-konferenssin avausta, jossa puheli itse Seamus Heaney. En ekaksi edes tajunnut kuka se on ja sitten hakkasin itteeni päähän, olin ihan että omg omg omg toihan on niin ku elävä Joyce tai joku sellainen. Ja mä näin sen elävänä! Martinin mielestä se puhui liikaa ittestään ja runoistaan, mutta mä en ainakaan tahtonut sen puhuvan mistään muusta. Se luki runojaan ja kertoili niiden taustasta ja uijuijui<3<3 Oli upea kokemus. (Martin on vaan kateellinen, kun sekin kuitenkin haluaisi vaan puhua ittestään ja saada rahaa siitä... no ei.) Ihanan sympaattinen pieni valkohapsinen mies, jolla on niin mukavasti muodostuneet naururyppyiset kasvot [IHANAA kun on tällaisia ihmisiä, jotka ovat elossa seitsemänkymppisinäkin!]. Puhui mm. siitä, kuinka runous ei aina välttämättä vain näytä meille uusia asioita, vaan myös vanhoja asioita uudella tavalla, ja mä olen peräti tunnistanut tämän elementin sen runoissa, joita olen lukenut. Itsestäänkin selvää, että mies oli selvästi älyttömän oppinut, selitti venäläisistä runoilijoista, antiikin ajan siitä ja tästä, Aeneidit ja Homerokset ja Hermekset ja... Olen vain 20, mutta tajusin, mitä se puhui Infernosta - että on joskus hyvin opettavaa antaa kärsivien puhua omilla suillaan. Olin myöskin kuuluvinani (ja koko Suomi mun mukanani tietenkin) näihin kreikkalaisten määrittämiin "rajojen takaisiin", hyperborealis, käännäpä tuo, kansoihin (eli ne jotka asuvat niin huitsin kaukana pohjoisessa, mutta joiden luona talvisin vierailee Apollon pohjoistuuli). Pidin ajatuksesta. Toinen mieleen jäänyt toteamus, oli se, kuinka monet suuret kirjailijat ovat olleet niin tuomareita, syyttäjiä kuin syytettyjäkin, ja siksi ne voivat niin tyhjentävästi olla myös lohduttajia ja inspriaation lähteitä. Mä oisin voinut kuunnella sitä vaikka kuinka pitkään, jos mulla olisin ollut pehmeämpi tuoli!
mm. tämän Heaney luki ääneen:
The Haw Lantern
The wintry haw is burning out of season,
crab of the thorn, a small light for small people,
wanting no more from them but that they keep
the wick of self-respect from dying out,
not having to blind them with illumination.
But sometimes when your breath plumes in the frost
it takes the roaming shape of Diogenes
with his lantern, seeking one just man;
so you end up scrutinized from behind the haw
he holds up at eye-level on its twig,
and you flinch before its bonded pith and stone,
its blood-prick that you wish would test and clear you,
its pecked-at ripeness that scans you, then moves on.
Nyt ollaan Martinin kanssa taas Badenissa, sen äiti on jugoilees jugojen kanssa ex-jugoslaviassa (en ole rasisti). Tänään satoi.
Pakko ilmoittaa nyt koko maailmalle, että mun menkkakivut on aivan helvetilliset, jos en ole pillereillä (en ole ollut n. yhteen kuukauteen, kun ne loppu kesken). Mutta niiden kanssa mennään nyt melkein vuosi! Ensi kesäkuuhun asti... Eijei. Ehkä musta oikeestikin tulee superatleetti ja juoksen jostain helvetin kuiluista nousseen pienen selluliittitakamukseni lisäksi myös menkkakivut pois.
Mulla oli hieno kuume tossa pari päivää sitten, kunnon sellaisia kylmiä ja kuumia aaltoja ja kylmää hikeä puskin monen litran edestä. Martin seisoi teehyllyn edessä miettien millä teellä se parantaisi mut (tarjolla mm. NAISTEN teetä, jossa oli paljon foolihappoja. Hei biologit, mitä me niillä tehdään?). Nyt oon vaan kauhees verenhukassa ja kiskoin rautatabun lisäksin Martinin äidin puskan persiljaa (tää ei ehkä ihan mee läpi siitä, että Martin oisi vaan syönyt äitinsä rehut...).
Eilen oltiin Unilla kuuntelemassa jonkun Ireland in/and Europe-konferenssin avausta, jossa puheli itse Seamus Heaney. En ekaksi edes tajunnut kuka se on ja sitten hakkasin itteeni päähän, olin ihan että omg omg omg toihan on niin ku elävä Joyce tai joku sellainen. Ja mä näin sen elävänä! Martinin mielestä se puhui liikaa ittestään ja runoistaan, mutta mä en ainakaan tahtonut sen puhuvan mistään muusta. Se luki runojaan ja kertoili niiden taustasta ja uijuijui<3<3 Oli upea kokemus. (Martin on vaan kateellinen, kun sekin kuitenkin haluaisi vaan puhua ittestään ja saada rahaa siitä... no ei.) Ihanan sympaattinen pieni valkohapsinen mies, jolla on niin mukavasti muodostuneet naururyppyiset kasvot [IHANAA kun on tällaisia ihmisiä, jotka ovat elossa seitsemänkymppisinäkin!]. Puhui mm. siitä, kuinka runous ei aina välttämättä vain näytä meille uusia asioita, vaan myös vanhoja asioita uudella tavalla, ja mä olen peräti tunnistanut tämän elementin sen runoissa, joita olen lukenut. Itsestäänkin selvää, että mies oli selvästi älyttömän oppinut, selitti venäläisistä runoilijoista, antiikin ajan siitä ja tästä, Aeneidit ja Homerokset ja Hermekset ja... Olen vain 20, mutta tajusin, mitä se puhui Infernosta - että on joskus hyvin opettavaa antaa kärsivien puhua omilla suillaan. Olin myöskin kuuluvinani (ja koko Suomi mun mukanani tietenkin) näihin kreikkalaisten määrittämiin "rajojen takaisiin", hyperborealis, käännäpä tuo, kansoihin (eli ne jotka asuvat niin huitsin kaukana pohjoisessa, mutta joiden luona talvisin vierailee Apollon pohjoistuuli). Pidin ajatuksesta. Toinen mieleen jäänyt toteamus, oli se, kuinka monet suuret kirjailijat ovat olleet niin tuomareita, syyttäjiä kuin syytettyjäkin, ja siksi ne voivat niin tyhjentävästi olla myös lohduttajia ja inspriaation lähteitä. Mä oisin voinut kuunnella sitä vaikka kuinka pitkään, jos mulla olisin ollut pehmeämpi tuoli!
mm. tämän Heaney luki ääneen:
The Haw Lantern
The wintry haw is burning out of season,
crab of the thorn, a small light for small people,
wanting no more from them but that they keep
the wick of self-respect from dying out,
not having to blind them with illumination.
But sometimes when your breath plumes in the frost
it takes the roaming shape of Diogenes
with his lantern, seeking one just man;
so you end up scrutinized from behind the haw
he holds up at eye-level on its twig,
and you flinch before its bonded pith and stone,
its blood-prick that you wish would test and clear you,
its pecked-at ripeness that scans you, then moves on.