aivokihelmöintiä
Yksi teistä valitti viime viikolla enemmän tai vähemmän leikkisästi, että olen tartuttanut jatko-opintopaniikkini häneen. Chuis désolée. Mutta narina, pähkäily ja piehtarointi alkavat vähitellen hälvetä (vaikka eivät tietenkään ikinä kokonaan lopu) - sain kirjoitettua erään penseästi sujuneen tekstin, tein reilun viikon irtioton enimmäkseen Helsinkiin, näin leffoja, ihmisiä, flaneerasin, join liikaa viiniä, välillä luin - ja nyt tuntuu, että joku tulppa aivoista on poksahtamassa irti ja olen kuumeisen innoituksen vallassa! Joten pitäisi siis ehkä kirjoitella ajatuksia pieneen siniseen muistikirjaani eikä tällaista metahorinaa tänne. Mutta vastapainoksi ankeiluilleni ja epävarmuustiloilleni, nähkääs, välillä tätäkin sorttia!
Ennen kaikkea olen innoittunut Cocteaun Orfeuksesta, jonka juuri näin. Vaikka se mahtipontisuudessaan ei olekaan uutta aaltoa vaan vanhan koulun surrealismusta, oli siinä monta asiaa yksi yhteen omien intressieni kanssa: uni, kuolema, ymmärtämisen turhuus ja mahdottomuus, peilit (en kyl oo mikään Lacan-tyyppi, selvennettäköön) etc etc etc Oho kuulostaapa mun intressit jotenkin herttaisen koulutyttömäisiltä kun ne noin listaa. Vaikka nuorempi opiskelijasukupolvi tuntuu hallitsevan minua paremmin baskeri vinossa angstaamisen. Minä se vain sudin punaa huuliin ja rakastan keltaista. Enkä edes tupakoi, edelleenkään. Alan joka tapauksessa kallistua entistä innokkaammin sen kannalle, ettei minun tarvitse kirjoittaa mitään järkälemäistä, yhteen kirjailijaan keskittyvää elämä ja teot -selvitystä vaan voin noukkia monen monta kiinnostavaa teosta chef-d'oeuvreeni - pitää vain yrittää rakentaa siitä järjellinen kokonaisuus. Sitten kun on sen aika. Nyt vain ahmin ja nuuskin sieraimet ammollaan: luulin loppukesästä, että kovalevy nollautui ja ammensin itseni tyhjiin keväällä, mutta kesän ja syksyn jälleenrakennustyö kirjakasojen äärellä hitaasti kitkuttaen alkaa tuottaa uutta kivijalkaa, vaikka sitten heiveröistä. Ja kun mieli on avoin, on vastaanottavaisempi yllättävillekin johtolangoille. Tänäänkin riisuin yliopistolla takkia yltäni, kun kuulin korvani juuresta mörinää. "Rantanen!" Hurmaava MM siinä kävi selittämään Anna Kareninaan liittyen Juri Lotmanin mietelmiä ns. turhista yksityiskohdista, ja hoksasin, että juuri sama asia minua on vaivannut Claude Simonilla, joten syliini ikään kuin tipahti vihje työkalusta sen setvimiseen - tuosta noin vain ennen kuin ehdin koko noobelistia edes mainita.
Mutta ei tämä elo nyt aina näin maanista ole. Yritän vain tsempata, etten lannistuisi lähestyvästä marraskuusta. Tänä vuonna fiilistelin ekan kerran ikinä syksyä, mutta talvesta en pidä edelleenkään, en mistään osasta, paitsi ehkä joulusta ja kevättalven murtsikkalenkeistä. Kylmyys ei ole mun juttu, jos kohta ei hervoton kuumuuskaan. Mun puolesta voisi olla aina omenankukkaisa toukokuu. "Minut raiskasi marraskuu / ja kohta synnytän variksen", olen tätä Aulikki Oksasta siteerannut täällä ennenkin. Jumpassa ja senjälkeisessä suihkussa oli ruma ja turpea olo. Mutta ei ole rumuuskohtausta, jota ei voisi sutia huulipunalla pois.
Tässäpä taas faattista plörähdystä toviksi jos toiseksikin.
Ennen kaikkea olen innoittunut Cocteaun Orfeuksesta, jonka juuri näin. Vaikka se mahtipontisuudessaan ei olekaan uutta aaltoa vaan vanhan koulun surrealismusta, oli siinä monta asiaa yksi yhteen omien intressieni kanssa: uni, kuolema, ymmärtämisen turhuus ja mahdottomuus, peilit (en kyl oo mikään Lacan-tyyppi, selvennettäköön) etc etc etc Oho kuulostaapa mun intressit jotenkin herttaisen koulutyttömäisiltä kun ne noin listaa. Vaikka nuorempi opiskelijasukupolvi tuntuu hallitsevan minua paremmin baskeri vinossa angstaamisen. Minä se vain sudin punaa huuliin ja rakastan keltaista. Enkä edes tupakoi, edelleenkään. Alan joka tapauksessa kallistua entistä innokkaammin sen kannalle, ettei minun tarvitse kirjoittaa mitään järkälemäistä, yhteen kirjailijaan keskittyvää elämä ja teot -selvitystä vaan voin noukkia monen monta kiinnostavaa teosta chef-d'oeuvreeni - pitää vain yrittää rakentaa siitä järjellinen kokonaisuus. Sitten kun on sen aika. Nyt vain ahmin ja nuuskin sieraimet ammollaan: luulin loppukesästä, että kovalevy nollautui ja ammensin itseni tyhjiin keväällä, mutta kesän ja syksyn jälleenrakennustyö kirjakasojen äärellä hitaasti kitkuttaen alkaa tuottaa uutta kivijalkaa, vaikka sitten heiveröistä. Ja kun mieli on avoin, on vastaanottavaisempi yllättävillekin johtolangoille. Tänäänkin riisuin yliopistolla takkia yltäni, kun kuulin korvani juuresta mörinää. "Rantanen!" Hurmaava MM siinä kävi selittämään Anna Kareninaan liittyen Juri Lotmanin mietelmiä ns. turhista yksityiskohdista, ja hoksasin, että juuri sama asia minua on vaivannut Claude Simonilla, joten syliini ikään kuin tipahti vihje työkalusta sen setvimiseen - tuosta noin vain ennen kuin ehdin koko noobelistia edes mainita.
Mutta ei tämä elo nyt aina näin maanista ole. Yritän vain tsempata, etten lannistuisi lähestyvästä marraskuusta. Tänä vuonna fiilistelin ekan kerran ikinä syksyä, mutta talvesta en pidä edelleenkään, en mistään osasta, paitsi ehkä joulusta ja kevättalven murtsikkalenkeistä. Kylmyys ei ole mun juttu, jos kohta ei hervoton kuumuuskaan. Mun puolesta voisi olla aina omenankukkaisa toukokuu. "Minut raiskasi marraskuu / ja kohta synnytän variksen", olen tätä Aulikki Oksasta siteerannut täällä ennenkin. Jumpassa ja senjälkeisessä suihkussa oli ruma ja turpea olo. Mutta ei ole rumuuskohtausta, jota ei voisi sutia huulipunalla pois.
Tässäpä taas faattista plörähdystä toviksi jos toiseksikin.