voyage voyage
Paljon on taas pyörinyt mielessä kirjoittamisen aiheita, mutta viime viikko meni yskiskellessä ja yleisen etnologian uskontotieteen tenttiin lukiessa. Olin varmasti kirjaston pidetyin ihminen raivoisine kröhimispuuskineni ja nenänniiskutteluineni. Tänään uskaltauduin taas italiantunnille, jonka skippasin viime maanantaina juurikin kipeyden vuoksi, ja huomasin, ettei tällä välin olla edetty milliäkään. Turhauttavaa. Mutta ei voi mitään.
Tunnilla löpistiin aika paljon turismista, eri Italian alueista ja kaupungeista, minne kannattaisi matkustaa. En ole ikinä käynyt Italiassa. Haluan oppia kielen, koska pidän italialaisesta elokuvasta (tai no, en kyllä tunne nykyelokuvaa, mutta...). Muun muassa. Toisaalta olen niin perfektionisti, etten varmaan uskaltaisi matkustaa Italiaan, ennen kuin haltsaan kieltä vähintään lukion oppimäärän verran. Mihin menee tällä etanavauhdilla vuosia. Olen kyllä kuullut, että toisin kuin ranskalaiset, italialaiset ovat haltioissaan ja yliystävällisiä jos vain sönkkää parikin sanaa sinnepäin. Ei se siitä olekaan kiinni, että pelkäisin virheitä, haluan vain saada mahdollisimman paljon irti, eikä se onnistu niin hyvin ellei hallitse maan kieltä. Siksi pitäisi varmaan joskus opetella saksaakin, jotta voisin paremmin toteuttaa rakkauttani Berliiniä kohtaan.
Samalla tuli tosi yksinäinen olo, kun mietin matkustamista. En tiedä, kenen kanssa voisin Italiaan matkustaa. Vaikka muuten olen nykyiseen elämäntilanteeseeni olosuhteisiin nähden tyytyväinen, joskus kadehdin tuttavapariskunnilta sitä, että (olemassaolevan & toimivan) parisuhteen myötä tarjoutuu myös luonteva matkustusseura. Tosin ei se parisuhdekaan aina autuaaksi tee: tähänastiset poikaystäväni eivät ole kyllä lähteneet kanssani yhtään mihinkään. Paitsi O:n kanssa kävimme viimeisenä kesänä Turussa, ja se reissu oli ikimuistoisen katastrofaalinen, kätisimme vain toisillemme koko ajan.
Läheisin ystäväni, kämppikseni siis, taas ei ole mikään matkustushenkinen ihminen, vaikka olemme käyneet pari kertaa Berliinissä ja se meni hyvin ja oli kivaa. Mutta en näe tapahtuvaksi sitä, että hän lähtisi muuten vain vaikka Italiaan. Muut ystävät taas reissannevat enimmäkseen kumppaneidensa kanssa. Tai pitäisi ehkä kartoittaa tilanne. Oli todella mukavaa olla isommalla porukalla Tukholmassa uutena vuotena, se toimi.
Sitten on myös vanhemmat. Äiti on kovinkin matkustushaluinen, mutta ei haluaisi matkustaa ilman isää, jota taas on vuosi vuodelta vaikeampi saada nousemaan sohvannurkasta. Meidän pitäisi kyllä mennä tässä lähikesinä käymään Ranskassa, mutta meillä on niin eri intressit, että en kuitenkaan saa toteutettua omia mielitekojani täysin. Ja Ranskassa joudun myös matkaoppaaksi, mikä on tavallaan kyllä kivaakin. Mutta kaiken kaikkiaan haluaisin ehkä toisenlaista(kin) lomaseuraa.
Sitten on maailman paras seuralainen, hyvien hetkien rakastettuni, eli minä itse. Olen pienestä pitäen viihtynyt erinomaisesti omassa seurassani ja etenkin Pariisin aika vain vahvisti tätä kykyä. Elokuvissa ja näyttelyissä olen aina käynyt mieluusti yksin, ja Pariisissa opettelin käymään ravintolassakin yksin, sillä kulinaristinen mieliteko voi iskeä yllättäen, eikä silloin ehdi soitella läpi vähiä kontakteja ja ruinata seuraa. Olin vähän ylpeä, kun kirjeenvaihtokaverini sanoi tajunneensa vasta jälkeenpäin hänelle vaihdon aikana kirjoittamistani sähköposteista, kuinka paljon asioita tein ja kuinka paljon aikaa vietin siellä yksin. Koen sen arvokkaaksi taidoksi. Sitä paitsi jos olen isommassa seurueessa, minulle tulee aina jossain vaiheessa tarve erkaantua pariksi tunniksi tai päiväksi muista. En ymmärrä miten ihmiset saavat esimerkiksi ostosteltua porukassa tai kaverin kanssa mitään - itse en ainakaan pysty keskittymään tekemään löytöjä, jos seurassa on joku toinen tai useampia.
Mutta onhan yksin matkustaminen - yksinäistä. Pariisiin voin koska tahansa mennä yksin, koska se on niin tuttu paikka. Sen sijaan joku uusi kaupunki olisi ihana jakaa jonkun kanssa. Sitä paitsi yksin on maailman hankalinta ja kalleinta majottautua mukavasti.
Summa summarum, jos joku haluaa lähteä mun kanssa Italiaan joskus, oisin iloinen :) tosin en tiedä, ehkä ensi kesänä pitäis taas tehdä jotain töitäkin. Ja tällä hetkellä olen - kesähummailujen jäljiltä - tilapäisesti mutta vakavasti köyhä.
Loppuun vielä Paris je t'aime -leffan viimeinen episodi, joka aina saa mut kyynelehtimään vuolaasti (kuten toki myös saman leffan Bastille-pätkä), sillä siihen kiteytyy niin täydellisesti jotain niistä tunnetiloista, joita kävin läpi silloin kaksi vuotta sitten Pariisissa. Sori, tekstit on espanjaksi, sivuvalikossa pitäis näkyä toinen vaihtoehto, jossa on englanniksi, mutta se oli muuten epäselvempi.
Tunnilla löpistiin aika paljon turismista, eri Italian alueista ja kaupungeista, minne kannattaisi matkustaa. En ole ikinä käynyt Italiassa. Haluan oppia kielen, koska pidän italialaisesta elokuvasta (tai no, en kyllä tunne nykyelokuvaa, mutta...). Muun muassa. Toisaalta olen niin perfektionisti, etten varmaan uskaltaisi matkustaa Italiaan, ennen kuin haltsaan kieltä vähintään lukion oppimäärän verran. Mihin menee tällä etanavauhdilla vuosia. Olen kyllä kuullut, että toisin kuin ranskalaiset, italialaiset ovat haltioissaan ja yliystävällisiä jos vain sönkkää parikin sanaa sinnepäin. Ei se siitä olekaan kiinni, että pelkäisin virheitä, haluan vain saada mahdollisimman paljon irti, eikä se onnistu niin hyvin ellei hallitse maan kieltä. Siksi pitäisi varmaan joskus opetella saksaakin, jotta voisin paremmin toteuttaa rakkauttani Berliiniä kohtaan.
Samalla tuli tosi yksinäinen olo, kun mietin matkustamista. En tiedä, kenen kanssa voisin Italiaan matkustaa. Vaikka muuten olen nykyiseen elämäntilanteeseeni olosuhteisiin nähden tyytyväinen, joskus kadehdin tuttavapariskunnilta sitä, että (olemassaolevan & toimivan) parisuhteen myötä tarjoutuu myös luonteva matkustusseura. Tosin ei se parisuhdekaan aina autuaaksi tee: tähänastiset poikaystäväni eivät ole kyllä lähteneet kanssani yhtään mihinkään. Paitsi O:n kanssa kävimme viimeisenä kesänä Turussa, ja se reissu oli ikimuistoisen katastrofaalinen, kätisimme vain toisillemme koko ajan.
Läheisin ystäväni, kämppikseni siis, taas ei ole mikään matkustushenkinen ihminen, vaikka olemme käyneet pari kertaa Berliinissä ja se meni hyvin ja oli kivaa. Mutta en näe tapahtuvaksi sitä, että hän lähtisi muuten vain vaikka Italiaan. Muut ystävät taas reissannevat enimmäkseen kumppaneidensa kanssa. Tai pitäisi ehkä kartoittaa tilanne. Oli todella mukavaa olla isommalla porukalla Tukholmassa uutena vuotena, se toimi.
Sitten on myös vanhemmat. Äiti on kovinkin matkustushaluinen, mutta ei haluaisi matkustaa ilman isää, jota taas on vuosi vuodelta vaikeampi saada nousemaan sohvannurkasta. Meidän pitäisi kyllä mennä tässä lähikesinä käymään Ranskassa, mutta meillä on niin eri intressit, että en kuitenkaan saa toteutettua omia mielitekojani täysin. Ja Ranskassa joudun myös matkaoppaaksi, mikä on tavallaan kyllä kivaakin. Mutta kaiken kaikkiaan haluaisin ehkä toisenlaista(kin) lomaseuraa.
Sitten on maailman paras seuralainen, hyvien hetkien rakastettuni, eli minä itse. Olen pienestä pitäen viihtynyt erinomaisesti omassa seurassani ja etenkin Pariisin aika vain vahvisti tätä kykyä. Elokuvissa ja näyttelyissä olen aina käynyt mieluusti yksin, ja Pariisissa opettelin käymään ravintolassakin yksin, sillä kulinaristinen mieliteko voi iskeä yllättäen, eikä silloin ehdi soitella läpi vähiä kontakteja ja ruinata seuraa. Olin vähän ylpeä, kun kirjeenvaihtokaverini sanoi tajunneensa vasta jälkeenpäin hänelle vaihdon aikana kirjoittamistani sähköposteista, kuinka paljon asioita tein ja kuinka paljon aikaa vietin siellä yksin. Koen sen arvokkaaksi taidoksi. Sitä paitsi jos olen isommassa seurueessa, minulle tulee aina jossain vaiheessa tarve erkaantua pariksi tunniksi tai päiväksi muista. En ymmärrä miten ihmiset saavat esimerkiksi ostosteltua porukassa tai kaverin kanssa mitään - itse en ainakaan pysty keskittymään tekemään löytöjä, jos seurassa on joku toinen tai useampia.
Mutta onhan yksin matkustaminen - yksinäistä. Pariisiin voin koska tahansa mennä yksin, koska se on niin tuttu paikka. Sen sijaan joku uusi kaupunki olisi ihana jakaa jonkun kanssa. Sitä paitsi yksin on maailman hankalinta ja kalleinta majottautua mukavasti.
Summa summarum, jos joku haluaa lähteä mun kanssa Italiaan joskus, oisin iloinen :) tosin en tiedä, ehkä ensi kesänä pitäis taas tehdä jotain töitäkin. Ja tällä hetkellä olen - kesähummailujen jäljiltä - tilapäisesti mutta vakavasti köyhä.
Loppuun vielä Paris je t'aime -leffan viimeinen episodi, joka aina saa mut kyynelehtimään vuolaasti (kuten toki myös saman leffan Bastille-pätkä), sillä siihen kiteytyy niin täydellisesti jotain niistä tunnetiloista, joita kävin läpi silloin kaksi vuotta sitten Pariisissa. Sori, tekstit on espanjaksi, sivuvalikossa pitäis näkyä toinen vaihtoehto, jossa on englanniksi, mutta se oli muuten epäselvempi.