Ei hätää
Ystäväni varhaisteini-ikäisen pojan ranne murtui liikuntaharrastuksessa, ja koska tilanteesta seurasi hiukan käytännön haittaa minullekin, ystäväni pahoitteli tapahtunutta ja kyseli hiukan paninko pahakseni, minkä vuoksi aloin itsekin miettiä, miten suhtaudun tapahtuneeseen ja lapseen ja yleisestikin vastaaviin tilanteisiin.
Itselläni ei ole lapsia, joten tällaisissa kohdissa saa olla varovainen, jotta mielipidettä ja oman suhtautumisen kuvaamista ei oteta kasvatusneuvon tyrkyttämisenä. En siis nytkään ole kertomassa, miten kenenkin pitäisi lapsiaan kasvattavaa, vaan pohdin sitä, miten itse kohtelisin ystäväni lasta tuossa tilanteessa, ja mistä se juontaa juurensa.
Kun itse olin lapsi, ei meillä tunnettu käsitettä "vahinko" merkityksessä huonon tuurin tai tahattoman virheen vuoksi tapahtunut onnettomuus. Kaikkea olisi pitänyt ajatella ja harkita etukäteen välttääkseen epäonnistumiset, ja jos tuloksena oli vammoja ja/tai esinevaurioita,, syy oli itsessä, kun oli tieten tahtoen ryhtynyt sellaiseen, ja siitä ansaitsi moitteet. Muistan, kuinka kaaduin laskiessani välitunnilla suksilla mäkeä ja väänsin hiukan polveani, ja sain moitteet, että olin mennyt satuttamaan itseni. Kerran kaaduin tavallisesa hippaleikissä, nirhaisin polveni asfalttiin ja sain verkkareihin pienen repeämän, mutta olin tehnyt kauhean tyhmästi ja pahasti juostessani asfaltilla ja rikkoessani tahallani verkkarini.
Joten aikuistuttuani päätin, etten moittisi toisia vahingossa tehdyistä virheistä, vaan ymmärtäisin, että kaikille sattuu vahinkoja, silloinkin kun yrittää olla varovainen, ja joskus on otettava riskejä eikä aina voi onnistua sataprosenttisesti.
Siksi ainoa, mitä kommentoihin ystäväni lapsen suhteen oli, että "voi kurjuus, toivottavasti käsi paranee pian ja katsothan, että hän saa riittävästi kipulääkkeitä?" Uskon, että kun lapset liikkuvat ja tekevät ja innostuvat, vahinkoja sattuu väistämättä; vaatteet likaantuvat ja ehkä rikkoontuvatkin, kaadutaan ja törmätään ja kompastutaan, ja tulee mustelmia ja joskus murtuu luitakin. Toki voi sanoa, että olisi hyvä vähän varoa ja pitää huolta itsestään, ettei ihan suuna päänä mene ja tee älyttömiä, mutta vahinkoja sattuu. Vaatteet voi pestä ja yleensä paikatakin, mustelmat ja nyrjähdykset hoituvat levolla ja murtumat useinmiten kipsaamalla, ja se siitä, mitä sitten. Jos tavaroita rikkoontuu, sitten ei ole sitä lelua tai urheiluvälinettä vähään aikaan käytettävissä. Mutta minusta siinä on ihan riittävästi rangaistusta, jos lapseen sattuu ja häntä pelottaa odottaessa, että vamma hoidetaan, ja sitten ei voi tehdä monia kivoja asioita, kun raaja on kipsattuna, ja sen kanssa on muutenkin mälsää. Ei siihen tarvita enää "Pakkoko oli noin tehdä, katso nyt, mitä sait aikaan, senkin tunari!!" -syyllistämistä, vaan rauhoittelua ja turvaa ja "Kyllä tämä tästä, ei mitään hätää, koetetaan jaksaa" -lohdutusta. Tai sitä minä ainakin olisin kaivannut. :-/
Ja vaikka lapsi olisikin joutunut onnettomuuteen huolimattomuuttaan tai tyhmän riskinoton seurauksena, ei syyllistäminen enää mitään auta, eikä lapsilta voi minusta ihan sellaista harkintaa odottaa kuin aikuisilta, varsinkaan tilanteen tiimellyksessä. Siinä mielessä minusta on oik, että "pojat ovat poikia", että energiaa ja intoa ja halua tehdä fyysisiä juttuja ja näyttää pystyvänsä on joskus enemmän kuin järkeä, mutta siperia opettaa ja fiksu lapsi muistaa jonkin aikaa kainalosauvoilla konkattuaan, mitä ei kannata tehdä.
Itselläni ei ole lapsia, joten tällaisissa kohdissa saa olla varovainen, jotta mielipidettä ja oman suhtautumisen kuvaamista ei oteta kasvatusneuvon tyrkyttämisenä. En siis nytkään ole kertomassa, miten kenenkin pitäisi lapsiaan kasvattavaa, vaan pohdin sitä, miten itse kohtelisin ystäväni lasta tuossa tilanteessa, ja mistä se juontaa juurensa.
Kun itse olin lapsi, ei meillä tunnettu käsitettä "vahinko" merkityksessä huonon tuurin tai tahattoman virheen vuoksi tapahtunut onnettomuus. Kaikkea olisi pitänyt ajatella ja harkita etukäteen välttääkseen epäonnistumiset, ja jos tuloksena oli vammoja ja/tai esinevaurioita,, syy oli itsessä, kun oli tieten tahtoen ryhtynyt sellaiseen, ja siitä ansaitsi moitteet. Muistan, kuinka kaaduin laskiessani välitunnilla suksilla mäkeä ja väänsin hiukan polveani, ja sain moitteet, että olin mennyt satuttamaan itseni. Kerran kaaduin tavallisesa hippaleikissä, nirhaisin polveni asfalttiin ja sain verkkareihin pienen repeämän, mutta olin tehnyt kauhean tyhmästi ja pahasti juostessani asfaltilla ja rikkoessani tahallani verkkarini.
Joten aikuistuttuani päätin, etten moittisi toisia vahingossa tehdyistä virheistä, vaan ymmärtäisin, että kaikille sattuu vahinkoja, silloinkin kun yrittää olla varovainen, ja joskus on otettava riskejä eikä aina voi onnistua sataprosenttisesti.
Siksi ainoa, mitä kommentoihin ystäväni lapsen suhteen oli, että "voi kurjuus, toivottavasti käsi paranee pian ja katsothan, että hän saa riittävästi kipulääkkeitä?" Uskon, että kun lapset liikkuvat ja tekevät ja innostuvat, vahinkoja sattuu väistämättä; vaatteet likaantuvat ja ehkä rikkoontuvatkin, kaadutaan ja törmätään ja kompastutaan, ja tulee mustelmia ja joskus murtuu luitakin. Toki voi sanoa, että olisi hyvä vähän varoa ja pitää huolta itsestään, ettei ihan suuna päänä mene ja tee älyttömiä, mutta vahinkoja sattuu. Vaatteet voi pestä ja yleensä paikatakin, mustelmat ja nyrjähdykset hoituvat levolla ja murtumat useinmiten kipsaamalla, ja se siitä, mitä sitten. Jos tavaroita rikkoontuu, sitten ei ole sitä lelua tai urheiluvälinettä vähään aikaan käytettävissä. Mutta minusta siinä on ihan riittävästi rangaistusta, jos lapseen sattuu ja häntä pelottaa odottaessa, että vamma hoidetaan, ja sitten ei voi tehdä monia kivoja asioita, kun raaja on kipsattuna, ja sen kanssa on muutenkin mälsää. Ei siihen tarvita enää "Pakkoko oli noin tehdä, katso nyt, mitä sait aikaan, senkin tunari!!" -syyllistämistä, vaan rauhoittelua ja turvaa ja "Kyllä tämä tästä, ei mitään hätää, koetetaan jaksaa" -lohdutusta. Tai sitä minä ainakin olisin kaivannut. :-/
Ja vaikka lapsi olisikin joutunut onnettomuuteen huolimattomuuttaan tai tyhmän riskinoton seurauksena, ei syyllistäminen enää mitään auta, eikä lapsilta voi minusta ihan sellaista harkintaa odottaa kuin aikuisilta, varsinkaan tilanteen tiimellyksessä. Siinä mielessä minusta on oik, että "pojat ovat poikia", että energiaa ja intoa ja halua tehdä fyysisiä juttuja ja näyttää pystyvänsä on joskus enemmän kuin järkeä, mutta siperia opettaa ja fiksu lapsi muistaa jonkin aikaa kainalosauvoilla konkattuaan, mitä ei kannata tehdä.