Mistä pitää pitää?
Ommellessani tilkkutyötä tuparilahjaksi ystävättärelleni mietin tietysti sitä, mahtaako ystävättäreni pitää lahjastani. Olen aiemminkin antanut samanlaisia tilkkutöitä lahjaksi ystäville ja kavereille, ja aina ajoittain miettinyt, mahtaisivatko ne mennä kaupaksi, jos yrittäisin tehdä niitä myyntiin.
Ihmiset tekevät paljon käsitöitä myyntiin: tekstiilejä, astioita, koriste-esineitä, koruja, vaatteita, kännykänkuoria, vaikka mitä, ja mitä erilaisimmilla tekniikoilla. Olen monesti katsellut myynnissä olevia tuotteita ja toisinaan nähdessäni sellaisia, jotka eivät lainkaan osu yksiin minun makuni kanssa, miettinyt, että kaipa on ihmisiä, joiden mielestä ne ovat todella ihania. Koska töiden tekijä on varmasti ajatellut töidensä olevan hienoja ja on ylpeä tyylistä, miten on tehnyt ne, niitä katsellessa toivoisi, että tosiaan olisi ihmisiä, jotka pitäisivät niistä. Ja täytyyhän heitä olla, koska eihän töiden tekijä voi olla ainoa maailmassa, joka omaa kyseisenlaisen maun, aivan kuin Kaj Franck ja Coco Chanel eivät olleet ainoita, jotka pitivät omista tekeleistään.
Vai voiko? Katselin pari viikkoa sitten tapahtumassa viereisen myyntipöydän kännykänkuoria, jotka olivat periaatteessa ihan hauskoja mutta eivät mitenkään tyylikkäitä, eikä niitä näyttänyt illan aikana menevän kaupaksi yhtään. Tosin en tiedä kuinka kohdallaan niiden hinta oli, ja myös niiden epäkäytännöllisyys saattoi mennä hauskan ulkonäön edelle. Käsityömyymälöissä näkee alennuslaareja, joihin päätyvät ne tuotteet, jotka eivät ole tarpeeksi monien mielestä hienoja. Netin käsityömyyntisivuilla näkee vieläkin hassumpia, hurjempia ja mauttomampia tekeleitä, koska sinne päästäkseen ei tarvitse miellyttää edes sisäänostajaa.
Mutta mikä tai kuka määrittelee sen, mistä ihmiset pitävät ja mikä on heidän mielestään hienoa? Tilkkutyötä ommellessani laitoin ammoisen hääpukuni pitsin (150€/m) viereen loppuun palvelleiden college-housujeni kangasta. Minua viehätti ja huvitti niiden välinen kontrasti, ja kuvittelin, että jos kyse olisi taideteoksesta ja jos töitäni arvosteltaisiin, arvostelijakin saattaisi viehättyä siitä ja ylistää halvan ja kalliin, herkän ja arkisen vastakkainasettelusta löytäen siitä ties mitä korkealentoisia lisämerkityksiä! Mutta aivan yhtä mahdollista olisi, että arvostelija nyrpistäisi nenäänsä ihmetellen, mitä kummaa olin ajatellut yhdistäessäni pitsiä ja college-kangasta, jotka eivät sovi lainkaan yhteen eivätkä ole lainkaan samasta tyylimaailmasta! Kömpelöä, mautonta! Joten mistä luova ihminen voi tietää, onko hänen tekeleensä hieno vai ei?
Mona Lisa Smile -elokuvassa taidehistorian opettaja näyttää diakuvaa äidistään.
Opettaja: This is my mom. Is it art?
Susan: It's a snapshot.
Opettaja: If I told you Ansel Adams had taken it, would that make a difference?
(Ansel Adams oli kuuluisa valokuvaaja)
Betty: Art isn't art until someone says it is.
Opettaja: It's art!
Betty: The right people.
Opettaja: And who are they?
Niin, ketkä määrittelevät, onko teos hieno, ansiokas, tyylikäs, kaunis? Taideopettajat, taidekriitikot, suositut tai arvostetut taiteilijat, teosten ostajat? Mutta eikö jokaikinen heistä ole nuoresta saakka kasvanut pitämään taiteellisesti ansioituneena ja hienona sitä, mitä jotkut toiset ennen häntä opettivat pitämään hienona ja arvostettavana? Ja he taas oppivat omilta opettajiltaan, mikä on oikeaa ja arvokasta taidetta, ja niin taaksepäin. Toki aiemmasta mausta poikkeavia taidesuuntia on syntynyt ajan kuluessa, ja niitä on pidetty aluksi rumina, taitamattomina ja mauttomina. Vincent van Gogh ei myynyt eläessään yhtään taulua, koska ne olivat kaikkien mielestä kömpelöitä ja omituisia. Olisi hauskaa tietää, kuka tai ketkä olivat ne, jotka olivat toista mieltä ja saivat muitakin vakuuttuneiksi niiden erinomaisuudesta niin, että muutkin alkoivat nähdä niiden olevan hienoja eikä rumia, ja niin edelleen, kunnes nyt taideauktoriteetit ylistävät niitä yksimielisesti.
Onhan meillä kai oma henkilökohtainen mielipiteemme siitä, mikä on kaunista ja mikä ei? Vai onko? Sen pohjana on kaikki, mitä olemme elämämme aikana nähneet, mistä muut ovat meille aina - tavalla tai toisella - kertoneet onko se hyvää ja kaunista vai huonoa ja rumaa. Pikkulapselle voi vielä uskotella, että hänen tikku-ukkonsa on upea, mutta kasvaessaan lapsi näkee kulttuurinsa mukaista taidetta ja päättelee viimeistään siitä, että mediassa, mainoksissa, arkipäiväisessä muotoilussa, kirjojen kuvituksissa ja taidehistorian tunnin kuvissa ei näy tikku-ukkoja, mikä on hyvää, arvostettavaa, hienoa ja tavoiteltavaa. Se mistään omasta esteettisestä käsityksestä.
Nykyisin kulttuurierot ovat tasoittuneet, mutta vieläkin voi nähdä jäänteitä siitä, miten eri puolilla maailmaa on pidetty ja pidetään vieläkin hienona ja tyylikkäänä jotain muuta kuin mitä me arvostamme. Aluksi ne saattavat näyttää meidän silmiimme kummallisilta ja epäesteettisiltä, mutta kun tarpeeksi kauan viestitetään, että muiden kulttuuri ja maku on ihan yhtä arvostettavaa kuin meidänkin ja annetaan ymmärtää, että olisi sopivaa ja kiitettävää arvostaa myös muiden kulttuurien tyylejä, mielemme muuttuu vähitellen. Ensi alkuun ehkä löydämme toisen kulttuurin estetiikasta sieltä täältä piirteitä, joissa on jotain yhteistä meidän oman estetiikkamme kanssa. Myöhemmin totumme uuteen tyyliin, ja kohta se onkin mielestämme aika hieno. Koska meille kerrottiin, että se on.
Toki siinä joukossa, joka meille on määritelty kauniiksi ja tyylikkääksi, on paljon hajontaa ja eri ihmiset mieltyvät erilaisiin teoksiin, koska olemme erilaisia ja saaneet erilaisia vaikutteita makumme kehittyessä, mutta yhtäkaikki pohjimmiltaan me pidämme asioista, joista muut kehottaneet pitämään. Pidämme Teema-astioista, koska meille virtaa informaatiota siitä, miten ne ovat klassikoita, suosittuja, kriitikot ovat kiitelleet niiden muotoilua jo vuosikymmeniä sitten ja niistä maksetaan paljon rahaa, joten ne siis ovat arvostettavia. Tietenkään kaikki eivät ole tätä mieltä, mutta toiset taas pitävät jostain muusta, mitä ovat jostain muusta syystä oppineet pitämään hienona ja arvostettavana. Media, kriitikot, läheiset ihmiset, opettajat, auktoriteettihahmot, suositut taiteilijat ja esiintyjät, mainosmiehet kertovat meille, mistä meidän kuuluu tykätä.
Devil wears Prada -elokuvassa muotilehden päätoimittaja selittää:
"You think this has nothing to do with you. You go to your closet and you select that lumpy blue sweater, for instance because you're trying to tell the world that you take yourself too seriously to care about what you put on your back.
But what you don't know is that that sweater is not just blue, it's not turqouise. It's lot lapis, It's actually cerulean. You're also blithely unaware of the fact that in 2002 Oscar de la Renta did a collection of cerulean gowns. And then I think it was Yves Saint Laurent... wasn't it who showed cerulean military jackets? An then cerulean quickly showed up in collections of eight different designers. And then it filtered down through the department stores and then trickled on down into some tragic Casual Corner where you, no doubt, fished it out of come clearance bin. ... It's sort of comical how you think you've made the choice that exempts you from fashion industry when, in fact, you're wearing a sweater that was selected for you by the people in this room."
Senkö vuoksi me noudatamme heidän makuaan, että haluamme olla samaa mieltä itseämme viisaampien kanssa, jotta vaikuttaisimme yhtä viisailta kuin he? Kun muotilehdessä sanotaan, että tämä on muotia, me ostamme sitä, koska selvästikin tyylitietoisemmat gurut tietävät paremmin kuin me, mikä on tyylikästä ja muodikasta? Muotiblogit, joissa toiset kertovat meille, miten olisi suotavaa pukeutua, ovat blogiavaruuden suosituimpia.
Emmekä me halua erottua joukosta, joten on parempi tykätä siitä, mistä muutkin, pukeutua niin kuin muutkin, sisustaa kotinsa niin kuin sisustuslehdessä sanotaan, ostaa käsitöitä, joista muutkin pitävät.
Olisi mielenkiintoista tietää, millaisia kuvia piirtäisi lapsi, joka ei olisi koskaan saanut minkäänlaisia vaikutteita ulkopuolelta. Vai piirtäisikö hän mitään, kun ei tietäisi, millaisia kuvia odotetaan?
Tiedostan hyvin sen, etten luultavasti pysty koskaan tarjoamaan yhtään omaperäistä ajatusta tai luomaan mitään oikeasti uutta, koska makuni ja mielikuvitukseni on aivan yhtä lailla yleisen esteettisen käsityksen muokkaama. Aika tekopyhä tämäkin teksti on, kun lainaan siinä toisten (elokuvantekijöiden) ajatuksia ja vouhkaan päätelmästä, jonka lienevät aika monet muut keksineet jo aikoja sitten. Mutta minä olen kuitenkin sitä mieltä, että tilkkutyöni ovat hienoja ja tyylikkäitä. Ni!
Ihmiset tekevät paljon käsitöitä myyntiin: tekstiilejä, astioita, koriste-esineitä, koruja, vaatteita, kännykänkuoria, vaikka mitä, ja mitä erilaisimmilla tekniikoilla. Olen monesti katsellut myynnissä olevia tuotteita ja toisinaan nähdessäni sellaisia, jotka eivät lainkaan osu yksiin minun makuni kanssa, miettinyt, että kaipa on ihmisiä, joiden mielestä ne ovat todella ihania. Koska töiden tekijä on varmasti ajatellut töidensä olevan hienoja ja on ylpeä tyylistä, miten on tehnyt ne, niitä katsellessa toivoisi, että tosiaan olisi ihmisiä, jotka pitäisivät niistä. Ja täytyyhän heitä olla, koska eihän töiden tekijä voi olla ainoa maailmassa, joka omaa kyseisenlaisen maun, aivan kuin Kaj Franck ja Coco Chanel eivät olleet ainoita, jotka pitivät omista tekeleistään.
Vai voiko? Katselin pari viikkoa sitten tapahtumassa viereisen myyntipöydän kännykänkuoria, jotka olivat periaatteessa ihan hauskoja mutta eivät mitenkään tyylikkäitä, eikä niitä näyttänyt illan aikana menevän kaupaksi yhtään. Tosin en tiedä kuinka kohdallaan niiden hinta oli, ja myös niiden epäkäytännöllisyys saattoi mennä hauskan ulkonäön edelle. Käsityömyymälöissä näkee alennuslaareja, joihin päätyvät ne tuotteet, jotka eivät ole tarpeeksi monien mielestä hienoja. Netin käsityömyyntisivuilla näkee vieläkin hassumpia, hurjempia ja mauttomampia tekeleitä, koska sinne päästäkseen ei tarvitse miellyttää edes sisäänostajaa.
Mutta mikä tai kuka määrittelee sen, mistä ihmiset pitävät ja mikä on heidän mielestään hienoa? Tilkkutyötä ommellessani laitoin ammoisen hääpukuni pitsin (150€/m) viereen loppuun palvelleiden college-housujeni kangasta. Minua viehätti ja huvitti niiden välinen kontrasti, ja kuvittelin, että jos kyse olisi taideteoksesta ja jos töitäni arvosteltaisiin, arvostelijakin saattaisi viehättyä siitä ja ylistää halvan ja kalliin, herkän ja arkisen vastakkainasettelusta löytäen siitä ties mitä korkealentoisia lisämerkityksiä! Mutta aivan yhtä mahdollista olisi, että arvostelija nyrpistäisi nenäänsä ihmetellen, mitä kummaa olin ajatellut yhdistäessäni pitsiä ja college-kangasta, jotka eivät sovi lainkaan yhteen eivätkä ole lainkaan samasta tyylimaailmasta! Kömpelöä, mautonta! Joten mistä luova ihminen voi tietää, onko hänen tekeleensä hieno vai ei?
Mona Lisa Smile -elokuvassa taidehistorian opettaja näyttää diakuvaa äidistään.
Opettaja: This is my mom. Is it art?
Susan: It's a snapshot.
Opettaja: If I told you Ansel Adams had taken it, would that make a difference?
(Ansel Adams oli kuuluisa valokuvaaja)
Betty: Art isn't art until someone says it is.
Opettaja: It's art!
Betty: The right people.
Opettaja: And who are they?
Niin, ketkä määrittelevät, onko teos hieno, ansiokas, tyylikäs, kaunis? Taideopettajat, taidekriitikot, suositut tai arvostetut taiteilijat, teosten ostajat? Mutta eikö jokaikinen heistä ole nuoresta saakka kasvanut pitämään taiteellisesti ansioituneena ja hienona sitä, mitä jotkut toiset ennen häntä opettivat pitämään hienona ja arvostettavana? Ja he taas oppivat omilta opettajiltaan, mikä on oikeaa ja arvokasta taidetta, ja niin taaksepäin. Toki aiemmasta mausta poikkeavia taidesuuntia on syntynyt ajan kuluessa, ja niitä on pidetty aluksi rumina, taitamattomina ja mauttomina. Vincent van Gogh ei myynyt eläessään yhtään taulua, koska ne olivat kaikkien mielestä kömpelöitä ja omituisia. Olisi hauskaa tietää, kuka tai ketkä olivat ne, jotka olivat toista mieltä ja saivat muitakin vakuuttuneiksi niiden erinomaisuudesta niin, että muutkin alkoivat nähdä niiden olevan hienoja eikä rumia, ja niin edelleen, kunnes nyt taideauktoriteetit ylistävät niitä yksimielisesti.
Onhan meillä kai oma henkilökohtainen mielipiteemme siitä, mikä on kaunista ja mikä ei? Vai onko? Sen pohjana on kaikki, mitä olemme elämämme aikana nähneet, mistä muut ovat meille aina - tavalla tai toisella - kertoneet onko se hyvää ja kaunista vai huonoa ja rumaa. Pikkulapselle voi vielä uskotella, että hänen tikku-ukkonsa on upea, mutta kasvaessaan lapsi näkee kulttuurinsa mukaista taidetta ja päättelee viimeistään siitä, että mediassa, mainoksissa, arkipäiväisessä muotoilussa, kirjojen kuvituksissa ja taidehistorian tunnin kuvissa ei näy tikku-ukkoja, mikä on hyvää, arvostettavaa, hienoa ja tavoiteltavaa. Se mistään omasta esteettisestä käsityksestä.
Nykyisin kulttuurierot ovat tasoittuneet, mutta vieläkin voi nähdä jäänteitä siitä, miten eri puolilla maailmaa on pidetty ja pidetään vieläkin hienona ja tyylikkäänä jotain muuta kuin mitä me arvostamme. Aluksi ne saattavat näyttää meidän silmiimme kummallisilta ja epäesteettisiltä, mutta kun tarpeeksi kauan viestitetään, että muiden kulttuuri ja maku on ihan yhtä arvostettavaa kuin meidänkin ja annetaan ymmärtää, että olisi sopivaa ja kiitettävää arvostaa myös muiden kulttuurien tyylejä, mielemme muuttuu vähitellen. Ensi alkuun ehkä löydämme toisen kulttuurin estetiikasta sieltä täältä piirteitä, joissa on jotain yhteistä meidän oman estetiikkamme kanssa. Myöhemmin totumme uuteen tyyliin, ja kohta se onkin mielestämme aika hieno. Koska meille kerrottiin, että se on.
Toki siinä joukossa, joka meille on määritelty kauniiksi ja tyylikkääksi, on paljon hajontaa ja eri ihmiset mieltyvät erilaisiin teoksiin, koska olemme erilaisia ja saaneet erilaisia vaikutteita makumme kehittyessä, mutta yhtäkaikki pohjimmiltaan me pidämme asioista, joista muut kehottaneet pitämään. Pidämme Teema-astioista, koska meille virtaa informaatiota siitä, miten ne ovat klassikoita, suosittuja, kriitikot ovat kiitelleet niiden muotoilua jo vuosikymmeniä sitten ja niistä maksetaan paljon rahaa, joten ne siis ovat arvostettavia. Tietenkään kaikki eivät ole tätä mieltä, mutta toiset taas pitävät jostain muusta, mitä ovat jostain muusta syystä oppineet pitämään hienona ja arvostettavana. Media, kriitikot, läheiset ihmiset, opettajat, auktoriteettihahmot, suositut taiteilijat ja esiintyjät, mainosmiehet kertovat meille, mistä meidän kuuluu tykätä.
Devil wears Prada -elokuvassa muotilehden päätoimittaja selittää:
"You think this has nothing to do with you. You go to your closet and you select that lumpy blue sweater, for instance because you're trying to tell the world that you take yourself too seriously to care about what you put on your back.
But what you don't know is that that sweater is not just blue, it's not turqouise. It's lot lapis, It's actually cerulean. You're also blithely unaware of the fact that in 2002 Oscar de la Renta did a collection of cerulean gowns. And then I think it was Yves Saint Laurent... wasn't it who showed cerulean military jackets? An then cerulean quickly showed up in collections of eight different designers. And then it filtered down through the department stores and then trickled on down into some tragic Casual Corner where you, no doubt, fished it out of come clearance bin. ... It's sort of comical how you think you've made the choice that exempts you from fashion industry when, in fact, you're wearing a sweater that was selected for you by the people in this room."
Senkö vuoksi me noudatamme heidän makuaan, että haluamme olla samaa mieltä itseämme viisaampien kanssa, jotta vaikuttaisimme yhtä viisailta kuin he? Kun muotilehdessä sanotaan, että tämä on muotia, me ostamme sitä, koska selvästikin tyylitietoisemmat gurut tietävät paremmin kuin me, mikä on tyylikästä ja muodikasta? Muotiblogit, joissa toiset kertovat meille, miten olisi suotavaa pukeutua, ovat blogiavaruuden suosituimpia.
Emmekä me halua erottua joukosta, joten on parempi tykätä siitä, mistä muutkin, pukeutua niin kuin muutkin, sisustaa kotinsa niin kuin sisustuslehdessä sanotaan, ostaa käsitöitä, joista muutkin pitävät.
Olisi mielenkiintoista tietää, millaisia kuvia piirtäisi lapsi, joka ei olisi koskaan saanut minkäänlaisia vaikutteita ulkopuolelta. Vai piirtäisikö hän mitään, kun ei tietäisi, millaisia kuvia odotetaan?
Tiedostan hyvin sen, etten luultavasti pysty koskaan tarjoamaan yhtään omaperäistä ajatusta tai luomaan mitään oikeasti uutta, koska makuni ja mielikuvitukseni on aivan yhtä lailla yleisen esteettisen käsityksen muokkaama. Aika tekopyhä tämäkin teksti on, kun lainaan siinä toisten (elokuvantekijöiden) ajatuksia ja vouhkaan päätelmästä, jonka lienevät aika monet muut keksineet jo aikoja sitten. Mutta minä olen kuitenkin sitä mieltä, että tilkkutyöni ovat hienoja ja tyylikkäitä. Ni!